Vesihommia

Heräilimme tänään samasta hotellista ja hotkaisimme saman vohveliaamupalan lisukkeineen alakerrasta. Päivästä oli tulossa kerrassaan vetinen, sillä ensin olimme menossa USS Iowa -taistelulaivalle, jonka jälkeen nousisimme läheisestä satamasta valasretkiä tarjoavan firman aluksen kyytiin.

Ajelimme etelämmäs kohti USS Iowaa ja pääsimme ensimmäisten joukossa astumaan sisälle valtaisaan laivaan. Me viikarit saimme myös lapsille tarkoitetun tehtävämonisteen, jota yritimme ratkoa etsimällä aluksen sopukoista laivalla palvelleen Vicky-koiran tarroja. Sisällä laivassa kierrellessämme kuulimme uskomattomia kertomuksia 1940-luvulla rakennetusta aluksesta - olihan laivalla 50-vuotinen historia erilaisilla komennuksilla. Kartasta näimme myös, että 80-luvulla kyseinen taistelulaiva oli myös piipahtanut Itämerellä. Paatti oli siis seilannut pitkin maailman meriä ja osallistunut muun muassa toiseen maailmansotaan, Korean sotaan ja humanitäärisiin avustusoperaatioihin. Laivan sisällä näimme ison ruokalan kiinni pultattuine pöytineen ja tuoleineen sekä luimme tietoja siitä, kuinka paljon ruokaa miehistö söi. Laivan ruokavarastot riittivät ilman täydennystä jopa 119 päiväksi! Lisäksi näimme muun muassa viestikeskuksen, useita erikokoisia tykkialustoja tykkeineen, kapteenin tilat ja presidenttien tapaamispaikkoinakin käytetyt kokoustilat, uskomattoman paksusti suojatun komentosillan tähystysluukkuineen, miehistön peseytymis- ja makuutiloja sekä ammusvarastoja. Isillä oli lukuisissa portaikossa loikkimista, mutta onneksi etenimme omaan tahtiimme. Kierroksen loputtua vierailimme vielä laivapuodissa, josta löysimme kaksi kotkapehmolelua muistoiksi.

Iskä päätti ruokkia meidät hyvinkin nopealla aikataululla 17 minuutissa ennen valasristeilyn alkamista. Kaikkien mielestä äidille ei kannattaisi tilata mitään, sillä hän kuitenkin oksentaisi laivan keikkuessa avomerellä. Tilasimme siis pikavauhdilla fish and chipsit rantaravintolasta, ja olimme laivan edessä muutamaa minuuttia vaille lähdön. Suurehko katamaraani ryskytti aalloilla ylös ja alas kuin vuoristoradassa, ja me istuimme ulkona nauttimassa kyydistä ja tuulesta. Äiti tosin tunsi olonsa hieman heikoksi. Tunnin ajelun jälkeen näimme kaukaa pinnassa hengittelemään tulleen harmaavalaan, jonka etenemistä katselimme kaukaa. Valaasta jäi veteen rinkulamaisia pyrstön jälkiä, joita oli helppo seurata ja tähyillä seuraavaa mahdollista hengityskohtaa. Äiti yritti kuvata kamerallaan, kuinka valtava valas purskautti vettä ja painui jälleen veden alle. Näimme myös kolme muuta valasta, joista yksi miltei hyppäsi veden pinnan päälle. Lisäksi näimme paluumatkalla vettä vihmoessa taivaalta pari haikalaa sekä merileijonia. Konstalla oli tosin katselun lomassa sipsikriisi päällä hankaloittamassa tiirailemista, sillä hän ei saanut pikkupussia itselleen laivan kioskista.

Valastähyilyn jälkeen palasimme pimeällä hotellille kaupan kautta. Hotellin uima-altaalla jääkylmässä vedessä lutraamisen jälkeen söimmekin iltapalaksi ihanan tuoreita hedelmiä sekä New York Cheesecake -mansikkajuustojakkua, nam!

Los Angelesissa kiertelyä

Hotellissamme oli ihana aamupala. Söimmekin kananmunia, hedelmiä, sämpylöitä, hilloja, jugurttia, muroja sekä itsepaistettuja vohveleita. Kasperi oppi oitis käyttämään vohvelirautaa, joka piti kääntää ensin ympäri, jotta vohvelinpaistoaika lähti kulkemaan. Iskä lähti aamupalalta aiemmin, jotta ehtisi vielä herkutella hotellihuoneessa jo Suomessa vesi kielellä haaveilemistaan Cinnabon-leivistään. Venturasta (ja metsäpalojen alta) lähdettyämme kurvasimme takaisin leveäkaistaiselle moottoritielle suuntana Los Angeles. Iskä totesi jalkansa jo toipuneen sen verran, että hän pystyisi varmasti ajelemaan - ehkä hän tiesi, ettei kykenisi ohjeistamaan meitä Los Angelesissa samoin kuin kartturiäiti.

Tulimme Los Angelesin länsipuolelta, joten ensin kurvasimme Beverly Hillsin asuinalueelle katsomaan tulevia kämppiämme. Pihat ja talot olivat ilmeisen valtavia ja upeita, vaikkemme nähneetkään tarpeeksi muurien ja aitojen takaa. Muutamassakin paikassa myytiin tähtikarttoja, eli tietoja siitä, missä kukakin julkkis asui. Kadut olivat melkoisen autioita meitä autoilevia turisteja huomioimatta. Jatkoimme useamman puikkelehtimiskierroksen jälkeen hieman kalliimmalle putiikkialueelle, jonka läpi ajamiseen rahavaramme kyllä riittivät. Seuraavaksi koukkasimme pohjoisen suuntaan ja kiinalaisen teatterin liepeille katsomaan maassa lojuvia tähtösiä sekä turistivilinää. Näimme matkalla myös kuuluisan Farmer's Market -torikadun.

Kello alkoi lyödä jo iltapäivää, mutta äidillä oli selvä suunnitelma seuraavaksi suunnaksi. Meillä muilla oli nälkä, ja iskä lupasikin viedä meidät kiinalaiseen kaupunginosaan syömään. Sitä ennen pääsimme kuitenkin oikein matkalle maailmalle, kun köröttelimme äidin ohjeiden mukaisesti thaimaalaisen, korealaisen ja meksikolaisen kaupunginosan läpi. Hämmästyttävää oli, että kaikki tekstit, kaupat, talot ja ihmiset antoivat todella vaikutelman siitä, että olimme aivan eri puolilla
maapalloa. Lopulta tulimme kiinalaiseen osaan, jossa kuljeskelimme pidempäänkin. Iskän taktiikka
hyvän ravintolan löytämiseksi osoittautui jälleen nappivalinnaksi. Iskä nimittäin kurkistelee ravintoloihin ja valitsee sen, jossa on paljon paikallisia. Meidänkin ravintolassamme oli kokonaisia sukuja syömässä valtavien pyöreiden pöytien ääressä. Ravintolan eteisaulassa oli myös houkuttimena roikkumassa kauloistaan pronssiseksi paistettuja ankkoja. Tilasimme loistavaa appelsiinikanaa sekä katkarapuja eri kastikkeissa.

Tankkauksen jälkeen kiertelimme ihastelemassa kiinalaisella torilla kaikenlaista kummaa sekä eri myymälöissä. Myytävänä oli muun muassa erilaisia sieniä ja juuria, kummallisia hedelmiä, höyryäviä pienoissuihkulähteitä, vihreitä Kitkat-patukoita, kiinaksi huutavia avaimenperiä, mangahahmoja... Kun alkoi tulla hämärää, lähdimme vielä tien varteen parkkeeranneen jätskiauton kautta kohti seuraavaa hotelliamme. Iltasella äiti ja Kasperi tekivät vielä yllätyshyökkäyksen Skylander-hahmoja katsomaan valtaisaan BestBuy-liikkeeseen. Tulomatkalla he tosin eksyivät autolla pimeän urheilukentän laitamille, vaikka äiti olikin piirtänyt kolmella viivalla kartan hotellilta kauppaan.
Vartin harhailun, u-käännöksen ja motarilla kaahailun jälkeen he onneksi löysivät takaisin hotellin tutuille liepeille.

Kaahailua

Viimein koitti päivä, jota äiti oli kauhulla odottanut. Iskä oli toipilaana ollessaan ehtinyt varailla meille vuokra-auton, jolla meillä oli nyt aikomus suunnata kohti Los Angelesia. Pakkasimme siis kimpsut ja kimpsut kasaan ja lähdimme taksilla kohti lentokenttää autoa noutamaan. Äiti vilautteli ajokorttiaan ylpeälle vuokraajamiehelle, joka selitti tohkeissaan viidettä kertaa, kuinka automme oli hybridi ja näin ollen hyvin hiljainen. Iskä totesi, että meillä on kyllä kotosalla Suomessa Toyotan vastaanvanlainen, joten eiköhän me pärjätä, ja survoi äitiä auton rattiin.

Emme olleet juurikaan ajaneet Usassa ennen niin, että iskä oli kartturina, joten edessä saattoi olla ongelmia. Poistuessamme vuokrafirman parkkikerroksista iskä halusi äidin kurvaavan vahingossa huoltoalueelle - eli hyvin alkoi tämä autoreissu... Äitiä hieman jännitti posottaa vilkkaan liikenteen seassa, mutta kyllähän siihen pakosti tottui jo ensimmäisen parin tunnin aikana. Pysähdyimme pariksi tunniksi outleteihin ostoksille ja syömään. Vanhemmat halusivat ravata muutamissa vaatekaupoissa, ja löysimmekin niistä meille viikareille kumpaisellekin uudet kengät. Äiti pyöritteli päätään taas parien uusien lenkkareiden edessä, mutta iskän mukaan myös kulutus on kovaa. Onneksi oli isot alet! Emme tosin jaksaneet kiertää kuin puolet kauppa-alueesta. Meistä viikareista parhaimpia olivat tietysti Disneyn ja Jelly Beansien myymälät. Jelly Beanseja myyvästä kaupasta ostimme muutamia karkkimakuja sekä isot pussit halpoja Halloween-sekoituksia.

Sitten jatkoimmekin taas matkaa. Kartturi nukkui etupenkillä ja me pojat pelasimme takapenkillä. Maisemat olivat kuivia ja kauniita kumpuilevien ja korkeiden mäkien kohoillessa ympärillämme. Näimme paljon peltoja, lehmiä sekä viinirypälepuskia. Iskäkin heräsi kyllä, kun me oikaisimme jollekin pienemmälle tielle. Ei olisi kyllä kannattanut! Vaikka ehkä vältimmekin suurimpia ruuhkia, uusi mutkainen tie kohoili ylös ja alas. Koska tuli myös pimeää, oli matkanteko entistäkin tunnelmallisempaa. Äiti kirosi iskää osuvasta reitinvalinnasta, ja iskää nauratti, kun äiti keräsi taakseen puolen mailin jonoa. Äiti uhkaili kurvaavansa seuraavasta liittymästä tieltä pois ja nukuttavansa perheensä vaikka autossa. Isi sai suostuteltua äidin ajamaan Santa Barbaraan asti. Me pojat nukahdimme eväiden napsimisen lomassa takapenkille sillä välin, kun äiti ja iskä arpoivat meille hotellia.

Emme sitten jääneetkään Santa Barbaraan, sillä hotellien ja motellien hinnat olivat meille turhan suolaisia. Äidin ehdotuksesta ajoimme kiinni Starbucksin seinään käyttämään ilmaista wifiä, ja iskä myöntyi varaamaan meille matkan varrelta hotellin. Äiti ei nimittäin aikonut kurvata enää yhdenkään hotelliin hintoja kyselemään. Saavuimme väsyneinä Venturan kaupunkiin, jossa painoimme päämme hotellin pehmeisiin tyynyihin. Konstakin jaksoi herätä ja kommentoida iskälle saapuessamme hotellille: "Äääää, miks sä varasit meille jonkun tyhmän uima-allashotellin, kun ei täällä saa kukaan meistä mennä uimaan!"

Satamaseikkailuja ja sairastupaa

Joulupäivänä päivä alkoi vauhdikkaasti, kun me muut heräsimme iskän laulamiin sävelmiin aamuviiden aikoihin. Peiton alta kuuluivat uniset balladit: "Tilulilulii, nyt se on auki ja nyt se on kii!" Taisipa olla siis kuume ja houreet vaikuttamassa lauluesityksiin. Jätimme iskän huoneeseen vilvoittelemaan ja lähdimme aamupalametsästykselle. Koska mikään paikka ei tuntunut olevan auki joulupäivänä, raahustimme pitkin poikin katuja. Kasperi-vainukoira sai onneksi vainun eräästä Starbucks-kahvilasta, joka olikin yllättäen auki. Herkuttelimme hedelmäsalaateilla ja muffareilla. Me viikarit olisimme halunneet mennä samantien luistelemaan näkemällemme luistinradalle, mutta äidillä oli muita suunnitelmia. 

Köröttelimme taksilla satamaan katsomaan merileijonia, joita oli varmasti yli sata loikoilemassa laitureilla. Suurin osa elukoista otti vain aurinkoa, mutta selvästi muutama veljespari paini toistensa kanssa työntäen vuorotellen toisiaan veteen. Eräällä laiturilla pikkupoikamerijellona puri koko ajan iskäänsä takapuolesta ja sitten sukelsi veteen pakoon. Se oli meistä varsin hauskaa - harmi, että meidän iskä missasi tämän! Kun olimme vasta tunnin seuranneet eläinten touhuiluja, alkoi äidin menojalka vipattaa kohti ruokapaikkoja ja laitureiden putiikkeja. Onneksi menimme kiertelemään satamakauppoja pitkin poikin, sillä löysimme ehkä maailman ihanimman karkkikaupan, jossa oli valtavasti sellaisia karkkeja, joista emme olleet ikinä osanneet edes unelmoida. Ostimme omilla rahoillamme syötäviä karkkilegoja ja pitkän pohdinnan ja valintavaikeuksien jälkeen Milka Cherry -suklaata. Samalla käväisimme myös Fudgery-tehtaanmyymälässä hakemassa isille tuliaisia (jotka tosin söimme myöhemmin, koska iskälle ei ruoka maistunut). Söimme eräässä täpötäydessä herkkuravintolassa, jossa äiti tilasi meille "pienet" ruuat. Onneksi äiti ei tilaillut kuin yhden lasten hodariannoksen (30 senttimetrin hodari ja kulhollinen ranskiksia) sekä pikkuruisen nachoalkupalalautasen (halkaisijaltaan 25 sentin lautanen kukkurallaan nachoja täytteineen, juustoineen ja kastikkeineen).

Kierimme siis jälkiruualle, koska äiti oli luvannut meille myös churrot. Ostimme viereisestä kojusta churroranskikset, joita oli kuvan mukaan noin reilu kymmenen pötkylää sopivasti meille viikareille jaettavaksi. Viidellä dollarilla saimme kuiten KUUSIKYMMENTÄ churroa. Meille tuli niin huono olo, vaikka emme edes syöneet kaikkea, että churrokiintiö taitaa olla nyt hetkeksi täytetty. Satamakojuista pistäytymisen arvoisia olivat myös ainakin 7D-näytös, taikakoju ennustuksineen ja huimine taikatemppuineen sekä peilisokkelo...

Nappasimme taksin satamasta ja kurvailimme kädet täynnä ostoksia takaisin hotellille iskää katsomaan. Konsta onnistui riehuessaan kolauttamaan päänsä pöydän kulmaan niin, että veri roiskui avoimesta takaraivon viillosta. Äiti painoi nopeasti pyyhkeellä Konstan haavaa, nappasi matkaan passit ja matkavakuutuskortin ja lähti kiikuttamaan Konstaa alakertaan hotellin respaan. Kadulta saimme onneksi näppärästi taksin kohti läheistä sairaalaa. Sairaalassa Konstan päätä tutkailtiin, ja samalla äiti pääsi tutustumaan kaikkeen siihen paperityöhön, joka haavan paikkaamiseen liittyi. Ensiapuosastolla oli aivan kuin leffoista. Omassa verhohuoneessamme meitä kävi moikkailemassa ainakin pari sairaanhoitajaa, Konstan sairaalarannekkeen piippaaja, puudutuksen antaja, lääkäri ja vakuutuspapereiden setvijä. Puudutuksen jälkeen Konsta odotteli puolisen tuntia jääpalaturbaani päässään puudutevoiteen vaikuttamista, jonka jälkeen annettiin vielä varsinainen puudutepistos ennen haavan nitomista. Ja haava todellakin kurottiin neljällä niitillä kiinni. Samalla äiti setvi vakuutusta ja soitteli Suomeen sekä Köpikseen puhelinpäivystyksiin. Paperiasiat selvisivät ilmeisesti suhteellisen hyvin, koska emme joutuneet pulittamaan itse mitään reissusta. Konsta oli lopulta suhteellisen iloinen, koska oli saanut valita lelulaatikosta Jetsien futiskypärän, vaikka  hän ei pääsisikään lainkaan matkalla uimaan. Loppuilta kului rauhallisessa merkeissä hotellilla...

Naapurustoon tutustumassa

Aamu alkoi aikaisissa ja sateisissa tunnelmissa. Koska olimme ulkona jo anivarhain, päätimme suunnata ensin tutkimaan lähimaaston aamupalatarjontaa. Hetken käveltyämme näimme Macy's-kauppakeskuksen plakaatit ja mielessämme välkkyivät jo suuret leluosastot. Valtavien kauppakeskittymien vieressä oli myös valtava parikymmenmetrinen tekojoulukuusi väkkyvine koristeineen. Macy's-putiikin alakerran kahviloista ei kuitenkaan löytynyt leluja sen enempää kuin aamupalaakaan, joten päätimme jatkaa harhailuamme. Äiti löysi Lushin myymälän, joka oli pahaksi onneksi vielä kiinni. Söimme ylihintaisessa kuppilassa bageleita ja French Toasteja mansikoilla, vaahterasiirapilla ja karhunvatukoilla höystettynä.

Aamupalailun jälkeen laahustimme isin tahdissa vanhan raitiovaunun kyytiin, ja painelimme ylös ja alas San Fransiscon kohoilevia katuja. Konnari epäili, että isi oli loukannut koipensa luistellessaan keskustan jääradalla. Isi oli hieman loukkaantunut, koska mielestään hän näytti kahden päivän parransängessään mestariluistelijalta... Vanhemmat olivat suunnitelleet, että kävelisimme ratikan päätepysäkiltä satamaan katsomaan merileijonia. Se oli kuitenkin tuhoontuomittu idea, koska juuri ratikassa rallatellessamme repesi taivas. Lämpötilakin oli mitä hytisyttävin, ja lisäksi isin jalka oli kipeä, joten hyppäsimme taksiin ja hotellin lämpöön.

Äiti ei saanut rauhaa Lush-saippuakaupalta, joten hän lähti reippain askelin takaisin parin korttelin päähän ostoksille sillä aikaa, kun me jäimme hoivaamaan isiä tabletin pelien ääreen. Isi myös yritti vinkkailla salaperäisesti äitiä ostostelemaan joulukalanteriylläreitä, jotka isi oli jättänyt jo Suomessa ostamatta (tai oikeastaan ne oli piilotettu jo kalentereihin, mutta ne olivat sellaisia vanhoja herkkutuliaisia ja leluja, jotka oli poimittu viikareiden huoneista - eivät siis menneet meille viikareille läpi...) Parin tunnin pyrähdyksen jälkeen äiti oli ostoksista päätellen löytänyt Gapin myymälän, saippuakojun, ruokakaupan ja Macyksen jouluosaston. Pelailimme pari kierrosta upouutta ja ääntä kohottavaa Spot it -peliä, kunnes nälkä alkoi kurnia suolissamme.

Kinkkaileva iskä ei lähtenyt matkaan ruokametsästykselle, mutta lupasimme pyhästi tuoda hänelle jotakin mättöä. Koska kello alkoi käydä jo iltapäivää, ja olimme lähdössä illalla Raidersien NFL-matsiin, haimme pikaisesti apetta Mäkkäristä. Olimme vaikuttuneita ruokatilauksen tekemisellä isoa näyttöä klikkailemalla sekä laajasta limurivistöstä. Varsinkin Konsta santsaili uutuusmakuja huolella.

Kipitimme hakemaan isiä ja puimme lämpimästi illan matsiin. Olimme stadikalla Oaklandissa paria tuntia ennen ja hyvä niin... Emme nimittäin olleet hoksanneet, ettei äiti tulisi pääsemään sisään käsilaukkunsa kanssa. Sillä aikaa, kun me pojat joimme kaakaota stadikan porttien vieressä, äiti ramppasi ympäri stadikan seinää... Hänen missionaan oli ostaa fanikaupasta läpinäkyvä kassi, jotta pääsisimme kamoinemme sisälle. Kaikki fanikaupat olivat tosin pahaksi onneksi porttien sisäpuolella. Olipa äiti jopa niin epätoivoinenkin, että melkein taklasi siivoojankin, jotta saisi tältä läpinäkyvän roskasäkin itselleen. Lopulta hän sai järjestysmiehiltä monta Minigrip-pussia, jonne meidän kamamme - myös käsilaukku - survottiin.

Katsomossa oli kovin kylmä, mutta onneksi meillä oli loistopaikat alasektorilta (tosin katettu katsomo loppui juuri pari riviä ylempänä). Me viikarit olimme kyllä varautuneet hanskoilla ja pipoilla, mutta isi juoksutti äitiä etsimässä Raidersien fanipipoja sekä kertakäyttöisiä sadeviittoja pitkin stadionia. Katsomossa oli aikamoinen meininki, ja useat fanit olivat naamioituneet hurjiin asuihin. Äitikin yritti ymmärtää peliä ja nähdä edes vilauksen pallosta välillä. Palatessamme hotelliin taksilla me takapenkin viikarit uinailimme autuaan tietämättöminä siitä, että taksikuski ei löytänyt perille, vaan ajoimme pitkästi harhapoluille.

Viikarit kohti Kaliforniaa!

Viikarit kohti Californiaa!

Kiva nähdä - oltiinhan me tässä välissä reissailemassa tuolla Lontoon kamarallakin syksyllä, mutta siitä ei muistettu kirjoitella tekstejä...

Tämän reissun osalta kaikki alkoi jo kesäkuussa, kun äiti nappasi meille lennot. Ja niin olivat halvat lennot, että pääsisimme seikkailemaan välilaskuille sekä Bayern Mynchenin kotikaupunkiin että Chicago Black Hawksien kotikonnuille. Ja niin olivat halvat lennot, etteivät kerta kaikkiaan edes lähteneet Suomesta lentoonkaan, vaan Tukholmasta... Tällä kertaa nappasimme mukaan myös äidin lisäksi iskän, vaikka viime metreille asti oli epäselvää, lähtisikö iskä matkaan. Herra nimittäin päätti katkaista muutamaa päivää ennen koivestaan nilkan nivelsiteet ja luut. Onneksi könkkäily kepeillä elefanttijalan kanssa alkoi sujua!

Perinteisen joulukiertueemme jälkeen kiidimme Turusta tuhatta ja sataa takaisin kotiin pakataksemme matkalaukkuja ennen Tukholman-laivaa. Onneksi iskä oli jättänyt lähtiessään töihin äidille pitkän to do -listan, jottei meillä tulisi tekemisen puutetta... Ei varmastikaan tarvitse mainita, että meillä tuli siinä tunteroisessa hieman kiire, kun piti kaivaa rullaluistimia ja makuupusseja täynnä olevat matkalaukut varaston kätköistä, peruutella autoa minitalliin, heittää vaatteita laukkuun, pakata tarpeeksi särkylääkkeitä iskälle, etsiä niitä sähkömuunninjuttuja pistorasioihin, ripustaa pyykit, tyhjentää jääkaappi ja viedä roskat. Vastassamme on varmasti parin viikon jälkeen aikamoinen löyhkä, koska tyhjensimme kyllä jääkaapin, mutta unohdimme viedä roskat...

Lopulta satamaan saapui hikinen tonttujoukko matkalaukkuja raahaten, ja seuraavaksi iskä ja äiti pääsivät vääntämään siitä, kenen vika oli, että meille oli myyty risteily väärällä lahjakortilla. Tällä kertaa eivät kyllä vääntäneet keskenään, vaan lipunmyyjän kanssa. Koska salapoliisit halusivat kuunnella jopa risteilyä varatessa äänitetyn puhelisoiton, saimme lopulta jonkun muun virheen takia paremman hytin hyvityksenä kaikesta siitä vartin odottelutuskasta.

Laivalla emme miltei edes muistaneet, että jatkaisimmekin vielä kohti Arlandaakin, vaan kaikessa rauhassa murkinoimme joulupöydissä ja ravasimme käytävillä. Näimmepä me Joulutontunkin, mikä hieman rauhoitti villiä jännityksen tuomaa menoa - hetkeksi.

Tukholmassa kiertelimme hieman ensin keskustassa ja yritimme jo treenata tulevaa määränpäätämme varten. Kävimme nimittäin tutustumassa amerikkalaiseen ruokaan Pizza Hutissa :) Iskä oli varannut meille lentokenttähotellin jostakin erämaasta. Tai niin me luulimme. Hotelli oli keskellä kauppakeskusta, ja siellä me sitten pyörimme aikaa kuluttamassa sillä aikaa, kun iskä loikoili lepuuttamassa jalkaansa huoneessa ja suunnittelemassa retkiä meidän päidemme menoksi. Vellikello soitteli seuraavana yönä meille jo kovin varhain, sillä lentomme oli lähdössä. Niin me sitten istuimme klo 4.30 hotellin maukkaalla aamupalabuffalla.

Sitten olikin tiedossa vain pitkiä lentoja aika pahoine ruokineen (mikä ei kyllä äitiä ja iskää haitannut), joten onneksi meillä oli mukana Konstan pakkaamat mummon pullat sekä Kasperin laivalta ostamat Milka Oreo -suklaat. Aika Kaliforniassa oli Kauniaisiin verrattuna kymmenen tuntia jäljessä, joten olimme viimeisellä lennolla jo umpiunessa. Saimme jotenkin raahauduttua myös taksilla hotelliin jatkamaan yöunia. Nyt tätä kirjoittaessa olemme heränneet reippaasti paikallista aikaa ensin kello kahdelta yöllä, mutta porukat kertoivat, ettei vielä ole aika herätä. Koisimme siis vielä kolmisen tuntia... Onneksi meillä on nyt koko piiiiitkä päivä edessä San Fransiscossa!