Aamu valkeni lämpimissä tunnelmissa lämpötilan hiipiessä hiljalleen kohti kolmeakymmentä, eikä meitä viikareita tietenkään enää väsyttänyt. Aamupalapalvelukaan ei vielä pelannut aikuisten torkkuessa, joten ryhmittäydyimme sohville katsomaan televisiota ja pelailemaan puhelimilla. Munien, pekonin, murojen, leipien, Nutellan ja hedelmien hotkaisun jälkeen olimme mahat täysinä valmiina lähettämään Jannen patikoimaan kohti Åreskutanin huippua. Meillä oli selvät suunnitelmat siitä, kuinka itse pääsisimme Jannea nopeammin vuoren huipulle...
Nappasimme aamutuimaan skuutit hotellin respasta ja viiletimme kohti toria. Aamujumpaksi pyörähtelimmekin taas skuuttirataa pitkin niin kauan, että äiti sai maanitella meitä lähtemään lounaalle. Lahjuksiksi äiti lähti kanssamme alamäkipyörävuokraamoon, josta varasimme seuraavaksi päiväksi kolme menopeliä ja päiväliput hisseihin. Olimme täysin myytyjä nähtyämme täysjousitetut fillarit, ajovarusteet sekä reittikartan - emme millään jaksaisi odottaa huomista.
Vetelimme nopeasti lihapullasapuskat hotellilla napaan, jotta pääsisimme lähtemään vuorta valloittamaan. Pakkasimme äidin raahattavaksi jokaiselle viikarille pari pullollista juotavaa sekä keksejä, jotta jaksaisimme aivan ylös asti. Ensin meidän oli taivallettava reilun kilometrin matka polttavassa porotuksessa ja meistä alkoi tuntua, että olimme saapuneet Intian helteisiin. Pidimmekin ensimmäisen juomatauon ennen kuin metriäkään oli vielä noustu. Tässä vaiheessa äitiä alkoi mietityttää, pääsisimmekö ikinä huipulle asti - varsinkin, kun kävelimme tasaista tietä äidin suunnistuksen ansiosta noin 400 metriä liian pitkälle. Onneksi me viikarit bongasimme vihdoin hiihtohissin, jolla meidän oli tarkoitus nousta korkeuksiin. Ostimme liput mahdollisimman ylös asti ja tappelimme jonossa, missä järjestyksessä halusimme rinnakkain istua. Kun leveä tuolihissi sitten kaappasi meidät matkoihimme, alkoi äitiä jännittää, kuinka me kaikki pysyisimme kyydissä hissin noustessa yhä korkeammalle ja korkeammalle jyrkkää rinnettä. Matka taittui mukavasti yhden viikarin mököttäessä reunapaikalla, toisen kurkkiessa eteen ja taakse laitojen yli ja äidin pusertaessa kolmatta pelätessään jonkun meistä tai repun tippuvan. Äidillä oli myös kännykkä kädessä, jolla hän oli kuvitellut kuvaavansa ratkiriemukasta matkaamme kohti lakeuksia, mutta hän ei kyennytkään sitä matkan aikana käyttämään. Poistuimme hissistä rivakasti ylhäällä ja vaihdoimme näppärästi gondolihissiin äidin huokaistessa helpotuksesta.
Gondolihissin ja korvien lukkiutumisen jälkeen meidän tuli vaeltaa vielä noin kilometrin matka huipulle. Lähdimme rohkeasti tavoittelemaan huippua vaikeusasteeltaan punamustalle reitille. Saimmekin jyrkällä reitillä nopeasti sykkeet ylös, ja vaikeusastetta kipuamiseen lisäsivät isohkot irtokivet kenkiemme alla. Meidän poikien taival yhä ylemmäs kulki merkitystä reitistä poiketen pienten rotkojen ja kallioiden päällä välillä nelinkontinkin kulkien, sillä vaikeusasteesta ja reitistä oli otettava kaikki ilo irti. Tiedustelupartiomme päättikin sitten huudella suomeksi ohjeita muille kulkijoille, missä menivät parhaat kulku-urat ja kauneimmat näköalat.
Kun olimme melkein huipulla, huomasimme myös Jannen lähestyvän huippua toisesta suunnasta. Emme tienneet hänen olevan jo niin lähellä, sillä hän oli joutunut porojen hyökkäyksen kohteeksi alempana lumihangilla. Meille tuli kiire, koska halusimme tietysti olla ensimmäisiä huipulla 1420 metrissä. Voitimmekin loppukirin tuoksinnassa ja saimme palkinnoksi keksejä ja juotavaa. Katselimme huimia maisemia, poseerasimme valokuvissa ja yritimme pitää tuulen tuiverruksessa lippiksistä kiinni ja tukan ojennuksessa. Lähtiessämme laskeutumaan poikkesimme reitiltä käydäksemme läheisessä lammessa ja lumihangessa pyörimässä. Hanki oli poron papanoiden täplittämää, joten lumesta oli mukava taikoa lumipalloja ja laskea shortseissa sitä pitkin yhä alemmas.
Löysimme takaisin myös merkatulle reitille, jonne Janne saatteli meidät äidin suuntavaistoon hienosti luottaen. Kohta olimmekin jo hissialueella 1274 metrissä, josta nappasimme ison Kabinbananin vauhdittamaan laskeutumistamme. Jannen jätimme tietysti kävelemään kohti hotelliamme, jotta hän voisi ansaita iltapalansa ja jokailtaisen saunansa.
Huutava nälkä seuranamme suunnistimme kauppaan, jossa seurueemme lappasi kärryihin älämölön saattelemana kaikenmoista purtavaa. Äidin oli pakko yrittää suitsia menoamme, sillä kolmikkomme ei ilmeisesti ennen ollut käynyt ihmisten ilmoilla. Koska äiti yritti kurvailla vauhdikkaasti kohti kassaa, emme enää itsekään pysyneet kärryillä siitä, mitä meidän olisi tarkoitus tulevina päivinä syödä. Jäimme puistoon leikkimään, kun äiti loihti sisällä huoneistossamme ruokaa. Meillä oli hieman huonoa tuuria (tai oikeastaan naapurilla oli), sillä meistä jokainen viikari kävi vahingossa rämpyttämässä viereisen talon ovikelloa tukikohtaamme etsiessään. Kasperi oli myös liiskautunut naapurin terassin laseja vasten ihan vain tarkistaakseen, miksei äiti avannut hänelle ovea... Onneksi äiti oli sillä välin kehitellyt ostetuista aineksista maittavan jauhelihakastike-peruna-kanasalaatti-aterian, jolla lähti pahin nälkä. Jannekin hiippaili terassin kautta sisälle juuri sopivasti ruoka-aikaan, kun pöperöt oli kannettu pöytään. Ruuan ja jälkkäripullien jälkeen olimme heti valmiita uimaan, jonne riensimme koko poppoo reippaasti hihkuen. Jäimme hieman kauemmaksi muista uimareista ja rannalla lötköttelijöistä, jotta saimme leikkiä metakan säestyksellä vesisotaa ja kalastaa rauhassa Linnean crocseilla.
Hotellille siirtyessämme aikuiset olivat ajatelleet ehkäpä meidän olevan väsyneitä, mutta he olivat totaalisen väärässä. Leikimme vielä ulkona puolitoista tuntia. Saunassa istuvasta äidistä ja Jannesta kuulosti siltä, että välillä taisimme olla koiria, välillä jumppasimme pitkin nurmikoita ja toisinaan painelimme ympäri taloja vakoillen, naapureille vilkutellen ja kikatellen. Iltapalaksi pureksimme hedelmälautasta, leipää ja jugurttia. Käperryimme muutamien kehotusten jälkeen myös miltei kiltisti peittojen alle pötköttelemään, jotta jaksaisimme herätä jo aamulla aikaisin kuittaamaan huomisia alamäkipyöräilyn varusteita...
Nappasimme aamutuimaan skuutit hotellin respasta ja viiletimme kohti toria. Aamujumpaksi pyörähtelimmekin taas skuuttirataa pitkin niin kauan, että äiti sai maanitella meitä lähtemään lounaalle. Lahjuksiksi äiti lähti kanssamme alamäkipyörävuokraamoon, josta varasimme seuraavaksi päiväksi kolme menopeliä ja päiväliput hisseihin. Olimme täysin myytyjä nähtyämme täysjousitetut fillarit, ajovarusteet sekä reittikartan - emme millään jaksaisi odottaa huomista.
Vetelimme nopeasti lihapullasapuskat hotellilla napaan, jotta pääsisimme lähtemään vuorta valloittamaan. Pakkasimme äidin raahattavaksi jokaiselle viikarille pari pullollista juotavaa sekä keksejä, jotta jaksaisimme aivan ylös asti. Ensin meidän oli taivallettava reilun kilometrin matka polttavassa porotuksessa ja meistä alkoi tuntua, että olimme saapuneet Intian helteisiin. Pidimmekin ensimmäisen juomatauon ennen kuin metriäkään oli vielä noustu. Tässä vaiheessa äitiä alkoi mietityttää, pääsisimmekö ikinä huipulle asti - varsinkin, kun kävelimme tasaista tietä äidin suunnistuksen ansiosta noin 400 metriä liian pitkälle. Onneksi me viikarit bongasimme vihdoin hiihtohissin, jolla meidän oli tarkoitus nousta korkeuksiin. Ostimme liput mahdollisimman ylös asti ja tappelimme jonossa, missä järjestyksessä halusimme rinnakkain istua. Kun leveä tuolihissi sitten kaappasi meidät matkoihimme, alkoi äitiä jännittää, kuinka me kaikki pysyisimme kyydissä hissin noustessa yhä korkeammalle ja korkeammalle jyrkkää rinnettä. Matka taittui mukavasti yhden viikarin mököttäessä reunapaikalla, toisen kurkkiessa eteen ja taakse laitojen yli ja äidin pusertaessa kolmatta pelätessään jonkun meistä tai repun tippuvan. Äidillä oli myös kännykkä kädessä, jolla hän oli kuvitellut kuvaavansa ratkiriemukasta matkaamme kohti lakeuksia, mutta hän ei kyennytkään sitä matkan aikana käyttämään. Poistuimme hissistä rivakasti ylhäällä ja vaihdoimme näppärästi gondolihissiin äidin huokaistessa helpotuksesta.
Gondolihissin ja korvien lukkiutumisen jälkeen meidän tuli vaeltaa vielä noin kilometrin matka huipulle. Lähdimme rohkeasti tavoittelemaan huippua vaikeusasteeltaan punamustalle reitille. Saimmekin jyrkällä reitillä nopeasti sykkeet ylös, ja vaikeusastetta kipuamiseen lisäsivät isohkot irtokivet kenkiemme alla. Meidän poikien taival yhä ylemmäs kulki merkitystä reitistä poiketen pienten rotkojen ja kallioiden päällä välillä nelinkontinkin kulkien, sillä vaikeusasteesta ja reitistä oli otettava kaikki ilo irti. Tiedustelupartiomme päättikin sitten huudella suomeksi ohjeita muille kulkijoille, missä menivät parhaat kulku-urat ja kauneimmat näköalat.
Kun olimme melkein huipulla, huomasimme myös Jannen lähestyvän huippua toisesta suunnasta. Emme tienneet hänen olevan jo niin lähellä, sillä hän oli joutunut porojen hyökkäyksen kohteeksi alempana lumihangilla. Meille tuli kiire, koska halusimme tietysti olla ensimmäisiä huipulla 1420 metrissä. Voitimmekin loppukirin tuoksinnassa ja saimme palkinnoksi keksejä ja juotavaa. Katselimme huimia maisemia, poseerasimme valokuvissa ja yritimme pitää tuulen tuiverruksessa lippiksistä kiinni ja tukan ojennuksessa. Lähtiessämme laskeutumaan poikkesimme reitiltä käydäksemme läheisessä lammessa ja lumihangessa pyörimässä. Hanki oli poron papanoiden täplittämää, joten lumesta oli mukava taikoa lumipalloja ja laskea shortseissa sitä pitkin yhä alemmas.
Löysimme takaisin myös merkatulle reitille, jonne Janne saatteli meidät äidin suuntavaistoon hienosti luottaen. Kohta olimmekin jo hissialueella 1274 metrissä, josta nappasimme ison Kabinbananin vauhdittamaan laskeutumistamme. Jannen jätimme tietysti kävelemään kohti hotelliamme, jotta hän voisi ansaita iltapalansa ja jokailtaisen saunansa.
Huutava nälkä seuranamme suunnistimme kauppaan, jossa seurueemme lappasi kärryihin älämölön saattelemana kaikenmoista purtavaa. Äidin oli pakko yrittää suitsia menoamme, sillä kolmikkomme ei ilmeisesti ennen ollut käynyt ihmisten ilmoilla. Koska äiti yritti kurvailla vauhdikkaasti kohti kassaa, emme enää itsekään pysyneet kärryillä siitä, mitä meidän olisi tarkoitus tulevina päivinä syödä. Jäimme puistoon leikkimään, kun äiti loihti sisällä huoneistossamme ruokaa. Meillä oli hieman huonoa tuuria (tai oikeastaan naapurilla oli), sillä meistä jokainen viikari kävi vahingossa rämpyttämässä viereisen talon ovikelloa tukikohtaamme etsiessään. Kasperi oli myös liiskautunut naapurin terassin laseja vasten ihan vain tarkistaakseen, miksei äiti avannut hänelle ovea... Onneksi äiti oli sillä välin kehitellyt ostetuista aineksista maittavan jauhelihakastike-peruna-kanasalaatti-aterian, jolla lähti pahin nälkä. Jannekin hiippaili terassin kautta sisälle juuri sopivasti ruoka-aikaan, kun pöperöt oli kannettu pöytään. Ruuan ja jälkkäripullien jälkeen olimme heti valmiita uimaan, jonne riensimme koko poppoo reippaasti hihkuen. Jäimme hieman kauemmaksi muista uimareista ja rannalla lötköttelijöistä, jotta saimme leikkiä metakan säestyksellä vesisotaa ja kalastaa rauhassa Linnean crocseilla.
Hotellille siirtyessämme aikuiset olivat ajatelleet ehkäpä meidän olevan väsyneitä, mutta he olivat totaalisen väärässä. Leikimme vielä ulkona puolitoista tuntia. Saunassa istuvasta äidistä ja Jannesta kuulosti siltä, että välillä taisimme olla koiria, välillä jumppasimme pitkin nurmikoita ja toisinaan painelimme ympäri taloja vakoillen, naapureille vilkutellen ja kikatellen. Iltapalaksi pureksimme hedelmälautasta, leipää ja jugurttia. Käperryimme muutamien kehotusten jälkeen myös miltei kiltisti peittojen alle pötköttelemään, jotta jaksaisimme herätä jo aamulla aikaisin kuittaamaan huomisia alamäkipyöräilyn varusteita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti