Niin sitä vain aamulla reippaina hypättiin luottokuskimme kyytiin ja lähdettiin painamaan kohti Kennedy Space Centeria. Tavoitteenamme oli kiertää osa tullitiestä, mutta saavuttaa silti määränpää kohtuullisessa 1,5 tunnin ajassa. Koska matkanteko kuitenkin kesti ja kesti, alkoi meillä olla meno villiä... Janne duppasi espanjalaisia lauluja suomeksi ja me takapenkkiläiset osallistuimme äänekkääseen kannustukseen. Äidin onneksi löysimme kertalaakista perille, löimme auton parkkiin ja sukelsimme avaruuskeskuksen alueelle.
Ensimmäisenä juoksimme juuri alkavaan näytökseen, jossa ihka oikea astronautti näytti kuvia ja videoita sekä kertoi meille ajastaan avaruusasemalla ja astronauttikoulutuksessa. Olipas se opettavan mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa, joten 40-minuuttinen hurahti silmänräpäyksessä. Luennon jälkeen pyyhälsimme bussiin, joka vei meidät katsomaan Nasan suurta rakennusta ja lähemmäs rakettien laukaisupaikkoja. Bussikuljetuksen aikana saimme taas lisää tietoa avaruustutkimuksesta ja koko alueesta. Meille selvisi myös, että Nasalla on alueella kokonaisvaltainen luonnonsuojeluohjelma.
Bussikuljetus kippasi meidät tutustumaan valtaisaan Apollo-rakettiin sekä muinaiseen laukaisusaliin, jonne menokin oli jo kokemus sinänsä. Kiertelyn ja ihmettelyn jälkeen palasimme bussikuljetuksella takaisin lähtöalueelle, josta halusimme seuraavaksi etsiä käsiimme Atlantis-raketin rakettikyytisimulaattoreineen. Tietysti kokeilimme itse ohjaten laskeutumista, näimme avaruusaluksen vessan, laskeutumiskapselin sekä paljon kaikenmoisia muita kapistuksia. Testasimme myös simulaattorissa, miltä tuntuisi nousu avaruuteen. Äiti ja Kasperi olivat tosin olleet aikaisemmalla reissullaan paljon rajummassa rakettilaukaisussa, joten heidän mielestään tämä kokemus oli jokseenkin epätodellinen ja pliisu ilman g-voimien naamaa venyttävää vaikutusta ja huonoa oloa.
Silmät, korvat ja mieli täynnä uusia kokemuksia lähdimme etsiskelemään autoamme parkkialueelta. Nälkä murisi, ja aikuiset olivat luvanneet syöttää meidät matkan varrella. Jouduimme epäonneksemme kuitenkin yli kolmen tunnin ruuhkaan, ja äidin ja Jannen piti ehtiä vielä hummeri-illalliselle, joten meidän piti muuttaa suunnitelmaa. Murjotimme takapenkillä ja meidät vietiin ikuisuudelta tuntuneen paluumatkan jälkeen suoraan hotellille. Naaman eteen tuotiin spagettia ja patonkia. Jaahas - ja aikuiset meinasivat tosiaan hylätä meidät kotiruuan pariin ja lähteä itse murkinoimaan!!! Ja näin sitten kävikin... Oli kuulemma ollut herkullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti