Kaksi viimeistä Åre-päivää purkissa

Torstaina vetkuttelimme huoneistossamme koko aamun. Ilma oli aika pilvinen, eikä meitä huvittanut riekkua edes ulkona. Linnea ja Janne lähtivät läheiseen Peikkometsään samoamaan ja heti, kun heidän silmänsä välttivät, me muut painelimme lounasbuffaan lasagnelle. Samoilijoille annettiin heidän palatessaan nälänpainikkeeksi vain pienoiset hodarit.

Pienoisista viikareiden käynnistysvaikeuksista huolimatta starttasimme autolla iltapäivällä Ruotsin suurimmalle vesiputoukselle Tännforsenille, joka ei kylästämme katsottuna ollut kovin kaukana. Kävelymatkaa parkkipaikalta vesiputoukselle oli vain muutama sata metriä ja veden pauhu kuului jo kaukaa. Kiipesimme roisin lähelle vesiputousta ihmettelemään suurta vesimassaa, joka syöksyi alas kallion seinämää. Samalla me viikarit keskityimme myös nahistelemaan toistemme kanssa, joten ylämäkikävelystä takaisin parkkipaikalle tuli pitkä ja vaivalloinen... Äiti yritti meitä odotellessamme bongailla neliapiloita ja sen hän tekikin hyvällä menestyksellä.

Vesiputoustelun jälkeen pelailimme hotellin valtavassa temmellyssalissa pingistä ja korista sekä pomppupatjailimme bäkkäreitä. Tietysti äiti tahtoi taas voittaa pingiksessä, mutta me rökitimme hänet tällä kertaa niukasti. Illalla Kasperi kävi ensin nukuttamassa pienemmät viikarit ja hapuili sitten pimeydestä takaisin latailemaan muutamia leffoja koneelle tulevaa ajomatkaa varten. Samalla äiti ja Janne pakottivat hänet myös napostelemaan karkkeja. Lopputuloksena Kasperi oli aivan kikatuskunnossa leffoja valitessaan, ja äiti ja Janne saivat seuraa myös toisinaan saunaan vaeltavasta hersyvästä Kasperista. Lopulta Kasperikin saatiin tainnutettua näkemään kauniita unia omaan sänkyynsä.

Perjantain karkkipäivä ja viimeinen kokonainen Åre-päivä koitti puolipilvisen lämpimänä. Kuittaisimme tietysti skuutit hotellin respasta ja potkuttelimme torille taitojamme hiomaan. Kävimme kiertelemässä myös Haglöfsin myymälässä, josta me melkein kaikki olisimme tarvinneet jotakin. Äiti hamusi uutta reppua, vaikka hänellä on itsensä asettama kielto ostaa uutta koulureppua uuden lukuvuoden kunniaksi. Omasta mielestään shoppailua välttelevä Janne oli alennusmyynneissä myös aivan irti ja sovitteli jo uusia vaelluspöksyjä. Konsta löysi mainiot vaelluskengät ja Kasperikin kokeili värikkäitä kuoritakkeja toistensa perään. Linnean mielestä pyöriminen kaupassa mitään ostamatta oli tylsää, joten lähdimme putiikista takaisin torille skuuttaamaan. Muutamien skuuttauskaatumisten, itkuun pillahdusten ja onnistuneiden potkuttelukierrosten jälkeen alkoi jo aikuisilla olla kova nälkä, joten arvoimme ruokapaikkaa. Kävimme nappaamassa lounasbuffasta sapuskaa, minkä jälkeen meitä poltteli jo karkkipäivän vietto.

Aikuisten mielestä iltapäivää pitäisi rytmittää myös uusintakäynnillä Åren suklaatehtaalla ja niin me teimmekin. Suut täynnä herkkusuklaanäytteitä poistuimme autoon ja hurautimme designhotelli Copperhilliin. Emme suinkaan varanneet huonetta sieltä, vaan kävimme aistimassa tunnelmaa hotellin vieressä sekä kunnon turisteina valokuvaamassa Zlatanin lomamökkiä, joka tönötti hotellin vieressä. Emme onnistuneet kuitenkaan tiirailuista sekä aidassa roikkumisesta huolimatta bongaamaan itse Zlatania komealta kesämökiltään. Sen sijaan meitä ihmetytti, miksi Zlatan oli halunnut istuttaa ruohoa katolleen... Iltasella kuuntelimme sadetta ja ukkosen lähestymistä, katselimme sumuun hiljalleen katoavaa vuorta terassilta ja saunoimme viimeistä kertaa täällä Åressa.

Huomenna meillä on lähtö Åresta edessä. Me kaikki viikarit odotamme jo innolla piiiitkää automatkaa Uumajaan, josta meidän laivamme lähtee klo 21 kohti Vaasaa. Matkan aikanahan ehtii tapahtua vaikka mitä - varsinkin, jos ystävämme Årripurri ja Känkkäränkkä sattuvat samaan matkaan. Hyvät lähtökohdat meillä kuitenkin on matkaamme, sillä kaikki kirjat on luettu etu- ja takaperin, takapenkillä on ahdasta varsinkin makuupusseissa ja tarvittavien tavaroiden kanssa, eväinä ei kuitenkaan ole kaikkien lempimurkinoita, karkkipäivät on jo vietetty, akut loppuvat kännyköistä jo ennen puoltamatkaa, maisemat on jo niin nähty, kukaan ei jaksa kuunnella kenenkään itse keksittyjä vitsejä, pissahätä koittaa kuitenkin jollekin juuri edellisen pysähdyksen jälkeen... 

Piipahdus Norjaan!

Tänään suuntasimme Norjan puolelle, sillä vain Janne oli käynyt Norjassa aiemmin. Päämääränämme oli tutustua muutamiin nähtävyyksiin Norjan ensimmäisessä pääkaupungissa Trondheimissä. Sullouduimme aamupalan jälkeen autoon ja meillä oli hieman riitaa siitä, kuka joutuisi keskipenkille istuskelemaan muutamaksi tunniksi. Kun olimme selvittäneet kovaäänisesti asiaa, pääsimme ajelemaan keskelle jyrkkiä maisemia ja seurailemaan joenuomaa. Meitä viikareita eivät tosin maisemat juuri kiinnostaneet, sillä keskityimme lähinnä Aku Ankkojen ja vitsikirjan lukemiseen sekä kälättämiseen takapenkillä. Parin tunnin päästä äiti totesi kierrosten autossa nousseen sen verran mittaviksi, että tarvitsisimme pysähdystaukoa. Kuin taikaiskusta lähimaastossa oli tuttu ja turvallinen Ikea lihapullineen, joka huusi meitä kutsuvasti.

Kurvasimme pikapysähdykselle ja tilailimme ensihätään nälkäiselle kuskille ison grillilautasen ja meille muille lihapullia. Hieman oli norjalaisella kokilla hankaluuksia ymmärtää, kuinka monta lihapullaa kukin meistä lautaselleen halusi. Osa porukastamme kiskaisi ruuat suihin sen verran vauhdikkaasti, että ehdimme vielä kasvomaalausjonoon äidin estelyistä huolimatta. Linnealle maalattiin koko kasvojen peittävä pantterimaalaus ja Konstalle Kasperin suostutteluiden takia pellenaamio. Itse maalauksesta meni kuitenkin noin kymmenisen minuuttia, kun Konstaa alkoi kaivertaa hänen pellenaamansa. Kun saavuimme Nidarosin tuomiokirkolle, keskittyi Konsta kiertelyn sijaan kuuraamaan kasvojaan kirkon vessassa. 1070-luvun tienoilla rakennettua kirkkoa pidetään Norjan merkittävimpänä kirkkona, ja se onkin Pohjois-Euroopan suurimpia. Tällä kertaa emme kuitenkaan kivunneet torniin katselemaan kaupunkinäkymää emmekä laskeutuneet aavemaiseen kryptaan keskiaikaisia hautoja ihailemaan. Nidarosin katedraalissa on perinteisesti järjestetty Norjan kuninkaallisten kruunajaiset ja hautajaiset, ja lahjatavaramyymälässä olikin paljon matkamuistoja myös kuninkaallisista. 

Kirkolta lähdimme kävelemään kohti Nidelva-jokea ja vanhaa viikinkikoristeista kaupunginsiltaa. Sillalta oli hyvät näkymät vuonon varrella sijaitseviin perinteisiin venevajoihin ja rannan puutaloihin sekä Kristiansenin linnoitukseen. Kun olimme ylittäneet puisen sillan, alkoi sataa. Kiiruhdimme sateensuojaan odottelemaan, että kameramme ei kovasti ottaisi osumaa sateesta. 

Muutaman sadan metrin päässä häämötti jo ilmeisesti maailman ainoa tunnettu polkupyörähissi, jota meidän oli pakko päästä katsomaan. Trampe-polkupyörähissi kulkee jyrkkänousuista kadunvartta, mutta hissin ansiosta pyöräilijä pääsee 130 metrin matkan mäen päälle vaivatta. Seurailimme, kun pyöräilijät asettivat oikean jalkansa kiskoilla kulkevalle metallilevylle ja nousivat tyylikkäästi kohti mäen nyppylää. Samalla tietysti hurrasimme raivokkaasti kunnon turistien tavoin. Näimme myös vähemmän tyylikkäitä suorituksia, jolloin pyöräilijä ei selviytynyt edes alkukiihdytyksestä tai hän tipahti kyydistä jossain vaiheessa ylösnousuaan. Tällöin repesimme röhöttävään nauruun ja kannustimme pyöräilijää yhä uudelleen yrittämään. Olisimme voineet seurata tätä parasta Trondheimin nähtävyyttä kauemminkin, mutta vettä satoi aikamoisen kaatamalla.

Juoksimme kesäsateesta märkinä autoon ja starttasimme Google Maps seuranamme kohti Kristiansenin linnoitusta. Parkkipaikka oli aivan piripinnassa autoja, joten jätimme kulkupelimme poikittain bussin eteen ja suunnittelimme pikajuoksua kymmenessä minuutissa läpi 1600-luvulla rakennetun linnoituksen. Ihmettelimme linnoituskukkulalta, miksi norjalaisia perheitä kiipeää läheiselle nurmikentälle yhä enemmän kertakäyttöisissä sadetakeissaan. Kuvittelimme, kuinka kohta konserttilavalta kajahtaisi Marcuksen ja Martinuksen keikka, mutta äidin googlaillessa ilmeni, että tapahtumassa soitettaisiinkin muita norjalaisia listahittejä. Meillä ei ollut riittävästi asiantuntemusta aiheesta eikä kuivia vaatteita, joten käväisimme konsertin sijaan vielä vankityrmässä, jonne äiti yritti tietysti meidät jättää ja sulkea oven perässämme. Huomasimme äidin katalan suunnitelman emmekä suostuneet moiseen, joten sulostutimme hänen matkaansa vielä koko paluumatkan takaisin Åreen takapenkillä ruotsalaisvitsejä keksien ja kertoen. 

Ehdimme matkan aikana seurata alhaalla metsän lomassa vajuavia pilviä. Matkan aikana me viikarit kisasimme myös vesipullon tyhjennyskisassa, joten Janne joutui kurvaamaan huoltoasemalle ja P-paikalle, kun meillä alkoi olla jo aikamoiset kuplat otsissa. Pääsimme kuin pääsimmekin vielä kaupan kautta hotelille asti, ja sitten alkoivatkin ruokailut ja iltatoimet kolkutella meitä viikareita. 

Superpäivä alamäkifillareilla!

Superpäivä alkoi aamuvarhaisella, kun vedimme napojamme täyteen aamupalaa päivän koitoksia varten. Murkinat sujahtivat suihin ennätysnopeasti, joten olimmekin pian valmiita hakemaan alamäkifillarit ja varusteet. Liidimme reippaasti kohti toria ja pyörävuokraamoa, jossa ajokkimme jo odottivat meitä malttamattomasti. Puimme päällemme asianmukaiset varusteet: polvi- ja säärisuojat, hanskat, ylävartalon suojapanssarin ja motocrosskypärän. Meitä jännitti niin, ettei ohjeiden ja parhaiden reittien kuuntelusta meinannut tulla mitään. Samalla äiti yritti napsia meistä loisto-otoksia, mutta heilumme sen verran, että näytimme joka kuvassa tärähtäneiltä.

Harjoittelimme pyörätiellä pienen alamäen verran jarrujen käyttöä, ja äiti mietiskeli, kuinkahan porukkamme pärjäisi jyrkissä rinteissä Konstan samalla hänelle huutaessa, ettei hän saa jalkojaan polkimille eikä jarrujakaan käsillään painettua. Odottaessamme lasketteluhissien avautumista otimme kypärät hikisiltä kutreiltamme ja pidimme ensimmäisen juomatauon. Päivän loputtua tulisimme haisemaan tosi pahoilta, koska näytimme jo nyt aivan hikisiltä ja ryvettyneiltä. Kasperi laitettiin testaamaan tuolihissiä tietysti ensimmäisenä pyöränsä kera. Pyörän nostossa kyytiin oli vielä hieman harjoiteltavaa, joten hissi pysäytettiin kiltisti. Hissin nytkähtäessä uudelleen liikkeelle häntä ohjeistettiin ruotsiksi huutaen, kuinka pyörä tulisi loppupäässä napata hissin kyydistä. Konsta ja Janne olivat ottaneet oppia Kasperilta, ja kohta koko trio kohosi kohti korkeuksia. 

 

Hurjapäinen Kasperi tyrkättiin rinteistä alas taas ensimmäisenä, tasapainoaan hakeva Konsta laski keskimmäisenä ja pelokas Janne jarrutteli viimeisenä. Ensimmäisten laskujen jälkeen vauhti kasvoi ja rinteet jyrkkenivät. Aina vihreiden ja sinisten reittien yläpäässä Janne antoi myös vinkkejä kallistuksiin ja jarruttamiseen. Yksi lasku takaisin alas kesti 10-40 minuuttia, ja matkan varrelta löytyi esimerkiksi kalliotaipaleita, kivikoita, jyrkkiä neulansilmäkaarteita, metsäreittejä, Konstan eteen tulevia yllättäviä kantoja ja hyppyreitä. Kun muutama lasku oli takana, oli kehitystä jo tapahtunut, vaikka Konsta nappasikin maakosketuksia tasaisin väliajoin, ja penkkiäkin päästiin suoristelemaan muutamaan otteeseen. Konsta ottikin pyörästään ja ajovarusteistaan muutenkin kaiken irti, sillä välillä hän ilmeisesti oli kierähtänyt sivusta kyljelleen maahan ja muutaman kerran myös hypähtänyt tangon yli. Aina kuitenkin suurin osa fillarista ja Konstasta oli polulla eikä pudotuksen puolella… 

Ylös matkustettiin joko tuolihisseillä tai gondolilla, jonne survottiin kolmen ihmisen lisäksi kolme pyörää pystyyn. Erään kerran Konsta myös huomasi hississä, että hän oli jättänyt ajohanskansa alas vedentäyttöpaikalle, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt sillä kertaa Kasperin kasteluun… Lapsille annettiin päivän aikana menoveden lisäksi myös kaksi vanhaa reppuun jäänyttä keksiä per nenä, koska he eivät halunneet lähteä syömään hotellille kesken laskujensa. Päivän aikana lapsia ei kuitenkaan vahingoitettu, ja koko trio säilyi hymyssä suin ja vauhdin hurmassa, sillä kova meno tuntui maistuvan niinkin paljon, että alamäkipyöräily meni kuulemma TOP3-urheilulajeihin.

Meidän laskiessamme rinteitä alas oli äidillä ja Linnealla ollut virkistävä kylpyläpäivä. Äidin yllätykseksi he pääsivät vaihtamaan uikkarinsa mix-pukuhuoneisiin ja painelivat siitä sitten pulikoimaan. Kylpylässä oli pari liukumäkeä, lämpöisiä porealtaita, ulkoallas ja kiemurteleva iso allas. Kylpyläpäivän mielettömän rauhalliset käänteet voisi tiivistää yhteen kadonneeseen ponnariin, vikuroivan kylpylelun kesyttämiseen, merenneitosukelluksiin ja vauhdikkaisiin pariliukuihin. Äidin kylpylöintiin kuului tietysti myös poreallassopassa kiehumista. Ruotsalainen sauna oli aikamoinen yllätys, sillä siellä ei ollut lämpöä nimeksikään eikä edes löylykippoa tai kauhaa. Kumpainenkin jaksoi istua ylälauteilla pitkän tovin ennen ruokakauppaan rientämistä karjuvan nälän kera.

Kun koko poppoo oli kasassa, me viikarit bongasimme ruuan jälkeen Åren paikallisen juoksuseuran treenit. Koska juoksijaporukka juoksi vetoja hotellialueen ympäri, halusimme tietysti juosta perässä pelkät alushousut jalassa. Vedimme siis hikipääjuoksua muiden juoksijoiden tavoin emmekä ymmärtäneet joko ruotsiksi kuultuja pyyntöjä poistua paikalta tai vaihtoehtoisesti meidän kannustuksiamme. Äiti ja Janne yrittivät naamioitua normaaleiksi hotellivieraiksi viiniä parvekkeella siemaillessaan sillä välin, kun me viiletimme punaisina ohi muun porukan mukana. Kaikkien onneksi treenit loppuivat tunnin päästä ja pääsimme lähtemään uimarannalle kalastamaan. Tällä kertaa nappasimme keittiöstämme mukaan purnukoita ja mittakippoja mahdollista saalista varten. Konstan epäonneksi hän joutui saalistamaan siivilällä, joten hän ei pystynyt kantamaan vettä kala-altaaseemme, jossa tosin ei ollut kalan kalaa. Meidät lahjottiin pois rannalta iltamyöhään juustonaksuilla ja poppareilla, jotta ilta ei venyisi puoleen yöhön.

Åreskutanin huiputus 1420 metriä

Aamu valkeni lämpimissä tunnelmissa lämpötilan hiipiessä hiljalleen kohti kolmeakymmentä, eikä meitä viikareita tietenkään enää väsyttänyt. Aamupalapalvelukaan ei vielä pelannut aikuisten torkkuessa, joten ryhmittäydyimme sohville katsomaan televisiota ja pelailemaan puhelimilla. Munien, pekonin, murojen, leipien, Nutellan ja hedelmien hotkaisun jälkeen olimme mahat täysinä valmiina lähettämään Jannen patikoimaan kohti Åreskutanin huippua. Meillä oli selvät suunnitelmat siitä, kuinka itse pääsisimme Jannea nopeammin vuoren huipulle...

Nappasimme aamutuimaan skuutit hotellin respasta ja viiletimme kohti toria. Aamujumpaksi pyörähtelimmekin taas skuuttirataa pitkin niin kauan, että äiti sai maanitella meitä lähtemään lounaalle. Lahjuksiksi äiti lähti kanssamme alamäkipyörävuokraamoon, josta varasimme seuraavaksi päiväksi kolme menopeliä ja päiväliput hisseihin. Olimme täysin myytyjä nähtyämme täysjousitetut fillarit, ajovarusteet sekä reittikartan - emme millään jaksaisi odottaa huomista.

Vetelimme nopeasti lihapullasapuskat hotellilla napaan, jotta pääsisimme lähtemään vuorta valloittamaan. Pakkasimme äidin raahattavaksi jokaiselle viikarille pari pullollista juotavaa sekä keksejä, jotta jaksaisimme aivan ylös asti. Ensin meidän oli taivallettava reilun kilometrin matka polttavassa porotuksessa ja meistä alkoi tuntua, että olimme saapuneet Intian helteisiin. Pidimmekin ensimmäisen juomatauon ennen kuin metriäkään oli vielä noustu. Tässä vaiheessa äitiä alkoi mietityttää, pääsisimmekö ikinä huipulle asti - varsinkin, kun kävelimme tasaista tietä äidin suunnistuksen ansiosta noin 400 metriä liian pitkälle. Onneksi me viikarit bongasimme vihdoin hiihtohissin, jolla meidän oli tarkoitus nousta korkeuksiin. Ostimme liput mahdollisimman ylös asti ja tappelimme jonossa, missä järjestyksessä halusimme rinnakkain istua. Kun leveä tuolihissi sitten kaappasi meidät matkoihimme, alkoi äitiä jännittää, kuinka me kaikki pysyisimme kyydissä hissin noustessa yhä korkeammalle ja korkeammalle jyrkkää rinnettä. Matka taittui mukavasti yhden viikarin mököttäessä reunapaikalla, toisen kurkkiessa eteen ja taakse laitojen yli ja äidin pusertaessa kolmatta pelätessään jonkun meistä tai repun tippuvan. Äidillä oli myös kännykkä kädessä, jolla hän oli kuvitellut kuvaavansa ratkiriemukasta matkaamme kohti lakeuksia, mutta hän ei kyennytkään sitä matkan aikana käyttämään. Poistuimme hissistä rivakasti ylhäällä ja vaihdoimme näppärästi gondolihissiin äidin huokaistessa helpotuksesta.

Gondolihissin ja korvien lukkiutumisen jälkeen meidän tuli vaeltaa vielä noin kilometrin matka huipulle. Lähdimme rohkeasti tavoittelemaan huippua vaikeusasteeltaan punamustalle reitille. Saimmekin jyrkällä reitillä nopeasti sykkeet ylös, ja vaikeusastetta kipuamiseen lisäsivät isohkot irtokivet kenkiemme alla. Meidän poikien taival yhä ylemmäs kulki merkitystä reitistä poiketen pienten rotkojen ja kallioiden päällä välillä nelinkontinkin kulkien, sillä vaikeusasteesta ja reitistä oli otettava kaikki ilo irti. Tiedustelupartiomme päättikin sitten huudella suomeksi ohjeita muille kulkijoille, missä menivät parhaat kulku-urat ja kauneimmat näköalat.

Kun olimme melkein huipulla, huomasimme myös Jannen lähestyvän huippua toisesta suunnasta. Emme tienneet hänen olevan jo niin lähellä, sillä hän oli joutunut porojen hyökkäyksen kohteeksi alempana lumihangilla. Meille tuli kiire, koska halusimme tietysti olla ensimmäisiä huipulla 1420 metrissä. Voitimmekin loppukirin tuoksinnassa ja saimme palkinnoksi keksejä ja juotavaa. Katselimme huimia maisemia, poseerasimme valokuvissa ja yritimme pitää tuulen tuiverruksessa lippiksistä kiinni ja tukan ojennuksessa. Lähtiessämme laskeutumaan poikkesimme reitiltä käydäksemme läheisessä lammessa ja lumihangessa pyörimässä. Hanki oli poron papanoiden täplittämää, joten lumesta oli mukava taikoa lumipalloja ja laskea shortseissa sitä pitkin yhä alemmas.

Löysimme takaisin myös merkatulle reitille, jonne Janne saatteli meidät äidin suuntavaistoon hienosti luottaen. Kohta olimmekin jo hissialueella 1274 metrissä, josta nappasimme ison Kabinbananin vauhdittamaan laskeutumistamme. Jannen jätimme tietysti kävelemään kohti hotelliamme, jotta hän voisi ansaita iltapalansa ja jokailtaisen saunansa.

Huutava nälkä seuranamme suunnistimme kauppaan, jossa seurueemme lappasi kärryihin älämölön saattelemana kaikenmoista purtavaa. Äidin oli pakko yrittää suitsia menoamme, sillä kolmikkomme ei ilmeisesti ennen ollut käynyt ihmisten ilmoilla. Koska äiti yritti kurvailla vauhdikkaasti kohti kassaa, emme enää itsekään pysyneet kärryillä siitä, mitä meidän olisi tarkoitus tulevina päivinä syödä. Jäimme puistoon leikkimään, kun äiti loihti sisällä huoneistossamme ruokaa. Meillä oli hieman huonoa tuuria (tai oikeastaan naapurilla oli), sillä meistä jokainen viikari kävi vahingossa rämpyttämässä viereisen talon ovikelloa tukikohtaamme etsiessään. Kasperi oli myös liiskautunut naapurin terassin laseja vasten ihan vain tarkistaakseen, miksei äiti avannut hänelle ovea... Onneksi äiti oli sillä välin kehitellyt ostetuista aineksista maittavan jauhelihakastike-peruna-kanasalaatti-aterian, jolla lähti pahin nälkä. Jannekin hiippaili terassin kautta sisälle juuri sopivasti ruoka-aikaan, kun pöperöt oli kannettu pöytään. Ruuan ja jälkkäripullien jälkeen olimme heti valmiita uimaan, jonne riensimme koko poppoo reippaasti hihkuen. Jäimme hieman kauemmaksi muista uimareista ja rannalla lötköttelijöistä, jotta saimme leikkiä metakan säestyksellä vesisotaa ja kalastaa rauhassa Linnean crocseilla.

Hotellille siirtyessämme aikuiset olivat ajatelleet ehkäpä meidän olevan väsyneitä, mutta he olivat totaalisen väärässä. Leikimme vielä ulkona puolitoista tuntia. Saunassa istuvasta äidistä ja Jannesta kuulosti siltä, että välillä taisimme olla koiria, välillä jumppasimme pitkin nurmikoita ja toisinaan painelimme ympäri taloja vakoillen, naapureille vilkutellen ja kikatellen. Iltapalaksi pureksimme hedelmälautasta, leipää ja jugurttia. Käperryimme muutamien kehotusten jälkeen myös miltei kiltisti peittojen alle pötköttelemään, jotta jaksaisimme herätä jo aamulla aikaisin kuittaamaan huomisia alamäkipyöräilyn varusteita...

Suklaatehdas, pulikointia ja juhlintaa torilla

Aamumme alkoi sillä, että aikuiset pakottivat meidät viikarit viettämään karkkipäivää. Päivästä olisi siis tulossa rankka, sillä Kasperi oli edellisiltana ratsannut ICA-myymälän irtokarkkilaarit ja halvat hinnat. Aamupalan jälkeen me pojat painelimme kauppaan heti aamutuimaan herkkuvalintoja tekemään. Muutkin lampsuttelivat perässä täydentämään ruokavarastojamme ja toimimaan meille viikareille maksumiehinä. Vaikka karkit jo polttelivatkin paperipusseissa, jouduimme silti lähtemään yhtä kyytiä tutustumaan Åren suklaatehtaaseen. Onneksi matka oli lyhyt, sillä pahin pelkomme oli, että irtokarkit sulaisivat tunnistamattomaksi mössöksi auton kuumuudessa.

Åren suklaatehdas oli valloittava; ahmimme ainakin vanilja-, appelsiini-, minttu-, raparperi-, karamelli-, mansikka-, capuccino- ja päärynäsuklaita sekä hypistelimme ihania suklaakääreitä ja purnukoita. Näimme myös - sen, mitä suklaansyönniltä ehdimme - myymälän lasin takaa suklaan valmistusta. Ahkeroimme tiukasti yhä enemmän suklaita suihimme, mutta ovelat suklaatehtailijat toivat tarjolle lisää suklaata. Meillä alkoi olla jo varsin täysi olo, ja oli jo hieman vaikeaa auttaa äitiä majoituspaikkaamme matkaavien suklaiden valinnassa.

Äidillä ja Jannella oli selvät suunnitelmat meidän höykyttämiseksemme, sillä seuraavaksi ajelimme Ullådalenin nousuille. Kävelimme parkkipaikalta kohti puromaista koskea, jossa viihdyimmekin miltei ensimmäisen tunnin. Poukkoilimme kiveltä toiselle, kahlailimme vuorilta tulevassa viileässä vedessä ja pudotimme pikkuhiljaa yhä enemmän vaatteitamme kivien hiomille kalliolle. Osa meistä olikin jo parinkymmenen metrin päästä sillasta aivan nakupettereinä… (Blogiyleisön suojelemiseksi osa kuvista on sensuroitu.)

Kun olimme plutranneet vedessä, lähdimme kapuamaan yhä korkeammalle. Meillä oli hyvät suunnitelmat huiputtaa ympärillämme kohoavat isot vuoret, mutta totesimme noin kilometrin jälkeen korkeuserojen verottavan osaa porukastamme sen verran, että emme ehkä saavuttaisikaan huippuja sulassa sovussa aivan käden käänteessä. Etenimme alkupätkän pitkospuita pitkin läpi lakkasoiden suuremmille kallioille ja lisäsimme myös omat kivemme ihmisten kokoamiin kivikasoihin. Arvuuttelimme kiivetessämme, missä mahtaa sijaita Zlatanin kesämökki, josta Kasperi on lukenut netistä. Aurinko paistoi sen verran kuumasti, mieliämme askarruttavat karkit olivat jo sulaneet autossa ja jalkojamme painoi sen verran, että päätimme tietysti edetä alamäkipolkujuoksua takaisin autolle.

Kurvailimme Åren rinteiden lähelle katsastamaan hurjaa alamäkipyöräilyä. Ilmassa raikuivat kysymykset, miksemme pääsisi HETI viilettämään alas laskettelurinteitä. Ei kuulemma edes haittaisi yhtään, jos illan Ranska-Kroatia -finaali menisi sivu suun. Anelun, vonkumisen ja tiukkojen kuulusteluiden jälkeen meidät viikarit selvästi huijattiin uimaan huoneistomme takapihan järvelle, jota reunustavat jylhät maisemat. Janne ei uskaltautunut kastautumaan kameransa kastelun pelossa, mutta kaikkien yllätykseksi äiti heitti vihdoin talviturkkinsa. Emme tietenkään olisi halunneet lähteä uimasta kohti ruokailua ja MM-futismatsia, mutta kello kävi. Raivokkaan kannustuksen ja kännykkäpelailun jälkeen lähdimme juhlimaan Ranskan voittoa Åren torille. Lainasimme hotellin respasta skuutit, joilla viiletimme pitkin poikin keskustaa. Useampikin ihminen kävi ihmettelemässä meidän vauhtiamme poukkoilevilla esteillä. Äidin mielestä meidän olisi kannattanut vaihtaa suuntaa aina sadan kierroksen jälkeen, jotta pää ei menisi liikaa pyörälle hurjassa vauhdissa.

Parin tunnin keskustassa pyörimisen ja skuuttailun aika tuli päätökseensä meidän mielestämme liian nopeasti, joten jouduimme lähtemään kohti saunaa ja iltapalaa. Kaikkien ihmetykseksi emme saaneet enää myöskään mennä hotellin leikki- ja urheiluhalliin, vaikka vähän ja vähän enemmänkin tiedustelimme asiasta klo 22.30. Saunan ja päivän pölyjen pesujen jälkeen tuhisimme kuitenkin tyytyväisinä sängyissämme.

Årea valloittamaan!

Edellisistä reissuista onkin vierähtänyt jo tovi ennen kuin seuraavaa pukkasi. Matkakokoonpanossakin on tapahtunut sen verran muutoksia, että matkassamme viilettää nyt meitä viikareita pari vuotta nuorempi Linnea sekä hänen isänsä Janne. Ai niin, tuli se äitikin reissuun mukaan. Lähdimme nyt tällä poppoolla ottamaan haltuun Årea, sillä takapenkkitaistelut Suomen kamaralla ovat jo aikoja sitten niin nähty...

Äiti ja Janne olivat tulleet edellisinä iltana juuri Pariisista, jonne he olivat matkanneet pyörillä, joten pakkaus Åreen sujui käden käänteessä hieman vain likaisia vaatteita laukuista ravistellen ja uusia sisään survoen. Janne ei tainnut tosin olla aivan samaa mieltä sulloessaan koko komeutta auton takaluukkuun, josta pilkisti pelkästään jo Ikea-kassillinen tämän porukan popoja, kylmälaukullinen eväitä, säkillinen Åren ulkoilmaan sopivia varusteita, äidin työreppu sekä meidän kaikkien omat kassimme. Tietysti mukaan halusi lähteä myös kourallinen pehmoleluja sekä makuupussit, jotka tulisivat matkaamaan kanssamme takapenkillä.

Yöllä meidät herätettiin kahden maissa nuokkumaan auton takapenkille, jotta ehtisimme aamun valjetessa Vaasaan ja autolauttaan. Suunnitelma oli muuten loistava, mutta meitä takapenkin viikareita ei tietenkään lainkaan väsyttänyt. Sen sijaan pysäytimme kulkupelin puolen tunnin ajon jälkeen puoleksi minuutiksi eväskaivuuta varten, ja hetkessä eväät oli myös siemaistu parempiin suihin. Vaikka emme tietenkään nukkuneet omasta mielestämme koko aamusumuisen matkan aikana, on äidillä todisteena kuva, jossa koko takapenkin viikarilaumamme kuorsaa makoisasti toinen toisiinsa nojaten...

Aamuauringossa posotimme hyvää vauhtia eteenpäin ja pidimme yhden pikkuruisen tauon tien penkalla. Janne antoi meille armolliset kolme minuuttia aikaa kastella piennarta, ja äidiltäkin tauko sujahti vauhdilla ja tyylillä, sillä olihan hän Pariisiin polkiessaan tottunut hieman vähäisempäänkin pissanäkösuojaan... Konstalla puolestaan rapatessa roiskui aamumehut sen verran vauhdilla tien laitaan, että sukat menivät vaihtoon ennen makuupussiutumista.

Ajourakan jälkeen pääsimme kolme minuuttia ennen määräaikaamme Vaasaan ja terminaaliin, josta ajoimme jyrkkää ramppia pitkin suoraan laivaan. Laiva oli hetkessä koluttu, laivasuunnistukseen osallistuttu ja lisäeväät syöty. Onneksi tässä vaiheessa laivamatkaa oli jäljellä enää neljästä tunnista noin 3,5 tuntia. Meidän onneksemme Janne löysi pelikortit omien sanojensa mukaan maasta, mutta meistä tuntui, että hän oli valmis maksamaan hetkellisistä unistaan tässä vaiheessa jo mitä tahansa... Janne ameeboitui pinkin viltin alle muutamaksi minuutiksi sillä välin, kun me pelasimmekin korttia sulassa sovussa. Välillä Linnea pinkaisi pallomereen ja me pojat koristelimme ameebaa erilaisin rekvisiitoin... Kasperi olisi myös halunnut myydä pose-kuvia ameeban kanssa muille laivamatkaajille, mutta äiti ei antanut lupaa matkakassan kartuttamiseen.

Tapiiripehmolelu päätti järjestää meille myös mukavaa matkapuuhaa, sillä se hukkasi ensin paitansa pallomereen ja siitä kymmenisen minuutin päästä hukkui koko tapiiri. Koska itkusta ei meinannut tulla loppua, oli meidän viikareiden lähdettävä aarteenetsintään pallomeren pohjalle. Tapiirin paidan ja tapiirin lisäksi löysimme myös 10 kruunun kolikon, viisi senttiä sekä puhelimen - ei siis mikään turha aarteenetsintä.

Kovaäänisistä kuului käsky autoihin siirtymiseksi ja niin me pakkauduimme autoon ottamaan haltuun Uumaja-Åre-väliä ja vajaata 500 kilometriä. Seuraavalla etapilla takapenkkiläisistä nukkui 1/3, joten kaksi muuta lukivat vitsikirjasta ääneen hersyviä vitsejä ja nauraa räkättivät eritoten ruotsalaisvitseille. Väsyneet etupenkkiläiset olivat löytäneet Sisukanavan radiosta, jota he puolestaan nauraa räkättivät vitsien kuuntelun lomassa. Välillä koko autoporukasta tuntui, että takapenkillä istui ainakin yksi mätä lapsi taikka sitten Ruotsin tuulahdukset haisivat tosi pahoilta. Pysähdyimme ensimmäisen sadan kilometrin taitteessa tankkaamaan ja murkinoimaan hamppariaterioita Sibyllaan. Matka taittui sen jälkeen taas näppärästi ahtaissa tiloissa myös kaikkien viikareiden ollessa hereillä pienen painin, samojen vitsien uusintakerrontojen ja eväiden syömisen lomassa. Vaikka äiti yritti kuinka tunkea ratin taakse, koki Janne ilmeisesti turvallisimpana pitää vähäunisen ja loistojutuilla varustetun äidin vain pelkääjän paikalla aina Åreen asti.

Viimeinen pysähdys ennen Åren huimia maisemia ja nousuja taittui vastaan tulleella uimarannalla. Kalle von Stockholm oli myös uimarannalla sammakoita keräämässä. Me puhuimme hänelle sujuvasti suomea ja hän vastaili meille ruotsiksi sekä tyrkytti nuijapäitä meillekin. Tietysti otimme rannalla kaiken ilon irti ja peuhasimme polskien nuijapäiden sekä Kalle von Stockholmin kanssa. Åreen vihdoin ja viimein päästyämme kello kävi jo iltaa. Äiti kävi kuittaamassa meille huoneistohotellimme, jossa tulisimme viettämään seuraavan viikkomme. Nukahdimme tyytyväisinä odottamaan tulevien päivien seikkailuja suomalaisen pataruuan ja saunomisen jälkeen.