Kotimatkalla

Viimeinen vuorokausi piti sisällään lähdön Orlandosta, autonpalautuksen, kolme eri lentoa ja tiukkoja käänteitä. Aikamoista matkustusta! Kävimme heittämässä hotellin respaan avainrannekkeemme jo kymmenen maissa ja lähdimme painelemaan kohti Miamia. Automatka tuntui pitkältä ja sitä se olikin, vaikka pysähdyimme pikavisiitille Walmartiin ostamaan herkkuja ja juomaa jossakin rämealueen kyläkeskittymässä. Haaveilemamme ruokapaikat oli pakko jättää taakse, jotta ehdimme palauttaa auton ennen neljää. Saavuimmekin juuri parahiksi 15 minuuttia ennen autonpalautukseen, kokosimme kimpsumme ja kampsumme autosta ja taivalsimme terminaaliin. Samassa äidin kännykkään kilahti viesti, että lentomme oli pari tuntia myöhässä. Koska vaihtoaika seuraavalla kentällä Lontoossa kutistui näin 45 minuuttiin, aikuisille tuli jo etukäteen hieman tuskanhikeä.

Hotkaisimme ruokaa kentällä Burger Kingissä ja menimme perusteelliseen turvatarkastukseen. Kolme vetolaukkuamme takavarikoitiin tarkempaan syynäykseen, joten Kode, äiti ja Janne pääsivät selittämään M&M-karkki-, saippua- ja grillimausteostoksiaan. Turvatarkastuksen toisella puolella aika kuluikin kännykkää pelatessa ja kirjoja lukiessa. 

Kone pääsi lähtemään 20.30 sijaan vasta vähän vaille 23, joten koneessa söimme samantien iltaruuat jälkiruokineen, katsoimme yhdet leffat sekä rullauduimme nukkumaan huopien alle. Aamun valjetessa olimme valmiit rynnimään Heathrowin kentällä läpi ihmismassojen, jotta ehtisimme tiukalla vaihtoajalla koneeseen kohti Tukholmaa. Olimme vielä edellisessä koneessa sisällä, kun katselimme lipuista boardauksen alkavan 20 minuutin päästä... Puikkelehdimme siis vikkelästi läpi passintarkastuksen ja pääsimme pikalinjalle turvatarkastukseen - paitsi Janne, joka jäi laukkunsa kanssa taas tullin haaviin. Me muut painelimme jo portille, kun Jannea tutkittiin ja toivotimme onnea lennolle ehtimiseen. Kun saavuimme perin puuskuttavina lähtöportille, kone näytti olevan myöhässä puoli tuntia, joten Jannekin tulisi ehtimään. Sitten jo nousimmekin koko konkkaronkka kohti Tukholmaa ja ummistimme vielä silmämme. 

Tukholmassa meidän piti mennä kentältä ulos ja takaisin sisään, koska meillä ei ollut valmiina lippuja, eikä Arlandan lentokenttävirkailija päästänyt laumaamme etenemään jatkolentotiskin kautta. Koska aikaero söi jatkuvasti tunteja vuorokaudestamme, alkoi olla jo ilta ja nälkä ja pääsimme piipahtamaan vielä purilaisilla ennen lähtöä Suomeen. Taistelimme toki vähän siitä, millä jatkaisimme Suomessa matkaamme ja päätimme yrittää ehtiä tunnin lennon jälkeen vielä junaan. Pikaisen lennon jälkeen kiidimme siis vielä juna-asemalle ja puksuttelimme Huopalahden asemalle, jossa vielä vaihdoimme junaa matkataksemme perille asti. 

Seuraavana aamuna Janne lähti hakemaan Karmaa ja Hornaa koirahoidosta. Neidit olivat olleet kovin reippaita, ja Karma oli hieman uudistanut petiäänkin. Karmalle ja Hornalle oli annettu myös lempinimi Vauhtikaksikko, joten ilmeisen riemullista oli ilmeisesti ollut... Jälleennäkemisen riemusta neitokaisten oli hankala pysyä nahoissaan, ja Karma loikkasi suinpäin valtavalla pompulla Koden yläkerrossänkyyn. 

Kaiken kaikkiaan paluu meni sutjakkaasti ja miltei liiankin sutjakkaasti. Koska matkustimme pelkillä käsimatkatavaroilla, ei meidän tarvinnut jäädä odottelemaan myöskään laukkujamme. Kotiin oli taas kiva palata ja jäädä muistelemaan kuumaa Floridaa!

Kohti Kennedy Space Centeria

Niin sitä vain aamulla reippaina hypättiin luottokuskimme kyytiin ja lähdettiin painamaan kohti Kennedy Space Centeria. Tavoitteenamme oli kiertää osa tullitiestä, mutta saavuttaa silti määränpää kohtuullisessa 1,5 tunnin ajassa. Koska matkanteko kuitenkin kesti ja kesti, alkoi meillä olla meno villiä... Janne duppasi espanjalaisia lauluja suomeksi ja me takapenkkiläiset osallistuimme äänekkääseen kannustukseen. Äidin onneksi löysimme kertalaakista perille, löimme auton parkkiin ja sukelsimme avaruuskeskuksen alueelle.

Ensimmäisenä juoksimme juuri alkavaan näytökseen, jossa ihka oikea astronautti näytti kuvia ja videoita sekä kertoi meille ajastaan avaruusasemalla ja astronauttikoulutuksessa. Olipas se opettavan mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa, joten 40-minuuttinen hurahti silmänräpäyksessä. Luennon jälkeen pyyhälsimme bussiin, joka vei meidät katsomaan Nasan suurta rakennusta ja lähemmäs rakettien laukaisupaikkoja. Bussikuljetuksen aikana saimme taas lisää tietoa avaruustutkimuksesta ja koko alueesta. Meille selvisi myös, että Nasalla on alueella kokonaisvaltainen luonnonsuojeluohjelma.

Bussikuljetus kippasi meidät tutustumaan valtaisaan Apollo-rakettiin sekä muinaiseen laukaisusaliin, jonne menokin oli jo kokemus sinänsä. Kiertelyn ja ihmettelyn jälkeen palasimme bussikuljetuksella takaisin lähtöalueelle, josta halusimme seuraavaksi etsiä käsiimme Atlantis-raketin rakettikyytisimulaattoreineen. Tietysti kokeilimme itse ohjaten laskeutumista, näimme avaruusaluksen vessan, laskeutumiskapselin sekä paljon kaikenmoisia muita kapistuksia. Testasimme myös simulaattorissa, miltä tuntuisi nousu avaruuteen. Äiti ja Kasperi olivat tosin olleet aikaisemmalla reissullaan paljon rajummassa rakettilaukaisussa, joten heidän mielestään tämä kokemus oli jokseenkin epätodellinen ja pliisu ilman g-voimien naamaa venyttävää vaikutusta ja huonoa oloa.

Silmät, korvat ja mieli täynnä uusia kokemuksia lähdimme etsiskelemään autoamme parkkialueelta. Nälkä murisi, ja aikuiset olivat luvanneet syöttää meidät matkan varrella. Jouduimme epäonneksemme kuitenkin yli kolmen tunnin ruuhkaan, ja äidin ja Jannen piti ehtiä vielä hummeri-illalliselle, joten meidän piti muuttaa suunnitelmaa. Murjotimme takapenkillä ja meidät vietiin ikuisuudelta tuntuneen paluumatkan jälkeen suoraan hotellille. Naaman eteen tuotiin spagettia ja patonkia. Jaahas - ja aikuiset meinasivat tosiaan hylätä meidät kotiruuan pariin ja lähteä itse murkinoimaan!!! Ja näin sitten kävikin... Oli kuulemma ollut herkullista.

Retkipäivä Tampaan

Unihiekat karistettiin aamulla vikkelästi, sillä meillä oli aikaa pyyhältää takapenkille heräämisestä vain viisi minuuttia. Koska aamupalaksikin luvattiin jo TacoBell-murkinoita, olimme valmiit haasteeseen. Kävimme nappaamassa ensin siis Walmartista viimeiset eväät ja ostokset sullottavaksi matkalaukkuihin. Äidillä meinasi mennä uimalasiostostensa valikoinnissa niin kauan, että meillä meinasi jo mennä hermo. Onneksi tämä ei kuitenkaan kokonaisvaltaisesti haitannut keskittymistä omiin karkkituliaisiin, joita aiomme roudata Suomeen laukku väärällään. 

Kurvasimme aamupalaksi tacoilemaan, nam! Tietysti yhdellä meistä oli vaikeaa valita omaa tilaustaan kaikkien valintojen edessä, joten mies käskettiin pöytään ja äiti tilasi hänellekin herkkuaterian, joka sisälsi burriton, kovan ja pehmeän tason, nachoja kuumalla juustokastikkeella ja limpparin. Tämä kaikki vain 7 dollarilla! Janne oli tietysti tutustunut taas Walmartissa johonkin uuteen tuttavuuteen, joka kaartoi nyt perässämme myös syömään. Siellä he sitten toisilleen hymyillen taas morjestelivat ja ahtoivat ruokia masuihinsa. 

Kävimme viemässä ostokset hotellille ja lähdimme ajelemaan kohti Tampaa. Meillä olikin siellä paljon odotettavaa, sillä aioimme käydä sekä Bass Pro shopissa että aikuisten tutuilla kylässä. Kartturi oli valmis haasteeseen, vaikka hän ei luvannutkaan reitittää meitä välttämättä kohteisiin ilman tulliteitä. Sanottakoon, että kartturin työtä toisinaan haittaa pitkälti myös se  että hän ei ole yhteydessä nettiin. Silti pääsemme useimmiten perille! Tunnin ajelun jälkeen kävikin siis niin hyvä tuuri, että olimme kertalaakista taivaassa...

Aivan kerrassaan oli ihan hullua meininkiä! Emme edes pysyneet enää laskuissa, kuinka monta lippistä ostimmekaan kotiin vietäväksi. Kodelle oli nimittäin jo pelkästään kuusi lippistä kassissaan kassalla... Äiti löysi grillimaisterille possun peppurupi- ja mummon pieru -mausteita. Kuinka hyviä Jannen seuraavat pihvit tulevatkaan siis Suomessa olemaan...? Lisäksi olisimme halunneet viedä koirillemme Karmalle ja Hornalle tuliaisiksi joko sorsan tai ison kasan luita, mutta äiti arveli meidän juuttuvan tulliin selittelemään tuliaisimme. Viskasimme ostoksemme takakonttiin ja jatkoimme hyväntuulisina matkaa.

Kohta olimmekin jo pitkällä Tampan sydämessä Harbour Islandilla parkkeeraamassa, koska määränpäämme siinsi saarella. Jalkauduimme etsimään oikeaa osoitetta ja saavuimmekin mielestämme oikeaan paikkaan, joka tosin vaikutti hienoine alakertoineen ja ovimiehineen hotellilta. Koska äidin luuri ei halunnut juuri sillä hetkellä yhdistää soittoa tai mennä wifiin, meillä oli pienoinen pulma aulassa töröttäessämme lähteä navigoimaan oikeaan asuntoon, jossa oletettavasti ystäväperheemme majaili. Siinä vaiheessa, kun aulan vahtimestari ei tunnistanut suomeksi hyvin lausuttua Susannan nimeä, aloimme epäillä suunnistustaitojamme - onneksi fiksu äiti kokeili myös vahtimestarin tunnistusta myös muilla perheen nimirepertuaareilla, ja meidät päästettiin hissiin. 

Löysimme perille ja kuulumisten vaihdon jälkeen suuntasimme koko porukalla mahdollista pään päälle ajelehtivaa ukkosrintamaa uhmaten vanhoihin puisiin ratikoihin ja matkalle vanhaan kaupunkiin koko porukalla. Ratikkakuski oli hyvin innokas soittelemaan jatkuvasti korviin kalahtelevaa kelloaan, mutta matka taittui kyllä perin mukavasti tällä kulkuneuvolla. Kuulimme mielenkiintoisia juttuja länkkärielokuvalta vaikuttavilla kaduilla ja näimme rauhoitettujen kanojen, kukkojen ja tipujen painelevan jalkakäytävillä. Kuulimme myös, kuinka astelimme suosittuja bilekatuja pitkin - olimme siis aivan trendien aallonharjalla!

Takaisin ihanaan tampalaiseen kotiin matkaa taitettuamme Janne ja Jussi lähtivät grillailemaan, Linnea uimaan, poikakolmikko pelaamaan ja Susanna alkoi valmistella hampurilaisen tykötarpeita. Äidin rooliksi jäi siis nauttia ihanan raikkaita ja makuisia kivennäisvesiä ja toki höpötellä Susannan kanssa. Hampurilaisten grillausoperaatio piti sisällään myös pari folioheittoa viidennestä kerroksesta... Ahmittuamme herkkuhampurilaisia söimme vielä jäätelöä, nami! Pojat pitivät myös huolen siitä, että Mountain Dew -tölkit kaadettiin kurkkuihin perin tehokkaasti. Kellon käydessä jo yli kahdeksaa lähdimme vielä tutustumaan kotitalon muihin paikkoihin. Se oli taivaallista: alakerrassa oli valtava kuntosali, leffateatterihuone sekä iso chillailupaikka, jossa oli ilmainen juoma-automaatti, biljardipöytä ja kaikenmoisia muita tunnistamattomia pelialustoja. Vedimme siellä sitten vielä loppupelit illan pimetessä. Meistä 5/5 oli valmiina muuttamaan heti Floridaan!

 

Polskintapäivä ja raketin laukaisu

Heräsimme reippaina uuteen vesipuistopäivään. Koska olimme jo konkareita seasonal passejemme kanssa, emme mokanneet parkkeerauksissa, turvatarkastuksissa emmekä rannekejonoissa. Koska Kasperi oli päässyt kummitustaloon ja Linnea hiusten letitykseen, oli Koden vuoro saada toiveensa täytettyä. Hän valitsi siis vesipuistosta mukin, johon sai hakea automaattien uskomattomista makuvaihtoehdoista rajattomasti juomaa, eikä juomatankkaus automaateilta edes onnistunut muunlaisilla mukeilla. Juomamuki vaihtoi vielä väriään erilaisista juomista. Oooh! Äiti jätettiin punaisen nahkansa kanssa varjoon aurinkotuoleille vahtimaan reppua ja uutta taikamukia. Armeliaasti Kode myös täytti keltaisen mukinsa äitiä varten Sprite-mustikka-granaattiomenalimpparilla.

Kun äiti oli saanut luettua 16 keskeytyksen (viikareiden juomanhakureissut ja tarinoinnit hurjista liukumäistä, omat juomamukintäyttöreissut, nopeat pulahduskäynnit aaltoihin...) kera luettua Kuolemansyntinsä, oli aika siirtyä vihdoin täyttämään uutta kalenteria. Me muut jatkoimme pulikointejamme ja kartutimme rannekkeisiin pisteitä. 3000 pisteellä saisi nimittäin ilmaisen jäätelön ja yhdestä liu'usta niitä olisi jaossa aina 10-250. Tuo 250 pistettä tosin täytyi pelata siten, että voitti neljästä radasta nopeuslaskun. Näin ollen emme koskaan voineet mennä samaan lähtöön... Jannea ei pisteidenkeruu tällä kertaa motivoinut, joten hän otti lepoa ja valokuvasi kotkotuksiamme.

Viihdyimme vesipuistossa monen monta tuntia, mutta sitten meille tulikin yhtäkkiä kiire. Nimittäin Janne halusi lähteä katsomaan raketin laukaisua. Matkaa oli 70 mailia ja lähtökynnys pitäisi ylittää, jotta olisimme alle 30 mailin päässä näköetäisyydellä laukaisuaikaan klo 17.04. Laukkasimme jätskeinemme siis autoon ja äiti lähti reitittämään meitä tulliteitä pitkin kohti itäistä rannikkoa. Kuuden tietullin jälkeen olimme 17 minuutin päässä laukaisusta isolla valtatiellä, joten kuski alkoi kartturin ohjeiden mukaan etsiä ulostuloväylää sekä mahdollista kyttäyspaikkaa. Täytyy myöntää, että autossa oli hieman säpinää, kun taistelimme aikaa vastaan läpi valtatieliittymien ja näkyvyyttä haittaavien tiheiden metsien. Saavuimme lopulta pienemmälle tielle läpi paikallisten ranchien ja saimme auton pellon laitaan kahta minuuttia ennen laukaisua. Siristimme silmiämme kohti itää, mutta emme tienneet, näkyisikö raketin laukaisu noin 20 mailin päähän pilvisellä ilmalla... Juuri oikeaan aikaan näimme raketin nousevan kultaisen kangastuksen lailla kohti korkeuksia! Wau - olimme onnistuneet bongaamaan tämän ehkä elämässämme hyvin ainutkertaisen tapahtuman paljain silmin ja paikan päällä! Kuvaan ei tosin tallentunut rakettia, sillä kuvaajamme keskittyi vasta laukaisun jälkeen pellonlaitamakuvauksiin. 

Takaisin tullessa valitsimme tulliteiden sijaan pienemmät tiet, joten paluumatka venyi kolminkertaiseksi, mutta pääsimme palkitsemaan itsemme kuitenkin Taco Bellin herkkuaterioilla. 

 

Outlet-päivät paketissa

Siinä vaiheessa, kun heräät hodarin tuoksuun ja pikakäskyyn lähteä uuteen outletiin, tiedät, että päivästäsi tulee loistava! Olimmekin siis viivana autossa... Puolen tunnin ajomatka paikkaan Orlando Vineland Premium Outlets sujui ostostarpeita suunnitellessa, ja parkkipaikkakin löytyi vielä tässä vaiheessa aamupäivää mukavasti. Sovimme tapaavamme kahden tunnin päästä Niken liikkeen edessä. Ostoksia vältellyt äiti kaartoi hetkessä kenkäostoksille Puman liikkeeseen ja me muut viiletimme eteenpäin putiikkikujilla. Äidin mielestä ostosreissu oli kovin onnistunut, sillä 40 minuuttia ennen määräaikaa hän sai Kodelta viestin: "Me ei jakseta enää shoppailla." Tavoite oli siis täyttynyt, eikä meidän tarvitsisi siis enää mennä outleteihin! Todellisuudessa Kode oli käyttänyt kaiken synttärilahjaksi saamansa matkavaluuttansa (130 USD) tässä vaiheessa matkaa, joten tämäkin saattoi hieman vaikuttaa asiaan. Onneksi äiti tuli pelastamaan 20 dollarilla pulasta ja tarjoutui ostamaan kaupasta jo valikoidut t-paidan ja collegehousut.

Jannella oli selvästi tässä vaiheessa reissua tullut paniikki omien ostostensa kanssa, sillä hän oli takonut vauhdilla kolme treenipaitaostosta. Koska aloimme nääntyä kuumuuteen, hyppäsimme Fordiimme ja tyrkkäsimme ilmastoinnit kaakkoon. Viilentelimme kotimatkan ajan ja sen jälkeen Linnea oli taas iskussa mennäkseen hiusten letitykseen allasalueelle, kun me muut kaarsimme jo huoneistoomme. Grillimaisterikin oli ollut jo kaukaa viisas, sillä hän oli marinoinut ribset jo hyvissä ajoin. Hiiligrillin sytyttelyyn enää sitten vain...

Grillausoperaatio kesti kaiken kaikkiaan yli neljä tuntia, mutta saimmepas sitten lopulta kaikenmoisia herkkuja. Janne ystävystyi grillipaikalla floridalaismiehen kanssa. Heillä riittikin paljon yhteistä juttua toisen grillauksia kummastellessa ja vaihdellessa tietoa Suomesta ja Floridasta. Paljastui myös, ettei mies ollut koskaan käynyt esimerkiksi Disney Worldissä tai Universalissa, vaikka hän asuikin Floridassa. Kummallista!

Illalla saimme suostuteltua vielä aikuiset talsimaan allasalueelle ja Janne sai äidin maaniteltua vielä poreisiinkin, vaikka äidillä ei ollut edes uikkareita mukana. Siinä äiti sitten istuskeli pokkana kuumissa poreissa kesämekko päällänsä. Meitä hieman nauratti villivirrassa viiletettyämme ohitse...

H2O-puistoilua ja grillimaisterin antimia

Aamulla emme heränneet tikkoina, joten kello kävi jo kymmentä, kun kaivauduimme peittojen alta. Samalla heräämishetkellä äiti oli juuri hankkinut meille H2O-vesipuistoon kausiliput, joilla pääsisi koko kesäkauden pulikoimaan ja taltuttamaan laskuja. Aamuhodarit siis napaan ja autoon! 

Perille päästyämme Janne seisoi salakalavalasti jonossa takanamme. Hän antoi meille kullekin vesipullon, jotta repputarkastajan huomio kiinnittyisi niihin sen sijaan, että hänellä oli reppu täynnä eväitä. Kun tarkastaja oli tutkimassa edellisen uhrinsa reppua ja heittämässä kaikkea syötävää pois, teki Janne peliliikemäisen koukkauksen oikealta ja tunki reppuinensa meidän peräämme metallinpaljastimiin. Kukaan ei huutanut hänen peräänsä, joten hän oli onnellinen onnistuneen salakuljetuksensa jälkeen... 

Ensimmäisenä kohtasimme kuitenkin karman, sillä Janne oli jättänyt lompakkonsa autoon ja emme saaneet saalisreppuamme lukittua lokeroon. Äiti joutui siis vahtimaan herkkureppuamme sillä välin, kun me viikarit syöksyimme laskemaan nopeuskisalaskuja ensimmäiseen mäkeen ja Janne joutui palaamaan autolle. Kasperi tykitti tietysti kovimman ajan heti kärkeen, vaikka Kode häntä syyttelikin varaslähdöstä. Laskut menivätkin näppärästi suuta toiselle soitellen ja vesipuiston tuoksinasta nauttien. 

Nopeuslaskujen jälkeen lähdimme taivaltamaan eteenpäin liukuun, jossa mentiin pareittain renkuloilla. Me pojat täräytimme toiseen renkulaan ja äiti ja Linnea toiseen. Kiljahduksien saattelemina putosimme vihreään putkeen ja kiihdytimme selkä edellä suureen vastamäkeen vesityrskyjen työntäessä meitä vauhdilla eteenpäin. Koska tämä ei kuitenkaan meille riittänyt, lähdimme hakemaan lisää jännitystä sekä korkeammasta mäestä että isommasta vesipatjasta, johon mahtuisivat kyytiin kaikki viisi. 

Kun olimme ylhäällä lähdön hetkellä, uimavalvoja sanoikin kyytiin mahtuvan maksimissaan neljän. Kasperi ostettiin viime hetken paniikissa kymmenellä dollarilla odottamaan seuraavaa kyytiä tuiki tuntemattomien kanssa... Pääsimme siis korviahuumaavasti matkaan. Jannen kohtaloksi jäi laskea jyrkkää liukua selkä edellä, ja kiljahdukset kuulostivat ennemminkin pelokkaalta älämölöltä, jota hänen suustaan purkautui. Syöksyimme siis kaikenlaisen äänimaailman saattelemana ylhäältä alas ja uudelleen heijaten vielä ylös ja alas. Alhaalla kikatimme selviydyttyämme ja kirmasimme uudemman kerran kohti korkeuksia. Janne halusi nimittäin laskea mäestä niin monta kertaa, että hän pääsisi laskuihin kasvot eteenpäin. Ilmeisesti samalla tokeni myös Jannen kuolemanpelko, sillä hän ei kuulostanut enää niin pahasti auton alle ja renkaisiin pyörimään jääneeltä.

Koska kännykkä oli lokerossa, vesipuistosaagamme ei sisällä enää muita uskomattomia otoksia. Ravasimme kuitenkin yli viisi tuntia hartiat palaneina aalloissa, erilaisissa liukumäissä, ninjaradalla ja lazy riverissä. Huhhuh, se oli kovaa menoa! Kun meno alkoi hyytyä, lähdimme ilmastoituun autoomme ja karautimme kaikkemme antaneena hotellille. 

Grillimaisteri tykitti pihvit tulille, kun oli ensin puhallellut hiiliään tunnin, sillä sytytysnesteen ostaminen olisi toki ollut yliarvostettua. Onneksi Jannella oli kuitenkin olut seuranaan kuumassa ilmanalassa ja seuraneiti, joka mahdollisti onnistuneen grillauksen hakemalla sisältä erilaisia tarveaineita. Lisäksi seuraneidin tehtävänä oli huiskia kärpäsiä kauemmaksi oluesta ja ruuista. Siinä sitä puuhaa sitten riittikin!

Kasperi juoksutettiin läheiseen kauppaan mailin päähän hakemaan jälkiruokajäätelöä ja varmuuden vuoksi myös hyväksi havaittua pakastepitsaa tuleville illoille ja mahankurinoille. Murkinoinnin jälkeen trio Janne, Linnea ja Kode lähtivät vielä kävelemään kauas altaita kohti ja liottamaan itseään pimenevään iltaan.

Voitokas päivä ja kummitustalo

Silmät aamulla aukaistuamme hotkaisimme aamupalaksi Reeses- ja Fruit loops -muroja sekä leipää kyytipojaksi. Tänään olisi päivä, jolloin illalla menisimme Kissimmeen Old Cityyn ja Kasperi pääsisi viemään Jannen kummitustaloon... Jännitti jo nyt - varsinkin, kun äiti oli pelotellut meitä etukäteen Youtubesta kaivamillaan videoilla! Jannen jännitystä lieventääksemme lähdimme viilentymään majoituksemme uima-altaille. Saimme varattua kilpajuoksulla kolme vierekkäistä aurinkotuolia ja jätimme äidin vahtimaan reppua ja tuoleja. Äiti seurasi, kuinka vastapäisen seurueen pieni mummo kävi varastelemassa seurueelleen lisää aurinkotuoleja siirtämällä muiden ihmisten pyyhkeitä ja raahaamalla aurinkotuolit selässään vartioimalleen alueelle. Mietimme, vuokrasiko tämä gansterimummo oikeasti kahdeksaa raahaamansa tuolia - ainakin hän koemakasi niistä jokaista ja hinkutti itseään kuhunkin pyyhkeeseen...

Hetken pulikoituamme huomasimme tilaisuutemme tulleen; selkämme takana rantalentiskentällä oli neljä pallottelijaa. Koska halusimme haastaa pelaajat Suomi-Usa-matsiin, nousimme rivakasti vedestä ja ryhmityimme pelikentälle. Äiti ja Linnea ryhmittyivät puolestaan pitämään meille juomapulloja ja kannustamaan. Peli lähti kulkemaan heti hyvin siitä huolimatta, että meitä Suomen joukkueessa oli yksi vähemmän. Meillä oli kuitenkin yksi Janne-libero, joka halusi rynnätä poimimaan pallot joka suunnalta. Voitimme sekä suoraan aloituspalloja että riistimme vastustajilta pisteitä nöyryyttävästi. Kun yksi vastustajista kampesi pallon aidan yli, pääsimme pikaiselle juomatauolle. Tai oikeastaan 2/3 pääsi, sillä omien sanojensa mukaan leikkimielisesti kisaan suhtautuva Janne jäi mittaamaan ja piirtämään kentälle reunaviivoja... Ei kuulemma tule mitään, jos ei ole edes viivoja tai joku ei johda vastustajankin peliä, koska muutoin vastustajatkin ovat vain häröpallossa... Iloinen ystävyysottelu päättyi siis suomalaisten ylivoimaiseen voittoon, vaikka vastustaja saikin tuoretta verta kentälle vielä kahdesta lisäpelaajasta. Pelin tuoksinassa tulleet vertavuotavat vammatkaan eivät tuntuneet häiritsevän kilpailuhenkistä Suomen pelaajaa.

Koska yksi meistä kävi selvästi ylikierroksilla eikä kuulemma ollut edes pelannut täysillä, osoitimme hänelle altaasta paikan haukena ja lähdimme pakosalle. Hauki sai napsittua kiinni meitä pikkuahvenia vuorotellen ja yhtäaikaisesti, sillä toisinaan hauki köllötteli viekkaasti lazy riverin portailla selällään maastoutuneena meidän uidessa ohitse, toisinaan hauki repäisi täyden uintivaihteensa päälle ja toisinaan se vakoili ja vaihtoi suuntaa saalistaen myös vastavirtaan. Sellainen oli sitten se parituntinen ja pakokauhuinen uimavuoro!

Äidillä oli kamala nälkä ja halusimme toki lähteä avittamaan häntä Popeyesia kohti. Kaahasimme valtatietä pikaruokaravintolaaan, mutta perille päästyämme huomasimme sen ovien olevan tyrmistyttävästi kiinni. Erikoisinta oli, että sisällä oli kuitenkin ihmisiä. Rynkytimme ovia ja kiersimme kummallekin puolelle sisään päästäksemme. Ystävällinen kanssaruokailija avasi lopulta meille oven, mutta meidät heitettiin ulos, sillä työntekijän mukaan vain autokaistailta sai tilata. Kuskimme ei kuitenkaan halunnut ruokailla parkkipaikalla sikaboksin kanssa, joten karistimme Popyesin tomut kannoiltamme ja suuntasimme tien toiselle puolelle Five guys -ravintolaan. Ei muuten ollut lainkaan huono valinta! Kuskikin sai apetta, kun pysähdyimme paluumatkalla grilliliha-, maissi- ja jäätelöostoksille. Koska emme olleet onnistuneet varastamaan hiiliä naapureilta, ostimme myös niitä jättisäkin. Sytytysnestettä emme kuitenkaan kuulemma tarvinneet...

Sillä välin, kun grillimaisteri marinoi lihojaan ja valmisteli iltaruokaa, otimme lepoa hotellihuoneen ilmastoinnin alla ja me pojat kokkasimme itse vielä kaupasta hankittuja juustomakaroneja. Äiti katseli reititystä kummitustaloon ja yritti selvittää, mitä muuta nähtävää alueella oli meille muille, jotka emme olleet menossa tuohon kauhujen taloon...

Illan tullen lähdimme kaartamaan kohti Kissimmeen keskustaa. Saimme kuin saimmekin auton ilmaisparkkiin sattumalta tien varrelle ja kiirehdimme riemuissamme perinteiseen tivoliin. Ihastelimme pää edellä pudotettavia huvipuistolaisia, jotka riippuivat benjihypyn tavoin korkealla yläilmoissa ja lumouduimme värikkäistä valoista ja pienistä putiikeista. Harhailtuamme haltioituneina ympäri aluetta saavuimme varsinaiseen määränpäähämme. Olemuksesta päätellen tyhjin silmin meitä tuijottava portsarikin oli pelannut aamulla lentopalloa...

Legenda ei kunnolla kerro, mitä kummitustalossa tapahtui, mutta onneksi uhkarohkea kaksikkomme selviytyi sieltä elävinä ulos. Ensimmäinen kummajainen oli halunnut leikkiä Jannen ja Kasperin kanssa piilossa pitäen kädessään veristä kirvestä... Aluksi ohjeet kuunneltuaan Janne ei kuitenkaan enää muistanut ohjeita, vaan potkaisi penkillä kyhjöttävää örkkiä edetessään nopeasti eteenpäin. Kasperilla oli tekemistä pysyä Matrix-Jannen perässä, sillä välillä Janne koki parhaaksi edetä myös ryömien... Paksun ja veriessuisen teurastajan kohdalla Kasperi loikkasi Jannen ohitse ja takana paniikissa oleva Janne työnsi Kasperia edellään hokien "mene vaan reippaasti, mene vaan reippaasti". Teurastaja saavutti Jannen, joka onneksi suojautui kumauttamalla itsepuolustukseksi kädellä teurastajaa. Ilmeisesti muistikuvat seuraavista käänteistä olivat sen verran hatarat, että niistä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa, mutta jossakin vaiheessa kaksikko joutui etenemään vihertävästi sykähtelevää käytävää, jossa etenijöillämme oli kutina, että jotain tapahtuisi. Eiköhän sieltäkin tullut vastaan raahautuva kummajainen... Kaksikko saavutti kuitenkin voitokkaasti ulko-oven ja pääsi pois kiipelistä. Tästä tuoksinasta huumaantuneena koko viikarikatras palkittiin kinuskiomenoilla.

Iltasella hotellilla seurasimme vielä Tampan ja Coloradon finaalimatsia ja söimme voitokkaan päivän jälkeen periamerikkalaiseen tapaan pannupizzaa. Uunikin toimi taas hotellimiesten korjauksen jälkeen, vaikka olimme onnistuneetkin ensimmäisenä iltana käristäessämme sapuskaa lyömään uunin sulakkeet oikosulkuun.