Viimein koitti päivä, jota äiti oli kauhulla odottanut. Iskä oli toipilaana ollessaan ehtinyt varailla meille vuokra-auton, jolla meillä oli nyt aikomus suunnata kohti Los Angelesia. Pakkasimme siis kimpsut ja kimpsut kasaan ja lähdimme taksilla kohti lentokenttää autoa noutamaan. Äiti vilautteli ajokorttiaan ylpeälle vuokraajamiehelle, joka selitti tohkeissaan viidettä kertaa, kuinka automme oli hybridi ja näin ollen hyvin hiljainen. Iskä totesi, että meillä on kyllä kotosalla Suomessa Toyotan vastaanvanlainen, joten eiköhän me pärjätä, ja survoi äitiä auton rattiin.
Emme olleet juurikaan ajaneet Usassa ennen niin, että iskä oli kartturina, joten edessä saattoi olla ongelmia. Poistuessamme vuokrafirman parkkikerroksista iskä halusi äidin kurvaavan vahingossa huoltoalueelle - eli hyvin alkoi tämä autoreissu... Äitiä hieman jännitti posottaa vilkkaan liikenteen seassa, mutta kyllähän siihen pakosti tottui jo ensimmäisen parin tunnin aikana. Pysähdyimme pariksi tunniksi outleteihin ostoksille ja syömään. Vanhemmat halusivat ravata muutamissa vaatekaupoissa, ja löysimmekin niistä meille viikareille kumpaisellekin uudet kengät. Äiti pyöritteli päätään taas parien uusien lenkkareiden edessä, mutta iskän mukaan myös kulutus on kovaa. Onneksi oli isot alet! Emme tosin jaksaneet kiertää kuin puolet kauppa-alueesta. Meistä viikareista parhaimpia olivat tietysti Disneyn ja Jelly Beansien myymälät. Jelly Beanseja myyvästä kaupasta ostimme muutamia karkkimakuja sekä isot pussit halpoja Halloween-sekoituksia.
Sitten jatkoimmekin taas matkaa. Kartturi nukkui etupenkillä ja me pojat pelasimme takapenkillä. Maisemat olivat kuivia ja kauniita kumpuilevien ja korkeiden mäkien kohoillessa ympärillämme. Näimme paljon peltoja, lehmiä sekä viinirypälepuskia. Iskäkin heräsi kyllä, kun me oikaisimme jollekin pienemmälle tielle. Ei olisi kyllä kannattanut! Vaikka ehkä vältimmekin suurimpia ruuhkia, uusi mutkainen tie kohoili ylös ja alas. Koska tuli myös pimeää, oli matkanteko entistäkin tunnelmallisempaa. Äiti kirosi iskää osuvasta reitinvalinnasta, ja iskää nauratti, kun äiti keräsi taakseen puolen mailin jonoa. Äiti uhkaili kurvaavansa seuraavasta liittymästä tieltä pois ja nukuttavansa perheensä vaikka autossa. Isi sai suostuteltua äidin ajamaan Santa Barbaraan asti. Me pojat nukahdimme eväiden napsimisen lomassa takapenkille sillä välin, kun äiti ja iskä arpoivat meille hotellia.
Emme sitten jääneetkään Santa Barbaraan, sillä hotellien ja motellien hinnat olivat meille turhan suolaisia. Äidin ehdotuksesta ajoimme kiinni Starbucksin seinään käyttämään ilmaista wifiä, ja iskä myöntyi varaamaan meille matkan varrelta hotellin. Äiti ei nimittäin aikonut kurvata enää yhdenkään hotelliin hintoja kyselemään. Saavuimme väsyneinä Venturan kaupunkiin, jossa painoimme päämme hotellin pehmeisiin tyynyihin. Konstakin jaksoi herätä ja kommentoida iskälle saapuessamme hotellille: "Äääää, miks sä varasit meille jonkun tyhmän uima-allashotellin, kun ei täällä saa kukaan meistä mennä uimaan!"
Emme olleet juurikaan ajaneet Usassa ennen niin, että iskä oli kartturina, joten edessä saattoi olla ongelmia. Poistuessamme vuokrafirman parkkikerroksista iskä halusi äidin kurvaavan vahingossa huoltoalueelle - eli hyvin alkoi tämä autoreissu... Äitiä hieman jännitti posottaa vilkkaan liikenteen seassa, mutta kyllähän siihen pakosti tottui jo ensimmäisen parin tunnin aikana. Pysähdyimme pariksi tunniksi outleteihin ostoksille ja syömään. Vanhemmat halusivat ravata muutamissa vaatekaupoissa, ja löysimmekin niistä meille viikareille kumpaisellekin uudet kengät. Äiti pyöritteli päätään taas parien uusien lenkkareiden edessä, mutta iskän mukaan myös kulutus on kovaa. Onneksi oli isot alet! Emme tosin jaksaneet kiertää kuin puolet kauppa-alueesta. Meistä viikareista parhaimpia olivat tietysti Disneyn ja Jelly Beansien myymälät. Jelly Beanseja myyvästä kaupasta ostimme muutamia karkkimakuja sekä isot pussit halpoja Halloween-sekoituksia.
Sitten jatkoimmekin taas matkaa. Kartturi nukkui etupenkillä ja me pojat pelasimme takapenkillä. Maisemat olivat kuivia ja kauniita kumpuilevien ja korkeiden mäkien kohoillessa ympärillämme. Näimme paljon peltoja, lehmiä sekä viinirypälepuskia. Iskäkin heräsi kyllä, kun me oikaisimme jollekin pienemmälle tielle. Ei olisi kyllä kannattanut! Vaikka ehkä vältimmekin suurimpia ruuhkia, uusi mutkainen tie kohoili ylös ja alas. Koska tuli myös pimeää, oli matkanteko entistäkin tunnelmallisempaa. Äiti kirosi iskää osuvasta reitinvalinnasta, ja iskää nauratti, kun äiti keräsi taakseen puolen mailin jonoa. Äiti uhkaili kurvaavansa seuraavasta liittymästä tieltä pois ja nukuttavansa perheensä vaikka autossa. Isi sai suostuteltua äidin ajamaan Santa Barbaraan asti. Me pojat nukahdimme eväiden napsimisen lomassa takapenkille sillä välin, kun äiti ja iskä arpoivat meille hotellia.
Emme sitten jääneetkään Santa Barbaraan, sillä hotellien ja motellien hinnat olivat meille turhan suolaisia. Äidin ehdotuksesta ajoimme kiinni Starbucksin seinään käyttämään ilmaista wifiä, ja iskä myöntyi varaamaan meille matkan varrelta hotellin. Äiti ei nimittäin aikonut kurvata enää yhdenkään hotelliin hintoja kyselemään. Saavuimme väsyneinä Venturan kaupunkiin, jossa painoimme päämme hotellin pehmeisiin tyynyihin. Konstakin jaksoi herätä ja kommentoida iskälle saapuessamme hotellille: "Äääää, miks sä varasit meille jonkun tyhmän uima-allashotellin, kun ei täällä saa kukaan meistä mennä uimaan!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti