Hotellihuoneessa oli aamutuimaan entistä nihkeämmän kuumempi tunnelma. Osa porukastamme toikkaroi alasti aamupalaan asti, koska oli niin kuuma. Nappasimme perinteisen aamupalamme, josta Konstan suosikiksi on kohonnut jogurtti kolmella hunajanapilla.
Aamupalan jälkeen viestittelimme hetken iskälle, joka oli saanut työkeikkansa Kultarannassa hoideltua ja oli suunnannut nyt takaisin Ranskaan. Kohta iskä kolkuttelikin jo hotellihuoneemme ovea. Meillä oli valmis suunnitelma iskän pään menoksi, joten lähdimme metrolla kohti Parc de la Villetteä ja tiedekeskusta. Kävelimme mielenkiintoisen puistikkoalueen läpi ja haaveilimme isoihin liukumäkiin pääsystä. Oli todella kuuma ja raahauduimme eteenpäin hitaasti. Onneksi matkan varrelle ilmaantui korkeuksiin kohoava lohikäärmeliuku ja rotta, jonka bongasimme puskasta.
Saavuimme tiedekeskukseen kreivin aikaan, koska turvatarkastuksen jälkeen meillä oli vielä kolme minuuttia aikaa ostaa liput ja rynnätä lasten touhukkaaseen näyttelyyn, sillä muutoin pääsisimme sinne vasta 1,5 tunnin kuluttua. Olimme portilla viimeisiä, mutta ehdimme kuitenkin loistavasti. Teimme kokeellisia tehtäviä vedellä mm. vesipyssyillä palloja ampuen, patoja rakentaen ja pyörremyrskyä vatkaten. Vesialueelta sukelsimme luontoon ja tutustuimme niin muurahaisten kuin perhostenkin elämään. Seuraavaksi meitä odotti jännittävä tv-studioelämä. Kuvasimme säätiedotusta, teimme trikkikuvia, esiinnyimme tv-ohjelmassa ja selostimme urheilulähetyksiä. Lopuksi vielä pyyhälsimme viiden metrin nopeusmatkoja juosten, annoimme sydämen sykkeistä rumpukomppeja ja vipelsimme polkien ja kokosimme robotin kanssa rakennelmia. Totesimme myös, että äidin rumpukompit olivat niin monimutkaisia, että hänellä oli varmasti rytmihäiriöitä...
Kun tiedekeskus oli koluttu, alkoi olla jo myöhäinen lounasaika. Haukkasimme lähikadulta kebabia napaan ja jatkoimme kulkuamme kohti Itävalta-Islanti-matsia. Iskä sai pyytämättään ohjeita neljältä paikalliselta hädin tuskin englantia puhuvalta, koska näytimme ilmeisesti sen verran eksyneiltä. Meidän tuli vielä hakea lippuset ennen pelin alkua, mutta onneksi aikaa oli vielä puolisentoista tuntia. Juna-asemalle pystytetystä futainfokojusta saimme kartan lippujen hakua varten, sillä 80 000 ihmistä vetävän stadikan juurelta olisi enää turha lähteä rynnistämään ihmismassojen läpi. Kävelimme muutaman kilometrin väärään suuntaan kartan ohjeiden mukaisesti, mutta stadionin liepeiltä oli kaikki oikealle lähtevät kadut suljettu liikenteeltä. Kävimme jo turvatarkastuksessakin, mutta hetken päästä raivasimme polkua vastavirtaan UEFAn toimistolle päästäksemme. Useamman sadan askeleen, useamman suljetun kadun ja useamman väärän neuvon jälkeen päätimme rynnistää poliisien suluista läpi ja käyttää suljettua kadunpätkää. Äiti ja iskä neuvottelivat aidan takaa meille livahdusaukon, jota kiltti poliisisetä antoi meidän käyttää. Ja niin vain kipitimme kohta kohti toimistoa...
Jonotus lippuja hakemaan kesti 45 minuuttia, koska emme olleet ihan ainoita jonossa. Äiti ja meidät häädettiin pois jonosta odottelemaan iskää, jonka passia ei UEFAn järjestelmät sitten tunnistaneetkaan. Sillä aikaa äiti viihdytti meitä kuumassa auringonpaisteessa visoja keksien ja faneja seuraten. Kaksikymmentä minuuttia ennen pelin alkua iskä viimein tuli liput kourassa ja ryntäsimme kohti stadionin U-osaa. Jälleen etenimme turvatarkastukseen ja kohti yläkatsomoa, jonne äiti ei melkein uskaltanut edes kiivetä. Pelissä kannustimme pikkuruista Islantia Belgian ja Portugalin fanipaidat päällämme. Ympärillämme ilakoi sekä Itävallan punaisia faneja perinteikkässä nahkapöksyissä että Islannin sinisiä faneja.
Pelissä oli sykettä kerrakseen, ja tunnelma stadionilla oli mahtava. Stadikalla kaikuivat itävaltalaisten Österreich-huudot, komeat laulut ja penkkirummutukset sekä islantilaisten viikinkihuudot ja läpsytykset. Kun Islanti teki jatkoajan viimeisellä minuutilla voittomaalin, repesi Islannin fanilauma jo juhlimaan miltei Euroopan mestaruutta. Pelaajat, valmentajat ja huoltajat kävivät useampaan kertaan kiittelemässä meitä faneja.
Kun lähdimme junaan voittohuumailun jälkeen, olivat junat tietysti aivan piukassa. Äiti sai vaivoikseen yhden tolppaan nojailijan, joka halusi ehdottomasti rahnuttaa koko hikistä selkäänsä samaan tolppaan, josta äiti piti kiinni. Äiti ei voinut tungoksessa muuta kuin tyynesti laskea minuutteja seuraavalle asemalle. Muutaman metrovaihdoksen jälkeen pääsimme tyytyväisinä hotelliin laskemaan lampaita.
Aamupalan jälkeen viestittelimme hetken iskälle, joka oli saanut työkeikkansa Kultarannassa hoideltua ja oli suunnannut nyt takaisin Ranskaan. Kohta iskä kolkuttelikin jo hotellihuoneemme ovea. Meillä oli valmis suunnitelma iskän pään menoksi, joten lähdimme metrolla kohti Parc de la Villetteä ja tiedekeskusta. Kävelimme mielenkiintoisen puistikkoalueen läpi ja haaveilimme isoihin liukumäkiin pääsystä. Oli todella kuuma ja raahauduimme eteenpäin hitaasti. Onneksi matkan varrelle ilmaantui korkeuksiin kohoava lohikäärmeliuku ja rotta, jonka bongasimme puskasta.
Saavuimme tiedekeskukseen kreivin aikaan, koska turvatarkastuksen jälkeen meillä oli vielä kolme minuuttia aikaa ostaa liput ja rynnätä lasten touhukkaaseen näyttelyyn, sillä muutoin pääsisimme sinne vasta 1,5 tunnin kuluttua. Olimme portilla viimeisiä, mutta ehdimme kuitenkin loistavasti. Teimme kokeellisia tehtäviä vedellä mm. vesipyssyillä palloja ampuen, patoja rakentaen ja pyörremyrskyä vatkaten. Vesialueelta sukelsimme luontoon ja tutustuimme niin muurahaisten kuin perhostenkin elämään. Seuraavaksi meitä odotti jännittävä tv-studioelämä. Kuvasimme säätiedotusta, teimme trikkikuvia, esiinnyimme tv-ohjelmassa ja selostimme urheilulähetyksiä. Lopuksi vielä pyyhälsimme viiden metrin nopeusmatkoja juosten, annoimme sydämen sykkeistä rumpukomppeja ja vipelsimme polkien ja kokosimme robotin kanssa rakennelmia. Totesimme myös, että äidin rumpukompit olivat niin monimutkaisia, että hänellä oli varmasti rytmihäiriöitä...
Kun tiedekeskus oli koluttu, alkoi olla jo myöhäinen lounasaika. Haukkasimme lähikadulta kebabia napaan ja jatkoimme kulkuamme kohti Itävalta-Islanti-matsia. Iskä sai pyytämättään ohjeita neljältä paikalliselta hädin tuskin englantia puhuvalta, koska näytimme ilmeisesti sen verran eksyneiltä. Meidän tuli vielä hakea lippuset ennen pelin alkua, mutta onneksi aikaa oli vielä puolisentoista tuntia. Juna-asemalle pystytetystä futainfokojusta saimme kartan lippujen hakua varten, sillä 80 000 ihmistä vetävän stadikan juurelta olisi enää turha lähteä rynnistämään ihmismassojen läpi. Kävelimme muutaman kilometrin väärään suuntaan kartan ohjeiden mukaisesti, mutta stadionin liepeiltä oli kaikki oikealle lähtevät kadut suljettu liikenteeltä. Kävimme jo turvatarkastuksessakin, mutta hetken päästä raivasimme polkua vastavirtaan UEFAn toimistolle päästäksemme. Useamman sadan askeleen, useamman suljetun kadun ja useamman väärän neuvon jälkeen päätimme rynnistää poliisien suluista läpi ja käyttää suljettua kadunpätkää. Äiti ja iskä neuvottelivat aidan takaa meille livahdusaukon, jota kiltti poliisisetä antoi meidän käyttää. Ja niin vain kipitimme kohta kohti toimistoa...
Jonotus lippuja hakemaan kesti 45 minuuttia, koska emme olleet ihan ainoita jonossa. Äiti ja meidät häädettiin pois jonosta odottelemaan iskää, jonka passia ei UEFAn järjestelmät sitten tunnistaneetkaan. Sillä aikaa äiti viihdytti meitä kuumassa auringonpaisteessa visoja keksien ja faneja seuraten. Kaksikymmentä minuuttia ennen pelin alkua iskä viimein tuli liput kourassa ja ryntäsimme kohti stadionin U-osaa. Jälleen etenimme turvatarkastukseen ja kohti yläkatsomoa, jonne äiti ei melkein uskaltanut edes kiivetä. Pelissä kannustimme pikkuruista Islantia Belgian ja Portugalin fanipaidat päällämme. Ympärillämme ilakoi sekä Itävallan punaisia faneja perinteikkässä nahkapöksyissä että Islannin sinisiä faneja.
Pelissä oli sykettä kerrakseen, ja tunnelma stadionilla oli mahtava. Stadikalla kaikuivat itävaltalaisten Österreich-huudot, komeat laulut ja penkkirummutukset sekä islantilaisten viikinkihuudot ja läpsytykset. Kun Islanti teki jatkoajan viimeisellä minuutilla voittomaalin, repesi Islannin fanilauma jo juhlimaan miltei Euroopan mestaruutta. Pelaajat, valmentajat ja huoltajat kävivät useampaan kertaan kiittelemässä meitä faneja.
Kun lähdimme junaan voittohuumailun jälkeen, olivat junat tietysti aivan piukassa. Äiti sai vaivoikseen yhden tolppaan nojailijan, joka halusi ehdottomasti rahnuttaa koko hikistä selkäänsä samaan tolppaan, josta äiti piti kiinni. Äiti ei voinut tungoksessa muuta kuin tyynesti laskea minuutteja seuraavalle asemalle. Muutaman metrovaihdoksen jälkeen pääsimme tyytyväisinä hotelliin laskemaan lampaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti