Aamu rävähti iskälle jo tunteja ennen meitä, kun hän yritti vaivihkaa hiipiä hotellihuoneestamme ulos. Hän suuntasikin niin taitavasti kohti koto-Suomea ja töitä, ettemme edes huomanneet hänen puuttumistaan (ennen kuin äiti joutui suunnistamaan metroverkostoissa). Me muut heräsimme vasta ennätyksellisesti yhdeksän maissa ja kiiruhdimme tutun runsaalle aamupalalle. Koska äiti oli yksin vastuussa meidän ohjelmoimisestamme, emme vielä aamulla osanneet aavistaa, mitä kaikkea päivän aikana tulisimme näkemään.
Päätimme ottaa äidin kanssa heti ilon irti ja härkää sarvista sekä suunnata Eiffelin alapuolella sijaitsevalle fan zone -alueelle. Pääsimme loistavasti perille ihan oikealla metrolla ja aivan oikeaan suuntaankin - harmiksemme fanialue avautuisi vasta kuitenkin neljältä... Tästä emme kuitenkaan lannistuneet, vaan metroilimme takaisin hotellia kohti ja kävelimme latinalaiselle korttelialueelle lounastamaan.
Ruuan jälkeen kävimme suklaapuodissa ostamassa ainakin parikymmensenttiset valkosuklaatikkarit matkaamme ja jatkoimme taivaltamista Notre Dameen ja sieltä edelleen Seinen rantoja pitkin. Sää oli aika lämmin, joten jaksoimme patikoida hyvin rakkauslukkosillalle, mutta paluu takaisin alkoi tehdä tiukkaa. Onneksi matkan varrelle sattui monisatapäinen letka rullaluistelijoita, joita tuijottelimme häpeämättömän haltioituneina penkillä voimia keräten.
Kävimme hotellilla kääntymässä ja heittämässä paluumatkalla ostetut hedelmäiltapalat huoneeseemme. Äiti oli suunnitellut illaksi meidän päidemme menoksi tutustumista Pariisin alla risteileviin katakombeihin. Äiti yritti ratkoa metroasemalla, kuinka pääsisimme aloitustunnelille, mutta se oli hieman hankalaa Konstan painellessa toistuvasti karttataulusta eri sivuja näkyviin...
Monen aseman ja parin metrovaihdon jälkeen olimme kuitenkin perillä puolessa tunnissa!
Spurttasimme kohti jonon hännänpäätä ja pelasimme koko 40 minuutin jonotusajan riemukasta Musavisaa, joten kanssajonottajamme pääsivät nauttimaan suomalaisen musiikin soinnikkaista näytteistä. Vihdoin ja viimein portaille päästyämme askelsimme maan syvyyksiin loputtomia kierreportaita pitkin. Konstan mielestä oli aika läppää, ettei kukaan tullut maan alta meitä vastaan takaisin. Taktiikkamme oli siipeillä jonkin muun seurueen lähistöllä, jotta äitiä ei niin paljon pelottaisi tunneleissa. Pelotti silti.
Äiti joutui kulkemaan viimeisenä, eikä tilannetta helpottanut yhtään hänen näkemänsä kauhuelokuva Pariisin katakombeissa asuvista. Märkä ja matala tunneli sai mielikuvituksen laukkaamaan ja uhkakuvat mahdollisesta sähkökatkosta tunkeutumaan äidin mieleen. Pitkien ja kelmeiden tunneleiden jälkeen saavuimme varsinaisiin luilla ja kalloilla vuorattuihin katakombeihin. Katakombeihin on siirretty Pariisin täyttyneiltä hautuumailta ihmisten jäännöksiä 1700-luvulta 1814-luvulle asti, joten siellä arvellaan olevan yli kuuden miljoonan ihmisen jäänteitä. Luut ja kallot on pinottu siisteihin, tunnelia reunustaviin korkeisiin riveihin. Yhteensä katakombeja risteilee Pariisin alla yli 300 kilometria, mutta me kävimme vain tällä kertaa tässä laillisessa turisteille suunnatussa osiossa. Siltikin yksi laittomasti käyttäytynyt poika onnistui jo hivelemään kallorivistöjä siihen
malliin äidin napatessa valokuvia, että äiti oli aivan varma pojan saaneen jonkin keskiaikaisen taudin...
Viimeinen rutistus oli kavuta portaat takaisin kohti maanpintaa ja putkahtaa aivan eri paikasta ulkoilmaan. Hetken pyörittyämme löysimme metroaseman ja lähdimme kohti hotellia. Näppärästi jo vaihtelimme metroja eri asemilla ja pääsimme kotiasemalle asti. Iskä soitteli vielä iltamyöhäisellä ja toivotteli meille seuraavaksikin päiväksi kivoja seikkailuja!
Päätimme ottaa äidin kanssa heti ilon irti ja härkää sarvista sekä suunnata Eiffelin alapuolella sijaitsevalle fan zone -alueelle. Pääsimme loistavasti perille ihan oikealla metrolla ja aivan oikeaan suuntaankin - harmiksemme fanialue avautuisi vasta kuitenkin neljältä... Tästä emme kuitenkaan lannistuneet, vaan metroilimme takaisin hotellia kohti ja kävelimme latinalaiselle korttelialueelle lounastamaan.
Ruuan jälkeen kävimme suklaapuodissa ostamassa ainakin parikymmensenttiset valkosuklaatikkarit matkaamme ja jatkoimme taivaltamista Notre Dameen ja sieltä edelleen Seinen rantoja pitkin. Sää oli aika lämmin, joten jaksoimme patikoida hyvin rakkauslukkosillalle, mutta paluu takaisin alkoi tehdä tiukkaa. Onneksi matkan varrelle sattui monisatapäinen letka rullaluistelijoita, joita tuijottelimme häpeämättömän haltioituneina penkillä voimia keräten.
Kävimme hotellilla kääntymässä ja heittämässä paluumatkalla ostetut hedelmäiltapalat huoneeseemme. Äiti oli suunnitellut illaksi meidän päidemme menoksi tutustumista Pariisin alla risteileviin katakombeihin. Äiti yritti ratkoa metroasemalla, kuinka pääsisimme aloitustunnelille, mutta se oli hieman hankalaa Konstan painellessa toistuvasti karttataulusta eri sivuja näkyviin...
Monen aseman ja parin metrovaihdon jälkeen olimme kuitenkin perillä puolessa tunnissa!
Spurttasimme kohti jonon hännänpäätä ja pelasimme koko 40 minuutin jonotusajan riemukasta Musavisaa, joten kanssajonottajamme pääsivät nauttimaan suomalaisen musiikin soinnikkaista näytteistä. Vihdoin ja viimein portaille päästyämme askelsimme maan syvyyksiin loputtomia kierreportaita pitkin. Konstan mielestä oli aika läppää, ettei kukaan tullut maan alta meitä vastaan takaisin. Taktiikkamme oli siipeillä jonkin muun seurueen lähistöllä, jotta äitiä ei niin paljon pelottaisi tunneleissa. Pelotti silti.
Äiti joutui kulkemaan viimeisenä, eikä tilannetta helpottanut yhtään hänen näkemänsä kauhuelokuva Pariisin katakombeissa asuvista. Märkä ja matala tunneli sai mielikuvituksen laukkaamaan ja uhkakuvat mahdollisesta sähkökatkosta tunkeutumaan äidin mieleen. Pitkien ja kelmeiden tunneleiden jälkeen saavuimme varsinaisiin luilla ja kalloilla vuorattuihin katakombeihin. Katakombeihin on siirretty Pariisin täyttyneiltä hautuumailta ihmisten jäännöksiä 1700-luvulta 1814-luvulle asti, joten siellä arvellaan olevan yli kuuden miljoonan ihmisen jäänteitä. Luut ja kallot on pinottu siisteihin, tunnelia reunustaviin korkeisiin riveihin. Yhteensä katakombeja risteilee Pariisin alla yli 300 kilometria, mutta me kävimme vain tällä kertaa tässä laillisessa turisteille suunnatussa osiossa. Siltikin yksi laittomasti käyttäytynyt poika onnistui jo hivelemään kallorivistöjä siihen
malliin äidin napatessa valokuvia, että äiti oli aivan varma pojan saaneen jonkin keskiaikaisen taudin...
Viimeinen rutistus oli kavuta portaat takaisin kohti maanpintaa ja putkahtaa aivan eri paikasta ulkoilmaan. Hetken pyörittyämme löysimme metroaseman ja lähdimme kohti hotellia. Näppärästi jo vaihtelimme metroja eri asemilla ja pääsimme kotiasemalle asti. Iskä soitteli vielä iltamyöhäisellä ja toivotteli meille seuraavaksikin päiväksi kivoja seikkailuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti