Kotimatkalla

Viimeinen vuorokausi piti sisällään lähdön Orlandosta, autonpalautuksen, kolme eri lentoa ja tiukkoja käänteitä. Aikamoista matkustusta! Kävimme heittämässä hotellin respaan avainrannekkeemme jo kymmenen maissa ja lähdimme painelemaan kohti Miamia. Automatka tuntui pitkältä ja sitä se olikin, vaikka pysähdyimme pikavisiitille Walmartiin ostamaan herkkuja ja juomaa jossakin rämealueen kyläkeskittymässä. Haaveilemamme ruokapaikat oli pakko jättää taakse, jotta ehdimme palauttaa auton ennen neljää. Saavuimmekin juuri parahiksi 15 minuuttia ennen autonpalautukseen, kokosimme kimpsumme ja kampsumme autosta ja taivalsimme terminaaliin. Samassa äidin kännykkään kilahti viesti, että lentomme oli pari tuntia myöhässä. Koska vaihtoaika seuraavalla kentällä Lontoossa kutistui näin 45 minuuttiin, aikuisille tuli jo etukäteen hieman tuskanhikeä.

Hotkaisimme ruokaa kentällä Burger Kingissä ja menimme perusteelliseen turvatarkastukseen. Kolme vetolaukkuamme takavarikoitiin tarkempaan syynäykseen, joten Kode, äiti ja Janne pääsivät selittämään M&M-karkki-, saippua- ja grillimausteostoksiaan. Turvatarkastuksen toisella puolella aika kuluikin kännykkää pelatessa ja kirjoja lukiessa. 

Kone pääsi lähtemään 20.30 sijaan vasta vähän vaille 23, joten koneessa söimme samantien iltaruuat jälkiruokineen, katsoimme yhdet leffat sekä rullauduimme nukkumaan huopien alle. Aamun valjetessa olimme valmiit rynnimään Heathrowin kentällä läpi ihmismassojen, jotta ehtisimme tiukalla vaihtoajalla koneeseen kohti Tukholmaa. Olimme vielä edellisessä koneessa sisällä, kun katselimme lipuista boardauksen alkavan 20 minuutin päästä... Puikkelehdimme siis vikkelästi läpi passintarkastuksen ja pääsimme pikalinjalle turvatarkastukseen - paitsi Janne, joka jäi laukkunsa kanssa taas tullin haaviin. Me muut painelimme jo portille, kun Jannea tutkittiin ja toivotimme onnea lennolle ehtimiseen. Kun saavuimme perin puuskuttavina lähtöportille, kone näytti olevan myöhässä puoli tuntia, joten Jannekin tulisi ehtimään. Sitten jo nousimmekin koko konkkaronkka kohti Tukholmaa ja ummistimme vielä silmämme. 

Tukholmassa meidän piti mennä kentältä ulos ja takaisin sisään, koska meillä ei ollut valmiina lippuja, eikä Arlandan lentokenttävirkailija päästänyt laumaamme etenemään jatkolentotiskin kautta. Koska aikaero söi jatkuvasti tunteja vuorokaudestamme, alkoi olla jo ilta ja nälkä ja pääsimme piipahtamaan vielä purilaisilla ennen lähtöä Suomeen. Taistelimme toki vähän siitä, millä jatkaisimme Suomessa matkaamme ja päätimme yrittää ehtiä tunnin lennon jälkeen vielä junaan. Pikaisen lennon jälkeen kiidimme siis vielä juna-asemalle ja puksuttelimme Huopalahden asemalle, jossa vielä vaihdoimme junaa matkataksemme perille asti. 

Seuraavana aamuna Janne lähti hakemaan Karmaa ja Hornaa koirahoidosta. Neidit olivat olleet kovin reippaita, ja Karma oli hieman uudistanut petiäänkin. Karmalle ja Hornalle oli annettu myös lempinimi Vauhtikaksikko, joten ilmeisen riemullista oli ilmeisesti ollut... Jälleennäkemisen riemusta neitokaisten oli hankala pysyä nahoissaan, ja Karma loikkasi suinpäin valtavalla pompulla Koden yläkerrossänkyyn. 

Kaiken kaikkiaan paluu meni sutjakkaasti ja miltei liiankin sutjakkaasti. Koska matkustimme pelkillä käsimatkatavaroilla, ei meidän tarvinnut jäädä odottelemaan myöskään laukkujamme. Kotiin oli taas kiva palata ja jäädä muistelemaan kuumaa Floridaa!

Kohti Kennedy Space Centeria

Niin sitä vain aamulla reippaina hypättiin luottokuskimme kyytiin ja lähdettiin painamaan kohti Kennedy Space Centeria. Tavoitteenamme oli kiertää osa tullitiestä, mutta saavuttaa silti määränpää kohtuullisessa 1,5 tunnin ajassa. Koska matkanteko kuitenkin kesti ja kesti, alkoi meillä olla meno villiä... Janne duppasi espanjalaisia lauluja suomeksi ja me takapenkkiläiset osallistuimme äänekkääseen kannustukseen. Äidin onneksi löysimme kertalaakista perille, löimme auton parkkiin ja sukelsimme avaruuskeskuksen alueelle.

Ensimmäisenä juoksimme juuri alkavaan näytökseen, jossa ihka oikea astronautti näytti kuvia ja videoita sekä kertoi meille ajastaan avaruusasemalla ja astronauttikoulutuksessa. Olipas se opettavan mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa, joten 40-minuuttinen hurahti silmänräpäyksessä. Luennon jälkeen pyyhälsimme bussiin, joka vei meidät katsomaan Nasan suurta rakennusta ja lähemmäs rakettien laukaisupaikkoja. Bussikuljetuksen aikana saimme taas lisää tietoa avaruustutkimuksesta ja koko alueesta. Meille selvisi myös, että Nasalla on alueella kokonaisvaltainen luonnonsuojeluohjelma.

Bussikuljetus kippasi meidät tutustumaan valtaisaan Apollo-rakettiin sekä muinaiseen laukaisusaliin, jonne menokin oli jo kokemus sinänsä. Kiertelyn ja ihmettelyn jälkeen palasimme bussikuljetuksella takaisin lähtöalueelle, josta halusimme seuraavaksi etsiä käsiimme Atlantis-raketin rakettikyytisimulaattoreineen. Tietysti kokeilimme itse ohjaten laskeutumista, näimme avaruusaluksen vessan, laskeutumiskapselin sekä paljon kaikenmoisia muita kapistuksia. Testasimme myös simulaattorissa, miltä tuntuisi nousu avaruuteen. Äiti ja Kasperi olivat tosin olleet aikaisemmalla reissullaan paljon rajummassa rakettilaukaisussa, joten heidän mielestään tämä kokemus oli jokseenkin epätodellinen ja pliisu ilman g-voimien naamaa venyttävää vaikutusta ja huonoa oloa.

Silmät, korvat ja mieli täynnä uusia kokemuksia lähdimme etsiskelemään autoamme parkkialueelta. Nälkä murisi, ja aikuiset olivat luvanneet syöttää meidät matkan varrella. Jouduimme epäonneksemme kuitenkin yli kolmen tunnin ruuhkaan, ja äidin ja Jannen piti ehtiä vielä hummeri-illalliselle, joten meidän piti muuttaa suunnitelmaa. Murjotimme takapenkillä ja meidät vietiin ikuisuudelta tuntuneen paluumatkan jälkeen suoraan hotellille. Naaman eteen tuotiin spagettia ja patonkia. Jaahas - ja aikuiset meinasivat tosiaan hylätä meidät kotiruuan pariin ja lähteä itse murkinoimaan!!! Ja näin sitten kävikin... Oli kuulemma ollut herkullista.

Retkipäivä Tampaan

Unihiekat karistettiin aamulla vikkelästi, sillä meillä oli aikaa pyyhältää takapenkille heräämisestä vain viisi minuuttia. Koska aamupalaksikin luvattiin jo TacoBell-murkinoita, olimme valmiit haasteeseen. Kävimme nappaamassa ensin siis Walmartista viimeiset eväät ja ostokset sullottavaksi matkalaukkuihin. Äidillä meinasi mennä uimalasiostostensa valikoinnissa niin kauan, että meillä meinasi jo mennä hermo. Onneksi tämä ei kuitenkaan kokonaisvaltaisesti haitannut keskittymistä omiin karkkituliaisiin, joita aiomme roudata Suomeen laukku väärällään. 

Kurvasimme aamupalaksi tacoilemaan, nam! Tietysti yhdellä meistä oli vaikeaa valita omaa tilaustaan kaikkien valintojen edessä, joten mies käskettiin pöytään ja äiti tilasi hänellekin herkkuaterian, joka sisälsi burriton, kovan ja pehmeän tason, nachoja kuumalla juustokastikkeella ja limpparin. Tämä kaikki vain 7 dollarilla! Janne oli tietysti tutustunut taas Walmartissa johonkin uuteen tuttavuuteen, joka kaartoi nyt perässämme myös syömään. Siellä he sitten toisilleen hymyillen taas morjestelivat ja ahtoivat ruokia masuihinsa. 

Kävimme viemässä ostokset hotellille ja lähdimme ajelemaan kohti Tampaa. Meillä olikin siellä paljon odotettavaa, sillä aioimme käydä sekä Bass Pro shopissa että aikuisten tutuilla kylässä. Kartturi oli valmis haasteeseen, vaikka hän ei luvannutkaan reitittää meitä välttämättä kohteisiin ilman tulliteitä. Sanottakoon, että kartturin työtä toisinaan haittaa pitkälti myös se  että hän ei ole yhteydessä nettiin. Silti pääsemme useimmiten perille! Tunnin ajelun jälkeen kävikin siis niin hyvä tuuri, että olimme kertalaakista taivaassa...

Aivan kerrassaan oli ihan hullua meininkiä! Emme edes pysyneet enää laskuissa, kuinka monta lippistä ostimmekaan kotiin vietäväksi. Kodelle oli nimittäin jo pelkästään kuusi lippistä kassissaan kassalla... Äiti löysi grillimaisterille possun peppurupi- ja mummon pieru -mausteita. Kuinka hyviä Jannen seuraavat pihvit tulevatkaan siis Suomessa olemaan...? Lisäksi olisimme halunneet viedä koirillemme Karmalle ja Hornalle tuliaisiksi joko sorsan tai ison kasan luita, mutta äiti arveli meidän juuttuvan tulliin selittelemään tuliaisimme. Viskasimme ostoksemme takakonttiin ja jatkoimme hyväntuulisina matkaa.

Kohta olimmekin jo pitkällä Tampan sydämessä Harbour Islandilla parkkeeraamassa, koska määränpäämme siinsi saarella. Jalkauduimme etsimään oikeaa osoitetta ja saavuimmekin mielestämme oikeaan paikkaan, joka tosin vaikutti hienoine alakertoineen ja ovimiehineen hotellilta. Koska äidin luuri ei halunnut juuri sillä hetkellä yhdistää soittoa tai mennä wifiin, meillä oli pienoinen pulma aulassa töröttäessämme lähteä navigoimaan oikeaan asuntoon, jossa oletettavasti ystäväperheemme majaili. Siinä vaiheessa, kun aulan vahtimestari ei tunnistanut suomeksi hyvin lausuttua Susannan nimeä, aloimme epäillä suunnistustaitojamme - onneksi fiksu äiti kokeili myös vahtimestarin tunnistusta myös muilla perheen nimirepertuaareilla, ja meidät päästettiin hissiin. 

Löysimme perille ja kuulumisten vaihdon jälkeen suuntasimme koko porukalla mahdollista pään päälle ajelehtivaa ukkosrintamaa uhmaten vanhoihin puisiin ratikoihin ja matkalle vanhaan kaupunkiin koko porukalla. Ratikkakuski oli hyvin innokas soittelemaan jatkuvasti korviin kalahtelevaa kelloaan, mutta matka taittui kyllä perin mukavasti tällä kulkuneuvolla. Kuulimme mielenkiintoisia juttuja länkkärielokuvalta vaikuttavilla kaduilla ja näimme rauhoitettujen kanojen, kukkojen ja tipujen painelevan jalkakäytävillä. Kuulimme myös, kuinka astelimme suosittuja bilekatuja pitkin - olimme siis aivan trendien aallonharjalla!

Takaisin ihanaan tampalaiseen kotiin matkaa taitettuamme Janne ja Jussi lähtivät grillailemaan, Linnea uimaan, poikakolmikko pelaamaan ja Susanna alkoi valmistella hampurilaisen tykötarpeita. Äidin rooliksi jäi siis nauttia ihanan raikkaita ja makuisia kivennäisvesiä ja toki höpötellä Susannan kanssa. Hampurilaisten grillausoperaatio piti sisällään myös pari folioheittoa viidennestä kerroksesta... Ahmittuamme herkkuhampurilaisia söimme vielä jäätelöä, nami! Pojat pitivät myös huolen siitä, että Mountain Dew -tölkit kaadettiin kurkkuihin perin tehokkaasti. Kellon käydessä jo yli kahdeksaa lähdimme vielä tutustumaan kotitalon muihin paikkoihin. Se oli taivaallista: alakerrassa oli valtava kuntosali, leffateatterihuone sekä iso chillailupaikka, jossa oli ilmainen juoma-automaatti, biljardipöytä ja kaikenmoisia muita tunnistamattomia pelialustoja. Vedimme siellä sitten vielä loppupelit illan pimetessä. Meistä 5/5 oli valmiina muuttamaan heti Floridaan!

 

Polskintapäivä ja raketin laukaisu

Heräsimme reippaina uuteen vesipuistopäivään. Koska olimme jo konkareita seasonal passejemme kanssa, emme mokanneet parkkeerauksissa, turvatarkastuksissa emmekä rannekejonoissa. Koska Kasperi oli päässyt kummitustaloon ja Linnea hiusten letitykseen, oli Koden vuoro saada toiveensa täytettyä. Hän valitsi siis vesipuistosta mukin, johon sai hakea automaattien uskomattomista makuvaihtoehdoista rajattomasti juomaa, eikä juomatankkaus automaateilta edes onnistunut muunlaisilla mukeilla. Juomamuki vaihtoi vielä väriään erilaisista juomista. Oooh! Äiti jätettiin punaisen nahkansa kanssa varjoon aurinkotuoleille vahtimaan reppua ja uutta taikamukia. Armeliaasti Kode myös täytti keltaisen mukinsa äitiä varten Sprite-mustikka-granaattiomenalimpparilla.

Kun äiti oli saanut luettua 16 keskeytyksen (viikareiden juomanhakureissut ja tarinoinnit hurjista liukumäistä, omat juomamukintäyttöreissut, nopeat pulahduskäynnit aaltoihin...) kera luettua Kuolemansyntinsä, oli aika siirtyä vihdoin täyttämään uutta kalenteria. Me muut jatkoimme pulikointejamme ja kartutimme rannekkeisiin pisteitä. 3000 pisteellä saisi nimittäin ilmaisen jäätelön ja yhdestä liu'usta niitä olisi jaossa aina 10-250. Tuo 250 pistettä tosin täytyi pelata siten, että voitti neljästä radasta nopeuslaskun. Näin ollen emme koskaan voineet mennä samaan lähtöön... Jannea ei pisteidenkeruu tällä kertaa motivoinut, joten hän otti lepoa ja valokuvasi kotkotuksiamme.

Viihdyimme vesipuistossa monen monta tuntia, mutta sitten meille tulikin yhtäkkiä kiire. Nimittäin Janne halusi lähteä katsomaan raketin laukaisua. Matkaa oli 70 mailia ja lähtökynnys pitäisi ylittää, jotta olisimme alle 30 mailin päässä näköetäisyydellä laukaisuaikaan klo 17.04. Laukkasimme jätskeinemme siis autoon ja äiti lähti reitittämään meitä tulliteitä pitkin kohti itäistä rannikkoa. Kuuden tietullin jälkeen olimme 17 minuutin päässä laukaisusta isolla valtatiellä, joten kuski alkoi kartturin ohjeiden mukaan etsiä ulostuloväylää sekä mahdollista kyttäyspaikkaa. Täytyy myöntää, että autossa oli hieman säpinää, kun taistelimme aikaa vastaan läpi valtatieliittymien ja näkyvyyttä haittaavien tiheiden metsien. Saavuimme lopulta pienemmälle tielle läpi paikallisten ranchien ja saimme auton pellon laitaan kahta minuuttia ennen laukaisua. Siristimme silmiämme kohti itää, mutta emme tienneet, näkyisikö raketin laukaisu noin 20 mailin päähän pilvisellä ilmalla... Juuri oikeaan aikaan näimme raketin nousevan kultaisen kangastuksen lailla kohti korkeuksia! Wau - olimme onnistuneet bongaamaan tämän ehkä elämässämme hyvin ainutkertaisen tapahtuman paljain silmin ja paikan päällä! Kuvaan ei tosin tallentunut rakettia, sillä kuvaajamme keskittyi vasta laukaisun jälkeen pellonlaitamakuvauksiin. 

Takaisin tullessa valitsimme tulliteiden sijaan pienemmät tiet, joten paluumatka venyi kolminkertaiseksi, mutta pääsimme palkitsemaan itsemme kuitenkin Taco Bellin herkkuaterioilla.