Virkeät viikarit olivat täynnä tarmoa jo heti aamusta. Makoisten Nutellalla ryyditettyjen aamupalasärpimien jälkeen lähdimme suuntaamaan nimittäin Asterix-huvipuistoon. Äiti johdatti meidät läheiselle juna-asemalle, josta junailimme lentokentälle. Lentokentältä lähti puolen tunnin välein bussi kohti puistoa - tai niin me luulimme...
Kun äiti kävi bussilippuostoksilla, lipunmyyjä kertoi, että bussit eivät päässeet ohittamaan onnettomuuspaikkaa, joka sijaitsi huvipuistoon johtavalla tiellä. Ostimme kuitenkin liput, kun olimme jo körötelleet 45 minuuttia junassakin. Ulkona vesisateessa huomasimme, että niin oli ostanut myös yli sata muutakin. Bussijono kiemurteli varikkoalueella, eikä bussia näkynyt. Äiti patisteli meidät lipputoimistoon sadesuojaan ja päivysti itse busseja ilman hotelliin jättämäämme sateenvarjoa. Noin tunnin päästä tuli onneksi kaksi bussia kerralla, joten mahduimme viimeisinä matkustajina jälkimmäiseen. Tässä vaiheessa aprikoimme, että sadesäästä johtuen huvipuistossa olisi varmasti hyvin tilaa. Olimme väärässä.
Tupsahdimme parinkymmenen minuutin päästä porteille ja purkauduimme lippujonoon. Pääsimme ripeästi luukulle, mutta pieni kriisinpoikanen koettiin, kun kumpikaan meistä pojista ei halunnut ottaa ristikseen Obelixin pääsylippua, vaan Asterixin. Äiti sai alunperin Idefixin lipun, mutta portilla hän joutui vaihtamaan lippunsa Obelixin lastenlippuun, jotta pääsimme kaikki hymyssä suin sisään. Lisäksi osalla meistä oli jo tässä vaiheessa kengät läpimärkinä, kun loikka vesilätäkön yli ei ihan riittänytkään. Lisäksi Konstan kenkkumaiset kengännauhat avautuivat koko ajan. Lisäksi Kasperi oli syönyt aamupalalla yhden Nutellan vähemmän kuin Konsta, koska hän ei ollut huomannut, kuinka monta Konsta oli syönyt. Lisäksi osa porukasta halusi suunnata ensin hurjiin vuoristoratoihin, osa vessaan ja osa voittamaan palkintoja...
Vihdoin olimme jotenkuten saavuttaneet kompromissin ja seisoimme vuoristoratajonossa, jonka jälkeen käväisisimme vessoissa ja katsomassa palkintopelejä. Jonotus kestikin miltei tunnin, mutta onneksi vuoristorata oli sentään mainio myös kupla otsassa. Otimme seuraavan haasteen vastaan ja suuntasimme Egypti-alueen suurimpaan vuoristorataan, johon kaikkien meidän pituutemme juuri ja juuri riittivät. Ranskalaiset olivat lykänneet hyvän vitsin maahan hakattuun kylttiin, kun olimme jonottaneet vesisateessa jo 40 minuuttia: jonotusaika tästä kohdasta 45 minuuttia. Seuraavassa kyltissä 10 minuutin päässä luki kehotus siitä, mitä porttia tulisi käyttää, mikäli luopuisi jonotuksesta. Emme tietenkään luopuneet. Ikuisuuden päästä meidät köytettiin kohti korkeuksia ja kiepuimme istuimissamme silmukoita sekä ylä- ja alamäkiä kymmenien metrien korkeudessa.
Koska kello alkoi käydä jo kahta, kipaisimme lounaalle. Luotimme tuttuun suomalaiseen lasagneen ja Fantaan, vaikka äiti ottikin juustoja ja patonkia. Vettä vihmoi yhä kovempaa, joten kääriydyimme upouusiin sadeviittoihimme, ja näytimme kuulemma aivan nörteiltä, joten onneksi ei tullut tuttuja vastaan. Nörttiviitoista ei myöskään saanut ottaa yhtään kuvaa... Ratsasimme myös tukkijoen ja toisenkin hyvin vesipitoisen masiinan, jossa suuri lautta kuljetteli meidät vesiputouksista alligaattorijokeen. Hieman seurueemme myös hätkähti, koska salametsästäjät yrittivät lahdata meidät lauttaamme, mutta onneksi luodit osuivat vain veteen. Nörttilauttamme sadeviittoineen pääsi kuin pääsikin kuviin, kun meidän irvistyksistämme napattiin huima otos vesiputouksia lasketellessamme.
Kylmä ja märkä ilma oli tehnyt porukastamme selvää jälkeä ja pyörähdimme enää vain siellä täällä. Konsta olisi ehdottomasti halunnut vielä voittaa jotakin sangen isoa, mutta äiti ei tällä kertaa halunnut raahata valtavaa pehmobanaania tai vettynyttä lohikäärmettä pitkin busseja, junia ja lentokenttiä. Kun lähdimme huvipuistosta, busseja oli kyllä kymmenittäin riveissä, mutta meidän bussiamme ei näkynyt. Vartti lisää odottelua sadeviittojen alla ei enää tuntunut missään, mutta olimme todella ilahtuneita bussin viimein tullessa. Köröttelimme takaisin ensin lentokentälle ja sieltä junalla lähiasemallemme, josta talsimme iltapalaostosteluiden kautta hotelliin vällyjen väliin.
Kun äiti kävi bussilippuostoksilla, lipunmyyjä kertoi, että bussit eivät päässeet ohittamaan onnettomuuspaikkaa, joka sijaitsi huvipuistoon johtavalla tiellä. Ostimme kuitenkin liput, kun olimme jo körötelleet 45 minuuttia junassakin. Ulkona vesisateessa huomasimme, että niin oli ostanut myös yli sata muutakin. Bussijono kiemurteli varikkoalueella, eikä bussia näkynyt. Äiti patisteli meidät lipputoimistoon sadesuojaan ja päivysti itse busseja ilman hotelliin jättämäämme sateenvarjoa. Noin tunnin päästä tuli onneksi kaksi bussia kerralla, joten mahduimme viimeisinä matkustajina jälkimmäiseen. Tässä vaiheessa aprikoimme, että sadesäästä johtuen huvipuistossa olisi varmasti hyvin tilaa. Olimme väärässä.
Tupsahdimme parinkymmenen minuutin päästä porteille ja purkauduimme lippujonoon. Pääsimme ripeästi luukulle, mutta pieni kriisinpoikanen koettiin, kun kumpikaan meistä pojista ei halunnut ottaa ristikseen Obelixin pääsylippua, vaan Asterixin. Äiti sai alunperin Idefixin lipun, mutta portilla hän joutui vaihtamaan lippunsa Obelixin lastenlippuun, jotta pääsimme kaikki hymyssä suin sisään. Lisäksi osalla meistä oli jo tässä vaiheessa kengät läpimärkinä, kun loikka vesilätäkön yli ei ihan riittänytkään. Lisäksi Konstan kenkkumaiset kengännauhat avautuivat koko ajan. Lisäksi Kasperi oli syönyt aamupalalla yhden Nutellan vähemmän kuin Konsta, koska hän ei ollut huomannut, kuinka monta Konsta oli syönyt. Lisäksi osa porukasta halusi suunnata ensin hurjiin vuoristoratoihin, osa vessaan ja osa voittamaan palkintoja...
Vihdoin olimme jotenkuten saavuttaneet kompromissin ja seisoimme vuoristoratajonossa, jonka jälkeen käväisisimme vessoissa ja katsomassa palkintopelejä. Jonotus kestikin miltei tunnin, mutta onneksi vuoristorata oli sentään mainio myös kupla otsassa. Otimme seuraavan haasteen vastaan ja suuntasimme Egypti-alueen suurimpaan vuoristorataan, johon kaikkien meidän pituutemme juuri ja juuri riittivät. Ranskalaiset olivat lykänneet hyvän vitsin maahan hakattuun kylttiin, kun olimme jonottaneet vesisateessa jo 40 minuuttia: jonotusaika tästä kohdasta 45 minuuttia. Seuraavassa kyltissä 10 minuutin päässä luki kehotus siitä, mitä porttia tulisi käyttää, mikäli luopuisi jonotuksesta. Emme tietenkään luopuneet. Ikuisuuden päästä meidät köytettiin kohti korkeuksia ja kiepuimme istuimissamme silmukoita sekä ylä- ja alamäkiä kymmenien metrien korkeudessa.
Koska kello alkoi käydä jo kahta, kipaisimme lounaalle. Luotimme tuttuun suomalaiseen lasagneen ja Fantaan, vaikka äiti ottikin juustoja ja patonkia. Vettä vihmoi yhä kovempaa, joten kääriydyimme upouusiin sadeviittoihimme, ja näytimme kuulemma aivan nörteiltä, joten onneksi ei tullut tuttuja vastaan. Nörttiviitoista ei myöskään saanut ottaa yhtään kuvaa... Ratsasimme myös tukkijoen ja toisenkin hyvin vesipitoisen masiinan, jossa suuri lautta kuljetteli meidät vesiputouksista alligaattorijokeen. Hieman seurueemme myös hätkähti, koska salametsästäjät yrittivät lahdata meidät lauttaamme, mutta onneksi luodit osuivat vain veteen. Nörttilauttamme sadeviittoineen pääsi kuin pääsikin kuviin, kun meidän irvistyksistämme napattiin huima otos vesiputouksia lasketellessamme.
Kylmä ja märkä ilma oli tehnyt porukastamme selvää jälkeä ja pyörähdimme enää vain siellä täällä. Konsta olisi ehdottomasti halunnut vielä voittaa jotakin sangen isoa, mutta äiti ei tällä kertaa halunnut raahata valtavaa pehmobanaania tai vettynyttä lohikäärmettä pitkin busseja, junia ja lentokenttiä. Kun lähdimme huvipuistosta, busseja oli kyllä kymmenittäin riveissä, mutta meidän bussiamme ei näkynyt. Vartti lisää odottelua sadeviittojen alla ei enää tuntunut missään, mutta olimme todella ilahtuneita bussin viimein tullessa. Köröttelimme takaisin ensin lentokentälle ja sieltä junalla lähiasemallemme, josta talsimme iltapalaostosteluiden kautta hotelliin vällyjen väliin.
Odotan jatkoa kertomukseen. Voi mitä kokemuksia! Odotan teitä myös kotosuomeen juhannusta viettämään☺
VastaaPoista