San Fransiscoon päästyämme otimme tavoitteeksi ensin selviytyä keskustan jyrkistä kaduista autolla. Emme vielä käyneet kuuluisalla ja mutkikkaalla Lombart Streetin pätkällä, vaikka tiedustelimmekin sen kurvit rinteen alapuolelta. Meistä oli hauskaa hihitellä takapenkillä jyrkissä mäissä iskän ajaessa ja äidin setviessä kartan monia yksisuuntaisia katuja. Parkkeeraaminen jyrkkään rinteeseen poikittain sujui myös upeasti, vaikka autosta tuleminen ja varsinkin takaluukusta matkalaukun kaivaminen vaativatkin akrobaatin kykyjä - varsinkin, kun auton takapuskurin kohdalta alkoi taas yksi tien kaistoista. Veimme iskän satamaan kurkistelemaan merileijonia, sillä iskä oli missannut viimeksi nämä otukset. Illan otimme rauhassa katsomalla hotellissa Ninjasoturi-kisailua, jossa miehet ja naiset yrittävät päihittää esteradan hankalia tehtäviä putoamatta. Osa ihmisistä oli jopa rakentanut kotiinsa samanmoiset esteet treenatakseen kisaan.
Seuraavana aamuna otimme härkää sarvista ja lähdimme jo kukonlaulun aikaan pitkälle ja korkealle Golden Gate -sillalle. Muutkin turistiystävämme olivat heränneet aikaisin, mutta mahduimme vielä onneksi hyvin pysähtymään näköalatasanteelle, kun kello löi vasta aamukahdeksaa. Sillalta käännyimme Muir Woodsin punapuumetsää kohti. Ajelimme hiljaksiin yhä korkeammalle ja syvemmälle vuoristokukkuloiden keskelle mutkaisia teitä. Saimme auton hyvin parkkiin aivan infoalueen laitamille. Sisäänpääsyn maksamisen jälkeen lähdimme seikkailemaan kolme metriä leveille puusta nakutetuille poluille. Liikkuminen oli siis kerrassaan vaivatonta punapuita ihmetellessä. Osa puista oli yli tuhat vuotta vanhoja, todella korkeita ja aivan valtaisan paksukaisia. Toki suuren osan kantapään kautta oppiva Konsta kävi temppuilemassa lautapolun reunamilla kielloista huolimatta ja mätkähti kyljelleen metrin alaspäin suoraan mutaisaan maahan. Kiivetessään salamannopeasti takaisin polulle hän totesi: "Ei ollut yhtään paha eikä sattunut, mutta mä pelkäsin vaan käärmeitä siellä. Sä et varmaan uskalla Kasperi?!"
Käveltyämme puolisen kilometriä tulimme kartan luokse. Valitsimme uhkarohkean innokkaasti viiden kilometrin maastolenkin, jota lähtisimme tarpomaan, vaikka äidin hälytyskellot tässä vaiheessa hieman rimpauttelivatkin. Nelihenkisellä ryhmällämme ei nimittäin ollut karttaa eikä vettä matkassa, ja yhdellä oli murtunut jalka. Tarpomistamineet villakangastakkeineen olivat myös jotakin muuta kuin useilla muilla eräjormilla. Köpöttelimme rinteitä ylös juurakkoisilla ja kapeilla poluilla. Äidin kauhuksi me pojat hieman parkourasimme myös, vaikka kymmeniä metrejä viettävä pudotus olikin vain muutaman harha-askeleen päässä. Selvisimme reitillä reiluun puoleen väliin ilman yhtäkään "Milloin tää loppuu -kysymystä". Tämän jälkeen Konstaa sai lohdutella sillä, että ehkä seuraavan mutkan takaa alkaisi jo helpompi alamäki. Pohdimme myös, missä kohdin olimme mahdollisesti menneet harhaan, sillä meitä vastaan tuli silloin tällöin ihmisiä eikä meitä ohittanut kukaan. Kun
alamäki lopulta alkoi kiemurtelevilla ja jyrkkäreunaisilla poluilla, aloitimme kilpajuoksun äitiä vastaan. Iskä puolestaan sai raahata ylimääräisiä ja kuumaksi käyneitä vaatekappaleitamme. Kun matkaa oli jäljellä enää puolisen mailia, vakoilimme äitiä ja iskää metsikön kätköistä heidän napsiessaan valokuvia upeista maisemista. Parkkipaikan ja etenkin lahjatavarakaupan läheisyydessä ylärinteiden kipuamistreeni oli jo kaikilta unohtunut, ja olimme setvinneet reitin 50 minuuttia nopeammin kuin reittiarviossa annettu aika oli. Hyvä me - olimme tosi tyytyväisiä, että tuli lähdettyä ja nähtyä loistavat reitit ja maisemat! Tullessamme takaisin kohti keskustaa oli Golden Gate -sillalla jo paljon vilinää ja vilskettä sekä hirmuisat jonot näköalatasanteelle.
Iskä oli merkkailut seuraavaan reittisuunnitelmaan ajon italialaiseen kaupunginosaan, jotta saisimme ahmittavaksi joitakin italialaisia herkkuja. Tilasimmekin muhevan maistuvaa lasagnea ja erilaisia pizzoja, jotka veivät kielet mennessään. Ruokailun jälkeen ajelimme useamman mailin läntiselle puolelle ja haimme jälkiruokaa surffityyppisestä ja rennosta pipopäiden pyörittämästä Devil's Teeth Baking Companysta. Matkalla näimme surffareita aalloissa sekä hippikukkulan ja -kadun. Jännä, kuinka muutaman kadun tai korttelin alueet todella eroavat toisistaan hienostoalueista hämärämpiin ja ränsistyneempiin tai etnisistä esimerkiksi rentoihin ja värikkäisiin nuorison suosimiin alueisiin.
Seuraavana aamuna otimme härkää sarvista ja lähdimme jo kukonlaulun aikaan pitkälle ja korkealle Golden Gate -sillalle. Muutkin turistiystävämme olivat heränneet aikaisin, mutta mahduimme vielä onneksi hyvin pysähtymään näköalatasanteelle, kun kello löi vasta aamukahdeksaa. Sillalta käännyimme Muir Woodsin punapuumetsää kohti. Ajelimme hiljaksiin yhä korkeammalle ja syvemmälle vuoristokukkuloiden keskelle mutkaisia teitä. Saimme auton hyvin parkkiin aivan infoalueen laitamille. Sisäänpääsyn maksamisen jälkeen lähdimme seikkailemaan kolme metriä leveille puusta nakutetuille poluille. Liikkuminen oli siis kerrassaan vaivatonta punapuita ihmetellessä. Osa puista oli yli tuhat vuotta vanhoja, todella korkeita ja aivan valtaisan paksukaisia. Toki suuren osan kantapään kautta oppiva Konsta kävi temppuilemassa lautapolun reunamilla kielloista huolimatta ja mätkähti kyljelleen metrin alaspäin suoraan mutaisaan maahan. Kiivetessään salamannopeasti takaisin polulle hän totesi: "Ei ollut yhtään paha eikä sattunut, mutta mä pelkäsin vaan käärmeitä siellä. Sä et varmaan uskalla Kasperi?!"
Käveltyämme puolisen kilometriä tulimme kartan luokse. Valitsimme uhkarohkean innokkaasti viiden kilometrin maastolenkin, jota lähtisimme tarpomaan, vaikka äidin hälytyskellot tässä vaiheessa hieman rimpauttelivatkin. Nelihenkisellä ryhmällämme ei nimittäin ollut karttaa eikä vettä matkassa, ja yhdellä oli murtunut jalka. Tarpomistamineet villakangastakkeineen olivat myös jotakin muuta kuin useilla muilla eräjormilla. Köpöttelimme rinteitä ylös juurakkoisilla ja kapeilla poluilla. Äidin kauhuksi me pojat hieman parkourasimme myös, vaikka kymmeniä metrejä viettävä pudotus olikin vain muutaman harha-askeleen päässä. Selvisimme reitillä reiluun puoleen väliin ilman yhtäkään "Milloin tää loppuu -kysymystä". Tämän jälkeen Konstaa sai lohdutella sillä, että ehkä seuraavan mutkan takaa alkaisi jo helpompi alamäki. Pohdimme myös, missä kohdin olimme mahdollisesti menneet harhaan, sillä meitä vastaan tuli silloin tällöin ihmisiä eikä meitä ohittanut kukaan. Kun
alamäki lopulta alkoi kiemurtelevilla ja jyrkkäreunaisilla poluilla, aloitimme kilpajuoksun äitiä vastaan. Iskä puolestaan sai raahata ylimääräisiä ja kuumaksi käyneitä vaatekappaleitamme. Kun matkaa oli jäljellä enää puolisen mailia, vakoilimme äitiä ja iskää metsikön kätköistä heidän napsiessaan valokuvia upeista maisemista. Parkkipaikan ja etenkin lahjatavarakaupan läheisyydessä ylärinteiden kipuamistreeni oli jo kaikilta unohtunut, ja olimme setvinneet reitin 50 minuuttia nopeammin kuin reittiarviossa annettu aika oli. Hyvä me - olimme tosi tyytyväisiä, että tuli lähdettyä ja nähtyä loistavat reitit ja maisemat! Tullessamme takaisin kohti keskustaa oli Golden Gate -sillalla jo paljon vilinää ja vilskettä sekä hirmuisat jonot näköalatasanteelle.
Iskä oli merkkailut seuraavaan reittisuunnitelmaan ajon italialaiseen kaupunginosaan, jotta saisimme ahmittavaksi joitakin italialaisia herkkuja. Tilasimmekin muhevan maistuvaa lasagnea ja erilaisia pizzoja, jotka veivät kielet mennessään. Ruokailun jälkeen ajelimme useamman mailin läntiselle puolelle ja haimme jälkiruokaa surffityyppisestä ja rennosta pipopäiden pyörittämästä Devil's Teeth Baking Companysta. Matkalla näimme surffareita aalloissa sekä hippikukkulan ja -kadun. Jännä, kuinka muutaman kadun tai korttelin alueet todella eroavat toisistaan hienostoalueista hämärämpiin ja ränsistyneempiin tai etnisistä esimerkiksi rentoihin ja värikkäisiin nuorison suosimiin alueisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti