Linnoja etsimässä

Aamu alkoi herkuttelulla hotellin aamiaisella. Pöytiin oli taas kannettu parhaita muonia ja herkkulaariin oli ilmestynyt myös kuorrutettuja pikkudonitseja, nam! Koska aikuisten mielestä piti myös syödä jotakin värikästä ja suolaista, valitsimme lautasillemme hedelmiä, leipiä ja munakasta. Äidin erikoisuusmaistiainen tänä aamuna oli jokin pienehkö karvaisen piikikäs hedelmä, joka oli kuitenkin komeasta ulkonäöstään huolimatta aika mitäänsanomattoman makuinen. Aamupalan jälkimainingeissa meidät raahattiin ja suorastaan pakotettiin uimaan uima-altaalle. Tirisevän kuuman auringon, raikkaan veden sekä ulkokisailujen piti väsyttää meitä sen verran, että jaksaisimme mukisematta muut päivän puuhat…

Vuokra-autokojulle Europcariin oli meidän (tai oikeastaan aikuisten) onneksi vain lyhyt matka, sillä kuumottava föönituuli puhalteli meidät hetkessä tainnoksiin kävellessämme katua pitkin ja hyppiessämme teiden yli. Jalkakäytäviähän täällä ei nimeksikään ole, joten autojen seassa juostessa on hieman arpapeliä, milloin mistäkin löytää parhaan kävelyreitin. Kun saavuimme autonvuokrausfirmaan, siellä ei tietenkään sattunut olemaan ketään paikalla. Oven vierestä löysimme seinästä luurin ja numeron, mutta pahaksi onneksi puhelimessa ei ollut lainkaan numeronäppäimiä. Pallottelimme luuria kädestä toiseen ja me viikarit puhuimme suomea luuriin niin kauan ilmeisesti, että joku katsoi parhaaksi tulla avaamaan meille ovet. Otimme allemme valkoisen kiesin ja latasimme äidin kännykkään karttasovelluksen Arabiemiraateista. Nyt pystyisimme siis vain onnistumaan, sillä olihan meillä maailman paras kuski, joka kuvitteli olevansa Räikkönen ja paras etupenkin kartturi, jonka veikattiin ohjeistavan vain pari kertaa harhaan.

Kartturi oli valinnut ensimmäiseksi kohteeksemme lähellä sijaitsevan Fujairah Fort -nimisen 1500-luvulla rakennetun linnoituksen, joka lienee Arabiemiraattien vanhin. Linnoituksen alue levittäytyi laajemmaltikin, mutta me vierailimme itse linnassa ainoina turisteina, joten saimme yksityisopastusta. Kiipesimme kamalan jyrkkiä portaikkoja ylös linnoituksen katolle, näimme vankityrmän oikeine vilistävine torakoineen sekä löysimme pimeän salakäytävän, jossa oli jonkun makuualusta. Linnoituksessa oli tukalan hikistä, joten pakkauduimme mielihyvin takaisin ilmastoituun autoomme. 

Seuraava kohteemme oli Al Hayl -linna. Kartturi valitsi kartastaan oikean kohteen ja kohta me jo kiisimme rantakatua kohti linnaa. Matkaa oli taitettu ehkä viitisentoista kilometriä, kun näimme ensimmäiset kyltin ”Al Ghayl Fort”. Kyltti johti keskelle asuinaluetta ja muhkurainen hiekkatiekin loppui, mutta linnaa ei näkynyt missään. Kaiken kukkaraksi alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Onneksi emme olleet rannalla vaan sisällä autossa, sillä muuten olisimme kastuneet. Ajelimme vielä toistamiseen äidin ja kartan ohjeiden mukaan ja päädyimme vähän matkan päähän Omanin rajasta. Vaikka matka sujui kovin rattoisasti, lopulta parkkeerasimme ”Kalba Birds of Prey Centren” viereen ottamaan uutta suuntaa ja syömään eväitä. Jos olisimme ostaneet liput sisään, olisimme nähneet mm. suurten kotkien lentonäytöksen.

Parkkipaikalla kartturi tajusi syöttäneensä väärän linnoituksen nimen karttasovellukseensa ja korjasi virheensä. GPS:n mukaan olimme näppärästi jo parinkymmenen kilometrin päässä. Lähdimme siis tekemään korjausliikettä ja valitsimme suuren tien, joka johti läpi tyhjentyneiden kauppakeskittymien ja rakenteilla olevan valtavan kokoisen alueen, jonne sheikki Zayedin housing ohjelman ansiosta rakentui parhaillaan silmänkantamattomiin asti samanlaisia taloja. 

Äidin kartta näytti seuraavaksi tiukkaa Y-mutkaa, ja kun sellaisen myös luonnosta löysimme, kurvasimme tietysti empimättä sinne. Vastaan tuli monia rekkoja ja näimme eri yhtiöiden kivenmurskaamoja matkatessamme eteenpäin yhä huononevaa tietä. Linna vaikutti olevan vaikean taipaleen päässä, eikä muita turisteja ollut liikenteessä. Matka kartan mukaan lyheni mukavasti, vaikka kuskin hälytyskellot alkoivatkin soida, kun jouduimme pysähtymään tarkastuspisteellä, josta ei saanut enää jatkaa eteenpäin kivenmurskaamon apajille. Reipas kuskimme päätti käydä kysymässä oikeaa tietä työnjohtajalta sekä hänen intialaiselta lakeijaltaan. He neuvoivat naureskellen meidät ajamaan kilometrejä takaisin Y-shikaaniin asti. 

Yltyvä vesisade piiskasi autoa, mutta onneksi Räikkösemme oli varustautunut sadekelin renkailla ja tarkoilla ajotaidoilla. Tie vaihtui taas suuremmasta pienemmäksi ja köröttelimme läpi pienen kylän, jossa pienet lapset juoksivat vesilätäköissä. Umpikujan liikennemerkki ei herättänyt luottamusta, mutta jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin. Olimme aivan varmoja, että eteemme pyyhältäisi kohta vuorivuohi tai jokin eksoottinen vuoristoeläin kiemurrellessamme surkeaa tietä syvemmälle Hajar-vuoristoon.

Kartan mukaan meillä oli matkaa vielä 4,5 kilometriä, mutta linnoitus kohosi jo piiskaavan sateen keskeltä eteemme. Menimme juoksuaskelin suojaan linnaan, jossa kuulimme tarinoita menneestä ajasta ja elämästä linnassa. Linnassa oli myös jännä hedelmähuone, jonne entisaikoina hedelmät kasattiin päällekkäin isoksi kasaksi ja alimmaisista puristui maahan hiekkaiseen reikään maukasta hedelmämehua. Linna vaikutti arkkitehtuuriltaan meistä viikareista isolta hiekkalinnalta, jonka päälle pääsi kiipeämään erikoisista nurkkatikapuuportaikoista. Oppaamme varoitteli meitä paluumatkan vaaroista, sillä ihmiset eivät kunnolla kuulemma osanneet ajaa sadekelillä. Janne taisi tipata opastamme liiankin hyvin, sillä muutoin aiemmin tyhjällä tiellä meitä tuli vastaan useampikin ihminen matkalla ilmeisesti linnoitukseen juhlimaan hyvää tippiä. Vuoret valuivat vettä ja kiviä vyöryi alas, kun me kiisimme mutaisella ja joeksi muuttuneella pikkutiellä takaisin kaupungin parrasvaloihin. Pätkähdimme tovin ajettuamme suureen ostoskeskukseen, jossa kävimme ravintolassa syömässä mausteista kanaa. Hotelliin päästyämme olimme kovin tyytyväisiä päivän seikkailuihin.