Sadepäivä ja ajelu uuteen hotelliin

Aikuiset olivat arponeet hotellin vaihtamispäivää, sillä meillä oli kaksi päivää päälletysten kummatkin hotellit Westonissa ja Orlandossa. Kun taivas ratkesi aamulla ja vesisade piiskasi kattoa, oli päätös selvä. Me lähtisimme etenemään 230 mailin päähän. Koska jääkaappi kuitenkin pursui vielä Jannen juhannusostoksia, piti myös pilaantuvien ruokien varalle tehdä suunnitelma siirtymän ajaksi. Äiti hypähti keittelemään spagettikastiketta kasaan ja Janne alkoi pakastaa osaa sapuskoista. Nautimmekin aamupalaksi spagettia ja vesimelonia ennen pakkausta.

Vähäiset Suomesta roudatut matkatavaramme ja runsaat ostoksimme sujahtivat ketterästi laukkuihin. Me viikarit yritimme maanitella Jannea käymään vielä Hilfigerin myymälässä ostamassa edulliset housut, ja totta kai Janne tarttui syöttiin. Meillä oli jo kolmen päivän perättäinen putki siis outletissa! Äiti vannotti meitä tällä kertaa selviämään reissusta tunnissa, joten juoksimme lähinnä kahteen liikkeeseen. Janne sai housunsa, Konsta t-paitansa ja Linnea housunsa ja paitansa. Vaikka äiti olisi halunnut uuden lompakon, hän ei saanut sitä. 

Perillä hotellissa ratsasimme tyhjät huoneet läpi ja raahasimme laukkumme ja ostosnyssäkkämme ala-aulaan. Janne kirmasi rankkasateessa ja ukkosen pauhatessa hakemaan autoa mahdollisimman lähelle ovia. Liukkaat släpärit jaloissamme juoksimme pikavauhtia heittämään laukut takaluukkuun ja kastuimme aivan täysin trooppisessa sateessa. Takaluukku täynnä ruokaa, vetolaukkuja ja ostoksia lähdimme pyyhkijät heiluen kartturin osoittamaan suuntaan läpi Evergladesin rämeikön.

Matkan varrella oli paljon suoraa tietä, paljon rämettä, haukkamaisesti kaartelevia isoja lintuja, pienehköjä talorykelmiä tien varsilla ja silmänkantamattomiin mandariinipuurivistöjä. Ilmeisesti nyt ei kuitenkaan ollut mandariinin sadonkorjuuaika, sillä puissa ei kasvanut yhtään mandariineja. Kuvittelimme, miltä tuntuisi asua pienessä kylässä matkan varrella valtatien varrella. Aurinko alkoi pilkistellä matkan edetessä, vaikka edelleen taivaalla oli synkkiä pilviä. Me takapenkkiläiset yritimme toki nähdä myös tornadon, mutta emme tällä kertaa onnistuneet sen bongaamisessa.

Lähemmäksi määränpäätämme, eli Regal Palmsin huviloita, päästyämme me viikarit pidimme huolen siitä, että Janne ei unohtaisi lakisääteisiä pysähtelytaukoja. Bongasimme vallan hyviä paikkoja tien varrelta, kuten Popeyes-pikaruokapaikan, DollarTree-krääsäkaupan sekä useampia Arby's-, Wendy's- ja Denny's-muonituspaikkoja. Kuskimme näytti kuitenkin tulleen immuuniksi matkaa siivittäville kiljahduksille. Hän näytti olevan kiinnostuneempi vain bensan gallonahinnoista. Valitsimme siis toisen taktiikan ja ruikutimme vuorotellen jonkun pissahätää. Kasperi pääsi pysähtymään huoltoasemalla ja meille muille lupailtiin katteettomasti, että olisimme kohta perillä. Kartturin nopeiden liikkeiden ansiosta pääsimme kuin pääsimmekin DollarTree-myymälään tuhlaamaan dollareitamme, joten pissahädät olivatkin yhtäkkiä tipotiessään ja takapenkki kaupasta päästyämme täynnä herkkuja. Ei ole helppoa istua takapenkillä tyhjin käsin tietäen tienvarsikaupassa olevan mitä ihmeellisempiä ja herkullisempia karkkiyllätyksiä, mutta onneksi tämä huutava vääryys saatiin korjattua edes tässä vaiheessa pitkää ajomatkaa. Kuskillekin tarjoiltiin tässä vaiheessa palkinnoksi kuivasalamipötkö.

Vallan epäilyttävät naapurustot vain jatkuivat ja tiesimme hotellimme kohta kajahtavan eteemme. Aikuiset menivät kirjautumaan respaan ja Janne lukitsi meidät autoon. Koska äidillä kesti jonotuksessa ja kaikenmaailman lappujen täytössä, päätti Janne hiippailla kurkistelemaan takakautta auton ikkunoista. Pelonsekaisista kikatuksista ja kiljahduksista huolimatta emme pelästyneet yhtään - siis emme yhtään - Jannella oli vain taas tosi huonot vitsit. Kartturikin saatiin viimein kangasranneke ja kartta kourassa takaisin autoon ja lähdimme loppunavigointisuoralle. Janne oli huolissaan grillialueista, äiti yritti etsiä papereidensa joukosta huoneisiimme avaimia ja me viikarit tykitimme uudet rannekkeet ranteissamme takapenkillä sokerihumalassa. Koska grillipaikat näyttivät tosiaan olevan vain hiiligrillihäkkyröillä varustettuja, meidän viikareiden tehtävänä oli bongailla naapurustosta hylättyjä hiilisäkkejä... Kun saavuimme huoneistoomme, hoksasimme älylukosta, että ranneketta lukkoon painamalla pääsisimme sisään. Juoksimme kaksikerroksiseen villaamme ja bongasimme neljä makuuhuonetta parisänkyineen, kolme kylpyhuonetta, kolme vaatehuonetta ja jääpalakoneen!!! Vaihtamalla näköjään tosiaankin paranee! Varsinkin, kun iltasella vielä kävimme ihastelemassa allasalueellamme lazy river -jokea, vesiliukumäkeä, kuntosalia saunoineen, rantalentiskenttää ja pelitaloa...

Evergladesin villieläimiä, rantailua ja outletissa pyörimistä

Äidin matkalistauksessa luki Evergladesin rämealueella vierailu, joten lähdimme kartoittamaan jo aamulla mahdollisuuksia hypätä saman päivän kyydityksiin. Saimme buukattua ajan pienelle veneretkelle puolillepäivin, joten suihkuttelimme aurinkorasvat niskaan ja söimme aamupalan. Kartturi ohjeisti Räikkösemme kertalaakista perille polttavassa aamuauringossa, joten oli parempi odotella omaa retkivuoroa vielä ilmastoidussa kaupassa. Pääsimme solahtamaan lähtöön nro 8, joten kauaa ei kuitenkaan tarvinnut kärvistellä. Nopeasti kulkeva vene ohjattiin kaislikoihin etsimään jotakin nähtävää. Puikkelehdimme puskia toisensa perään, mutta emme onnistuneet näkemään alligaattoreita. Sen sijaan näimme puussa valtavan iguaanin, joka pureskeli oksalla köllötellessään lehtiä sekä isoja lintuja. Meillä meni hieman ohitse nuo lintulajit, joten tarkempaa lajianalyysiä emme pysty tarjoamaan...

Venekyydityksen jälkeen ihailimme hetken kärventävässä paahteessa paikan muita matelijoita ja näimme myös pari alligaattoria. Osa meistä viikareista oli aikamoisen valmista kauraa palaamaan ilmastoituun autoomme ja lähdimmekin hotkaisemaan hotellille hieman crispy chickeniä. Kello kävi jo iltapäivää ja säätiedotuksen mukaan oli luvattu ukkosta, mutta sää näytti kovinkin aurinkoiselta. Päätimme siis lähteä pulikoimaan Fort Lauderdaleen valkoisille rannoille 30 kilometrin päähän. Matkasuunnistuksesta ja rannan pysäköintiautomaatista selvittyämme kiiruhdimme pitkin kuumuutta hohkaavaa hiekkaa veden äärelle. Ihastelimme, kuinka rannalle oli aidattu alueita kohtiin, joissa oli kilpikonnien munia. Meistä ne kuitenkin näyttivät ennemminkin aidatuilta rikospaikoilta. Vilvoittelimme varmastikin yli 30-asteisen meriveden maltillisissa aalloissa, leikimme hippaa silmät kiinni ja yritimme vastatuuleen osua Janneen rakkolevällä. Tietysti mölkkymestariäidillä oli tarkimmat heitot ja paras tyyli.

1,5 tunnin kuumaverisen rantailakoinnin jälkeen pumppauduimme ilmastoituun autoomme takalistot märkinä ja lähdimme suunnistamaan takaisin hotellille. Eksyimme kerran, koska kuski ei ollut valmistautunut tietyöstä johtuvaan äkkikäännökseen, ja äidillä menivät tämän jälkeen nuotit sekaisin. Nälkäinen kuski kiroili vain hieman ja äiti saalisti meidät takaisin suhtkoht oikealle tielle. Loppumatka meni jo oikein rattoisasti, kun maanittelimme kuskia pysähtymään ihan jokaisessa pikaruokapaikassa. Kuski piti kuitenkin pintansa, sillä meillä oli kiire spagetille sekä iltaostostelulle. Lähigolfkentän reunamaa ohittaessamme näimme yli metrisen ja mielestämme aikamoisen valtaisan iguaanin tallustelevan muina iguaaneina golfväylällä. Äiti pohti, saattaisiko iguaanin sukulainen ropsahtaa hotellin grillauspaikalla jopa niskaamme grillipaikan päälle kaareutuvista lehtipuista ja palmuista...

Keskityimme kuitenkin pohtimisen sijaan olennaiseen ja spagettilautasten tyhjennyttyä salamannopeasti pääsimme lähtemään Sawgrass Mills -outletiin, jossa meille annettiin kaksi tuntia kiertelyaikaa. Shoppailuhimoton äiti kulutti koko aikansa valtavassa TJ Maxx -liikkeessä ja parkkipaikan puoleisella seinustalla kirjaa varjossa lukien, kun taas me muut kirmasimme tehokkaasti pitkin kauppoja. Me pojat löysimme ostosteltavaa varsinkin Hollisterin ja Hilfigerin alehyllyiltä eikä meitä pidätellyt mikään! Ehdimme kyllä kiertää ainakin yli 70 liikettä, uuh!

Paperikassit ja muovipussit täynnä uusia vaatteita tulimme sovittuun aikaan kohtaamispaikalla, jossa äiti oli vielä jonossa ostamassa Jannen nimipäivälahjaa. Tykitimme äidille pitkään jonoon vielä kahdet shortsit, kaksi t-paitaa, yhdet uikkarit ja yhden lippiksen. Säästyimme siis jonotukselta ja jokainen meistä neljästä sai vielä jotakin - Janneakaan ei haitannut, että hän oli viime metrin paniikissa valinnut itselleen taattua muotilippislaatua Adidaksen Women's fit -hyllyköiltä. Äitikään ei todellisuudessa jäänyt tyhjin käsin, vaan osti Calvin Kleinin treenimekon, koska oli lyönyt edellisenä päivänä megapalkintoisen vedon Jannen kanssa. Kotihotellilla Janne sai nimpparilahjaksi Niken painohyppynarun sekä juomacoolerin. Me viikarit emme tietenkään malttaneet olla kokeilematta Jannen uutta hyppynarua, joten loikimme hengästyttävää tahtia ja naurunremakan tahdittamana niin, että jytinä kuului varmasti alakerroksiin. Täytyy sanoa, että hyppynarun käsisijoihin naaratut painot tehostivat kyllä hengensalpautumista, joten äiti ja Janne saisivat tästä oivan treenivälineen kotiinkin. Iltamyöhäsellä osa meistä lähti vielä pimeäuintiin kotihotellin altaille huuhtomaan päivän rasituksia jäsenistä, osa tykittämään huoneiston wifikaistoja tukkoon ja osa syömään jääkaapin muonajämiä.

Westonin tohinapäivä

Aamun valjetessa oli konkkaronkkamme valmiina hotkaisemaan aamupalan nopeasti suihinsa, sillä päivän tohinoissa siinsivät Markham Parkissa fribailu, uima-altailu ja juhannusostokset Walmartissa. Lähdimme fribakiekot käsissämme ja äänekkään uhon saattelemana läheiseen puistikkoon, jossa etsiskelimme fribaradan alkupäätä. Koska emme tätä löytäneet ja vesiesteetkin oli vuorattu varoituksilla alligaattoreista, päätimme aloittaa radalta 4. Eilisillan varoitukset ruohikkokäärmeistä ei pelottanut joukkiotamme, jonka jäsenet muitta mutkitta paiskoivat kiekkoja kuka minnekin. Kode vetäisi kiekkonsa syvälle jättimäiseen metsäryteikköön, ja Janne joutui sen sieltä hakemaan metsästyshuudon säestämänä samalla loikkien pahimpien iguaanien ja puumien yli ja ohi... Janne puolestaan itse onnistui kolmannella radalla liidättämään kiekkonsa jumiin korkealle puuhun. Äiti sai siis hyvää taltioitua materiaalia siitä, kuinka koko pelastuspartiomme yritti heitellä kiekkoa alas puusta vesipulloilla tähdäten. 

Kuuman ja hikeä valuvan heittelyruljanssin jälkeen palasimme voitokkaina autolle. Käskimme kuskiamme kurvaamaan pikimmiten ilmastoiduille ostoksille ja motivoimme häntä grillattavilla juhannusribseillä. Hän kiihdyttelikin niin, että eksyimme. Eksyimme onnekkaasti Sawgrass Milsiin, eli jättisuureen outletiin!!! Pikainen parin tunnin pistäytyminen sai meidät tekemään päissämme listauksia tarpeistamme. Emme kuitenkaan vielä tyhjentäneet matkakassaa, sillä shoppailusta innostumaton äiti lupasi kuut ja taivaat, jos pääsisimme pikapuoliin ruokakauppaan. Meillä olikin jo karmiva nälkä, mutta onneksi saimme ladata viereisen tontin Walmartissa ostoskärryt täyteen ruokaa ja herkkuja. 

Kotihotellissa jouduimme hetken verottamaan kaupasta hankittuja herkkuvarantojamme, sillä grillimaisterimme ei pystynyt taikomaan nanosekunnissa ribsejä pöytään. Kirmasimme uima-altaalle, joten grillimaisteri teki pikaisen päätöksen hodareitten grillaamisesta altaan reunamilla. Äiti luki aurinkotuoleilla kolmannen kirjansa "Kaikki on hyvin - riippumatta siitä, miten kaikki on" sillä välin, kun me viikarit heittelimme itseämme ja jefupalloamme altaassa. Hetken suihkuteltuamme hotellihuoneessa lähdimme vielä pimenevään iltaan toiselle grillauskierrokselle mehukkaiden ribsien kiilto silmissämme. 

Perillä, perillä, perillä!!!

Olimme täysissä sielun ja ruumiin voimissamme sekä valmiita aamutuimaan vaihtamaan terminaalia. Koska maanalaisen kyyti ei ollut eilen tullut lakon myötä, valitsimme bussikuskauksen, jonne äiti johdatti joukkiomme. Nyt vain kohti American Airlinesin tiskejä ja lennolle! Ihan näin se ei kuitenkaan mennyt, sillä aikainen joukkiomme heitettiin jonosta ulos Dallasin lentomatkustajien tieltä. Tyydyimme vetelemään aamupaloja hetkisen aikaa siis penkeillä ennen uutta yritystä. Yritys palkittiin ja tadaa - meillä oli viimein liput Miamiin yli vuorokausi myöhässä! Jouduimme toki esittämään kaikenmaailman paperit tiskillä lippujen saamisen ehtoina Estasta, koronatodistuksista, sukulaisuussuhteista (koska osalla meistä on eri sukunimi) ja hotelliosoitteista. Onneksi meillä oli nämä kaikki asiakirjat printattuina mukanamme! Turvatarkastuksessa oli taas uusia käänteitä, kun äiti pääsi vartaloskannaukseen, joten Kasperi oli enää ainut puhtain paperein selvinnyt. Janne toki piippasi taas, joutui vartaloskannaukseen eikä päässyt siitä läpi; vasemmassa nilkassa näkyi punainen neliö jalan sisällä - itse tenttauksessa hän ei osannut kertoa, mihin tämä  kuitenkaan viittasi. Meillä muillakin heräsivät epäilykset siitä, oliko hän tallettanut timantin nahkansa alle. Tullimiesten neuvottelun tuloksena hänet pyyhittiin vielä räjähdeaineliuskoilla, ja pääsimme koko konkkaronkka porteista läpi.

Porteilla pohdimme paikkajärjestystämme ja mietimme, kenet B-paikalla istuva äiti saisi onnekkaasti viereensä A-ikkunapaikalle. Muut näyttivätkin istuvan samalla penkkirivistöllä, mutta Kasperi oli sysätty yksikseen G-paikalle. Konsta oli aivan varma, että Kasperi saisi porteilla hengaavan räppärin viereensä. Jännitystä oli siis selvästi ilmassa, kun pääsimme koneeseen ja valmistauduimme jännittämään kanssamatkustajiamme. Janne teki peliliikkeen ja jätti kenkänsä etummaisen penkin alle. Näin ollen Alfred-stuertin komennon ja paikan vaihtamisen jälkeen hän oli hukannut toisen kenkänsä. Myös Konstalla oli haasteita pysyä itsensä ja laukkujensa perässä. Lopulta Kasperi sai A-paikan hänen vetolaukkunsa edelleen ollessa G-paikalla, Konsta oli ryhmittynyt istumaan äidin B-paikalle ja äiti C-paikalle. Käytävän toisella puolella keskikoneessa istuivat Linnea ja Janne paikoilla D ja E. Jannen toinen kenkä oli karkumatkalla etummaisen penkkirivin F-paikalla ja Kasperin tavarat yläloorassa paikalla G. Kaiken kaikkiaan siis uskomattoman onnistunut suoritus! Nyt oli aika uppoutua leffojen maailmaan ja puskea itsensä vilttien alle odottamaan murkinaa.

Lentomatka sujui tasaisen varmasti ja kesti niin kauan, että ehdimme syödä lihapullia muusilla, jäätelöä, DoctorPepperiä useita tölkkejä, peruna-lihapasteijaa, lisää jäätelöä ja DoctorPepperiä ja karkkia repuista. Äiti ehti katsoa yli kolme elokuvaa tai olisi ehtinyt katsoa, jos ei olisi nukkunut osaa leffoista. Kode taisi olla aikaerorasituksista sen verran väsynyt, ettei herännyt ensimmäiselle jäätelölle, joten Kasperi toki oli valmis auttamaan syömingeissä - varsinkin, kun jäätelö oli jo hieman valunut nukkuvan Koden käsistä myös paidalle ja pöydälle.

Perillä osallistuimme tuttuihin maahantulomuodollisuuksiin, eli passitarkastukseen ja kuulusteluihin. Kasperilta ja äidiltä otettiin sormenjäljet, mutta Jannelta niitä ei pyydetty, koska rajaviranomainen näki järjestelmästään Jannen olevan rehtori ja sanoi luottavansa häneen... Vuokra-autonhakushow oli taattua showta, kun AutoEuropesta vuokrattua autoa eikä firman tiskiä ollutkaan lentokentällä. Janne palloili pitkin hakupaikkoja ja selvisikin, että saisimme auton joltakin yhteistyötaholta. Saimme valita automme eri rivistä, vaikka me pojat olimme jo kallistuneet Mustangiin. Ajoimme ensimmäisellä valinnallamme kohti lentokentän portteja, kun meidät pysäytettiin ja kerrottiin, että automme rekisterikilpi kertoi, että autolla ei saisikaan ajaa enää heinäkuun puolella. Kurvasimme siis vaihtamaan autoa. Lopulta harmaa Ford allamme pääsimme kartturin ohjeilla valtateille ja Miamin ruuhkaan.

Takapenkin matkustajilla oli kova palo päästä Walmartiin ja syömään. Alle tunnin matkamme rämehotellille Westoniin venähti siis kolmetuntiseksi. Wendy's tarjoili meille murkinan lisäksi viihdettä, kun nälkäinen Janne sai kylmän hampurilaisen. Hän ei tietenkään voinut kertoa asiasta kuin vasta hampurilaisen puolivälissä, jolloin tyrmistynyt kassahenkilö kävi kalapaliikin keittiön puolella ja Jannelle tuotiin uusi entistä isompi purilainen. Meidän viikareiden aika kului kätevästi myös juoma-automaatilla, jossa oli yli 60 vaihtoehtoa valittavana! Otimme juomapurnukat vielä autoonkin mukaamme imeskeltäväksi. Seuraavaksi reititimme itsemme ilta- ja aamupalaostoksille tarunomaiseen Walmartiin, josta mukaamme lähti tällä kertaa vain vähän tykötarpeita. Huomenna olisi sitten the grillipäivä, kun olisimme ensin tutustuneet hotelliin ja sen maastoon. Takapenkkiläisillä alkoi olla juomalitkimisistä sen verran kova tarve päästä vessaan, että kuski sai painella kaasua ja kartturi lukea nuotteja aikamoisen vauhdikkaasti.

Hotellin respaan päästyämme takapenkki purkautui vessoihin ja äiti ja Janne tiskille. Saimme avaimet kahdeksan hengen huoneistoomme, joka koostui oikeammin kahdesta huoneistosta. Parkkeeratessamme näimme kissamaisen otuksen vilahtavan pusikossa, mutta lähemmäs hiivittyämme huomasimmekin sen olevan söpö pesukarhu! Koska äiti ei antanut ottaa lemmikkiä sisälle, tyydyimme ruikuttamaan uima-altaalle pääsyä pikimmiten. Kasperi ja äiti lähtivät tekemään  maastoanalyysiä pimeässä illassa sillä välin, kun Janne, Linnea ja Konsta pulahtivat vielä uimaan. Kasperi ja äiti oikoivat hieman nurmikoiden poikki etsiessään grillipaikkaa, jolloin kaksi paikallista hotellivierasta pysäytti kaksikon ja kysyi, eivätkö Kasperi ja äiti lainkaan pelkää ruohikolle öisin tulevia käärmeitä... Kaksikko ei ollut lainkaan huomannut varoituskylttiä käärmeisiin liittyen, joten kaksikolle tulikin hieman kiire tulla takaisin tielle. Äskeiset sydämentykytykset tuoreessa muistissa Kasperi huomasi pusikossa vielä liikettä oman hotellirakennuksen pihassa, ja siellähän olikin meneillään kunnon pesukarhupainit. Kymmeneltä paikallista aikaa koko poppoo kasaantui pikaiselle iltapalalle ja oli valmista kauraa pehkuihin.

Loppumatkustuksen käänteitä ennen päämäärää

Kun kello löi kahtatoista, luovutimme huoneet ja kurvasimme hotellin liukuovista suoraan terminaaliimme. Koska meillä ei ollut lippuja ja lähtöselvityskin aukesi vasta 1,5 tunnin päästä, päätimme lähteä kokemaan taas jonottamisen riemua. Meidän tiskeillämme oli menossa vielä buukkaukset Bangkokiin, mutta emme aikoineet jäädä tämän porukan jälkeen muiden Lontoon-konetta havittelevien jalkoihin. Jakauduimme siis muutamaan taisteluosastoon ja otimme haltuun useamman maastonkohdan. Tietysti äidin partio onnistui luikertelemaan suoraan turvavyöliukumilla varustetun lähtöselvityssokkelon tuntumaan sillä välin, kun Jannen partio soluttautui vihollisen selustaan rupattelemalla edellispäivän kriisinoususta ja hankkimalla tietoja kunkin kanssamatkustajan jatkoreitityksistä. Peiteoperaatiomme oli siis perin onnistunut, kun Janne oli saanut uusia kavereita ja olimme ensimmäisinä tekemässä lähtöselvitystä! 

Lentoliput Lontooseen saatuamme kipitimme voitonhuumassamme tunnin mittaiseen turvatarkastusjonoon. Hieman meitä arvelutti samalla yhteen lippuun käsinkirjoitettu kooditus, jolla pitäisi Lontoosta saada kätevästi liput seuraavaan ja saman illan koneeseen kohti Miamia - varsinkin, kun äiti googlasi, ettei tällaista konetta olisi enää illalla lähdössä... Kasperi nappasi jonotuksen lomassa pizzeriasta voucherillaan pizzaa, ja me muut kannustimme häntä hotkimaan koko pahvilootallisen tyhjäksi ennen tarkastusta. Äidin jo kaksi kertaa turvatarkastuksista läpi mennyt hammastahna heitettiin roskiin, ja epäilyttävä kaksikko Konsta ja Linnea joutuivat räjähdeainepyyhkäisyihin. Muutoin tarkastus meni osaltamme rivakasti, vaikka meillä ei ollut lippuihin kirjoitettua boardingaikaa eikä lentokentän tauluillakaan näkynyt tulevaa haamulentoamme. Kode ratkaisi vouchertuhlaushaasteensa perin nopeasti ajautumalla suklaa- ja limuostoksille, mutta äidillä, Jannella ja Linnealla oli selvästi vaikeampaa. Koska nälkä kurni ja vouchereita oli 600 kruunun edestä, äiti teki tehokkaan pizzatilauksen, johon Janne onnistui ujuttamaan itselleen myös valtavan oluen. Hän toki myös esitti tiskillä salajuonessa pankkikorttinsa kanssa, ettei kortti toiminut loppulaskua kuitatessa... 

Puikkelehdimme kohti porttia ja vielä läpi passintarkastusten pizzalootat sylissämme höyryten ja vetolaukut perässämme raahautuen. Koska kone oli pienempi, kaikki eilisen epäonnistuneen lennon matkustajat eivät olleet saaneet siihen lippuja. Jannella oli kyllä moikkaamista taas portilla, kun hän oli ehtinyt hankkia tiedustelutietoja jo puolelta lentokonekansalta. Iloluonteinen seuruekin oli löytänyt portille. 

Lento sujahti reilussa kahdessa tunnissa ja olimme viimein Lontoossa! Koodi lentolipussa siivitti meidät kohti British Airwaysin selvittelytiskiä, ja alkoikin olla jo sanomatta selvää, että lentoa ei lähtisi, kun sitä ei lentokentän tauluillakaan näkynyt. Heathrowin kentällä lentoja oli peruutettu oikein talkoilla, joten selvittelytiskillä olivat aikamoiset kansanvaellukset. Paalutimme itsemme jonon hännille, mutta onneksi pääsimme täydentämään herkkukätköjämme samalla ilmaisherkkukaapista jonotuksen aikana. Me viikarit leikimme olevamme Fazerilan karkkikierroksella, joten väänsimme kitusiimme patukoita suupielet suklaassa yksi toisensa perään. Kasperi löysi myös intialaiseläkeläisryhmän eväspahvilootaan jääneen avaamattoman sipsipussin, jonka hän toki tarjoili Jannelle. Jono liikkui ehkä kaksi askelta kymmenessä minuutissa. Reilun tunnin jonotuksen jälkeen meidät blokattiin jonosta ja ohjattiin salaperäisine koodeinemme tympeän naisen pakeille. Tiivistettäköön, että sekä äidillä että tympeällä naisella meinasivat mennä hermot. 

Janne joutui tarttumaan puikkoihin ja hän maanitteli ohituskaistalta ystävällisen miestyöntekijän antamaan meille väliaikaiset liput huomiseen Miamin-koneeseen, sadalla punnalla vouchereita ja lupauksen maksaa hotellikulumme. Teimme pikaisen neuvonpidon, sillä lähihotellit olivat aivan piripinnassa emmekä halunneet lähteä 30 kilometrin päähän Ibis-hotelliin julkisilla. Päätimme siis jäädä kentälle ja siirtyä terminaali kolmoseen ottamaan unia. Terminaali 3 oli viime matkalta hyväksi havaittu, sillä äiti bongasi siellä hiiren ja yläkerrassa tiesimme olevan alueen, jossa ei ollut joka tuolissa käsinojia.Tätä ennen meidän oli kuitenkin höylättävä sadan punnan voucherimme kioskista. Siinähän ei ollut tietenkään ongelmaa, kun valitsimme ilta- ja aamupaloja sylintäydeltä vatsan täytettä! 

Siirryimme murkinoinnin jälkeen terminaalista 5 bussilla terminaaliin 3, mutta kartturiäiti halusi viedä meidät muutaman mutkan kautta, jotta saisimme hyvät iltalenkit. Olimme kolmosterminaalissa yläkerran turvatarkastuksen penkeillä lopulta paria tuntia myöhemmin koisimassa, sillä lähihotellit olivat sysitäynnä, ja aamulla lentomme vihdoin lähtisi - ehkä. Päätimme yhteistuumin pirauttaa kellot soimaan klo 5, vaikka Janne uhosikin valvovansa koko parituntisen yön. Onneksi äiti sai ikuistettua myös valvovan Jannen kipinävahtisuorituksen loppuosan, kun Janne koisasi äidin hame päässään penkeillä...

Jännitystä ilmassa ja vieläkin pidemmän kaavan mukaan reissaamista!

Edellinen blogiteksti päättyi toiveisiin Heathrow`n kentän toimivasta wifistä... Nooooooh, tässä välissä viimeisen 12 tunnin aikana tulikin muutama lisäkäänne - ihan myös äidistä riippumattomista syistä. Ravinteikkaiden mäkkäritilausten jälkeen päätimme jäädä vielä istuskelemaan muonituspaikkaan. Kode piti ansiokkaasti pöytäämme varattuna itselleen tipotellen tilaamiensa kolmen höyryävän omenapiirakkapaistoksen ansiosta. Näitä ei enää pitkään aikaan olekaan Suomen Mäkkäreissä näkynyt!

Parin tunnin jälkeen siirryimme pistorasioiden ja penkkien ääreen lepuuttamaan. Turvatarkastusjono kiemurteli sivullamme yli tunnin mittaisena, mutta meidän check in -tiskimme pysyi vielä kiinni. Äiti ehti lukea odotellessamme Hugh Howeyn Siilo-kirjan, jossa ihmiset asuvat post-apokalyptisessä maailmassa maan alla valtavassa siilossa turvassa myrkylliseltä ulkoilmalta. Me muut keskityimme olennaiseen, eli irtokarkkien syöntiin, kännyköintiin ja lepäämiseen.

Vihdoin ja viimein myös meidän tiskimme aukesi ja hitaan varmasti pääsimme etenemään tunnissa luukulle.  Tässä vaiheessa kello kävi iltakuutta. Me viikarit kikatimme hieman sokerihumalaisina jonossa, joten äiti käski jokaisen pitämään huolta omasta kuplastaan siten, ettei toisen viikarin (=vastustajan) kuplaan saanut mennä. Suurimman osan ajasta melkein onnistuimme! Mietimme myös, kuinka saisimme varmasti lentokoneessa viereemme hieman iloluonteisemman seurueen, jolla näytti olevan omasta takaa pienet huikkapulloset mukana... 

Turvatarkastus oli jokseenkin sekava, kun revimme repuistamme ja vetolaukuistamme kaiken epäilyttävän ulos. Tämän jälkeenkin kuitenkin vielä Linnean laukku jäi kiinni penkojaisiin ja Jannekin palauteltiin piipittävänä vielä kertaalleen kävelemään metallinpaljastusportin läpi. Kone oli myöhässä yli tunnin, mutta toki hyvää kannatti odottaa. Saimme myös huippurauhalliset paikat pistorasioineen odotusaulassa, kun istuskelimme väärällä portilla. Viimein oli meidän vuoromme - ja myös iloluonteisen seurueen vuoro - nousta koneeseen!

Paikkamme löytyivät koneen toiseksi viimeiseltä riviltä. Tällä kertaa Linnean arpaonnella sai ikkunapaikan! Iloluonteinen seurue saapui hekottamaan Kasperin ja Konstan taakse viimeiseen riviin, mikä tuuri! Tuttu lähtökiihdytys alkoi, mutta aivan lopussa jotain meni vikaan ennen ilmaan nousua. Tuntui, että oikeaan moottoriin oli lentänyt jotakin kovin isoa (tai emmehän me itse asiassa tiedä, miltä sekään tuntuu). Kapteeni nosti koneen taivaalle, koska pysäyttääkään ei enää voinut. Kolmen sekunnin välein oikea moottori syöksi liekkejä ja tärinää koko koneeseen. Ihmisiin valui epäuskoa ja huolta - myös meihin. Sanottakoon myös, että iloluonteinen seuruekaan ei enää vaikuttanut iloluonteiselta.

Janne onneksi päätti rauhoitella meitä ja kertoi, että yhdelläkin moottorilla pääsisimme takaisin maahan. Se ei aivan vakuuttanut meitä, mutta muutaman minuutin päästä sisälle kattoon heijastuvat lieskat eivät enää näkyneet ja tärinäkin loppui. Lensimme kovin matalalla. Kapteeni rauhoitteli ja kuulutti, että palaisimme takaisin Arlandaan ja vastassa olisi koko lentokentän hätäkalusto varmuuden vuoksi. Äiti vaikutti siltä, että hän oli valmis tirvaisemaan Jannea, joka vain höpötteli näkevänsä ikkunasta saman laivan nyt kolmatta kertaa kiertäessämme kohti kenttää...

Onneksi laskeutuminen sujui hyvin ja kummallakin puolella konetta odotti useita paloautoja ja muita vilkkuvaloja. Pääsimme niiden saattamina kohti terminaalia. Koneesta päästyämme huokaisimme ja raahustimme pitkään jonoon setvimään jatkotoimia. Kello alkoi lyödä jo puoltayötä, kun tuli meidän vuoromme siinä ainoalla palvelevalla tiskillä, jonne pitkä jono kiemurteli. Meidät majoitettiin kentän Radissoniin nukkumaan ja käskettiin seuraamaan sähköpostia, jonne saapuisi aamuviiden jälkeen mahdollisesti tietoa seuraavista etapeista. Tiesimme jo tässä vaiheessa missaavamme jälleen Miamin-koneet, odottavat vuokra-autot ja hotellit. Sitä, milloin pääsisimme jatkamaan matkaa, emme tienneet.

Aamulla olimme sopineet treffaavamme aamupalalla klo 7, mutta 2/3 osa huoneista nukkui pommiin... Lähtökynnys ylitettiin siis 10 minuuttia myöhässä. Sähköpostiin ei ollut tullut mitään tietoa uusista lennoistakaan. Muonitus maistui lähinnä aikuisille, joten otimme ruokaa myös huoneisiin mukaan. Saimme myös muonavoucherit lounasta varten. Sähköpostiin kilahti tieto, että lähtöselvitys aukeaisi klo 13.30. Saa siis nähdä, mihin lennot seuraavaksi vievätkään... Toiveikkaalla mielellä lähdemme tänään jatkamaan matkaa!

Pitkän kaavan matkustamista kohti Floridaa

Olimmehan me tässä korona-ajassakin syksyllä reissaamassa Malagassa mummon ja oman pesueen kanssa, mutta reissuoperaatio oli sen verran salainen, ettei siitä päivitelty tänne mitään...

Pitkä kevät ja alkukesän säpinät pitivät myös äidin ja Jannen sen verran tiiviisti töiden kimpussa ja meidät viikarit kouluilemassa, että loma ja Floridan-reissu tulivat lopulta oikein mainioon aikaan. Lomalle laskeutuminen oli ehkä väärä sanapari, sillä viimeinen viikko ennen lähtökynnyksen ylittämistä oli vielä kovin tapahtumarikas: Janne valittiin vakkarivirkaan Helsingin puolelle psykologisista testeistä huolimatta, löydettiin ja katsastettiin kiva kartano, Kasperi pääsi ensimmäiseen lukiovaihtoehtoonsa Etelä-Tapiolaan, Konsta sai tilauksia kavereiltaan tuliaisista ja etsiskeli dollarikätköään (ei löytynyt!), Nissan ei käynnistynyt ja missasimme yhdet rippijuhlat. Lisäksi rhodesiankoiramme Karma ja Horna olivat hoksanneet ruokkia itse itsensä kahteen otteeseen suoraan ruokasäkin antimista...

Oli myös oikein jännittävää, kun tiistaina meidän välilennoistamme yksi peruuntui. Äiti sai onneksi myös tekemistä ja pääsi säätämään Floridan-lentojamme iltaisin siten, että lentomme vahvistuivat lopulta vasta lauantai-iltana lukuisten puheluiden, viestien ja muun vakiosäädön jälkeen. Kasperi ja äiti kävivätkin vielä sunnuntaina tulostamassa uudelleen reititetyt lentomme kirjastossa, ja samassa äiti huomasi napanneensa majoituksen ensimmäiseksi viikoksi Orlandon sijaan Westonista, joka käsittääksemme sijaitsee noin 240 mailia eri paikassa kuin kuvittelimme. Janne ilahtui toki myös rytmitettyään viime metreille sekä koirahoitoja että vuokra-autoa... 

Sunnuntai-iltana kuitenkin koko porukka käsimatkapakaaseineen oli kasassa valmiina rynnistämään juna-asemien kautta kohti lentokenttää. Konsta selosti taukoamatta Kool-Aid-tuliaistoiveita ja aprikoimme yhdessä, kuinka Janne saisi salakuljettaa nämä juomajauheet takaisin Suomeen. Me viikarit olimme saaneet sivulauseissa kuulla, että edessä olisi parikin matkustusyötä, joiden jälkeen unelma Wallmartista, ribsien grillauksista, uima-altaista, rannoista ja outleteista olisi valmis toteutumaan. 

Lentokentällä arvelimme taas R-kirjainten etunimissä tarkoittavan perinteisiä räjähdeainetestejä tavaroistamme, joihin yleensä äiti ja Kasperi siis joutuivat. Tällä kertaa tullimiehillä olikin uusia temppuja: nesteitä ja elektroniikkaa ei tarvinnut poistaa laukuista, Konsta piippasi testissä ja pääsi vartaloskannaukseen ja matkatavarat pengottiin Linnealta, Jannelta ja Konstalta. Tällä kertaa Kode voitti siis parhaat tutkinnat. Jannen käsidesit avattiin ja niihin tehtiin nesteseulonnat - kieltämättä epäilyttävältä vaikutti, sillä Jannella oli myös viisi tyhjää palautuspulloa repussaan... Äidin samanmoiset käsidesit pääsivät sen sijaan moitteitta läpi.

Koska ÄitiTravels oli taas järjestänyt yllätyksiä matkalle, meidät viikarit taidettiin nuijanukuttaa koisimaan jo ensimmäisessä lentosiirtymässä. Esimerkiksi Kasperi, joka meistä sai ainoan ikkunapaikan, vaikka me muutkin olisimme halunneet, katsoikin maisemien sijasta unia. Janne jaksoi innokkaasti kuitenkin päivittää meidät lennon käänteistä sekä alas- ja ylössukelluksista, sillä hän oli ainoa hereillä ollut.

Koska me viikarit luulimme siirtyvämme toiseen terminaaliin yön yli -leiritykseen, olimme ihmeissämme bussisiirtymästä. Jäimme pois hetken jälkeen pysäkillä Jumbo Stay. Viekas äiti oli varannut meille majoituksen sittenkin lentokoneesta... 

Konsta luuli tulleensa pakopeliin ovikoodin takia, eikä meinannut uskoa tarinaa koko lentokonemajoituksesta. Alkuhihitysten ja epäuskoisten kommenttien jälkeen uni kuitenkin maittoi pehmeillä sängyillä, ja kellokin kävi jo yhtä. Aamulla murkinoimme kahvia, mehua, jugurttia ja ruotsalaisia höttöleipiä, joista Jannella riitti kerrottavaa taas kisamatkoiltaan. 

Nyt istumme Arlandan kentällä väärässä terminaalissa, koska täällä on McDonald´s. Me viikarit aiomme kohta ottaa vallan käsiimme ja lähteä syömään. Janne on kuitenkin ainoa, jolla on kruunuja, joten yritämme näyttää säälittävän nälkäisiltä. Seuraavaa lentoa kohti Lontoota ei vielä näy tauluilla, mutta spostivahvistuksen mukaan sen aika koittaisi seitsemän tunnin päästä... Matkaraportti Arlandasta hiljenee ja toivoo sen saavan jatkoa Lontoosta uusien wifi-yhteyksien päästä!