Sukellus Delhin savusumuun

Herätyskello pirautti meidät hereille seitsemän maissa. Äidin huono olo oli onneksi tipotiessään, ja hän etsiskeli viimeisiä puhtaita vaatteita meille ja kasasi repuihimme vielä tavaraa. Kummitädin olo oli edelleen hutera, mutta niin vain hänkin joutui survomaan rinkkaan tavaransa. Shoklu saapui yhdeksältä hakemaan meidät kohti aamupalaa ja lentokenttää.

Raahasimme rinkat ja reput autoon, jossa kuskimme jo odotteli. Annoimme hänelle suklaarasian ja rahakirjekuoren. Myös Shoklu perheinensä sai samanmoiset.    Lisäksi Shoklu pakkasi hotellihuoneesta vielä mukaansa meidän jättämämme loput junaretkiruuat, jotka hän antaisi naapureilleen. Olimme nähneet aiemmin resuisissa ja kuluneissa vaatteissa pikkusinttejä jätepurosta pyydystelleen Shoklun iäkkään naapurin, joten uskoimme, että loput retkimurkinamme menisivät hyvään kotiin. Makumieltymykset tosin saattaisivat olla erilaiset...

Pysähdyimme matkan varrella aamupalalle ja uskalsimme tilata vain paahtoleipiä ja mehuja aikuisten mahdollisten vatsakorahdusten takia. Konsta tilasi omenamehua, joka oli aivan kaljamaisen ruskeaa. Kuskimme Umesh soitti meille seuraavasta hotellista auton suoraan Delhin kentälle, jotta meidän ei tarvitsisi palloilla taksikojuilla hintoja sopimassa. Jatkoimme lentokentälle, ja me halusimme vielä kerran pitää automme ikkunoita auki ja tuoksutella Goan tunnelmaa. Hymyilevien ja itkuisten halausten ja vilkutusten jälkeen astuimme Goan uudelle kentälle. Saimme lentokentän työntekijän roudaamaan rinkkojamme ja opastamaan meidät oikealle tiskille. Lähtöselvittelyiden ja läpivalaisujen jälkeen pääsimme odottamaan myöhässä olevaa konettamme pitkille penkkirivistöille. Kertaalleen sulaneet suklaapatukat, jotka kävimme ostamassa kioskista, olivat jo aivan Suomen hinnoissa.

Lentokentällä oli seitsemisen porttia, joista lennot lähtivät. Meidän porttimme eteen oli muodostunut pitkä jono, mutta ilmeisesti siitä lähti lentoja myös muualle. Meille ei oikein selvinnyt, milloin meidän tulisi kurvata muiden ohitse lennollemme. Lopulta oli onni, että survoimme itsemme läpijoukon läpi, vaikka näyttötaulu näyttikin lentoa Hyderabadiin. Delhin-koneeseen menevästä putkesta käännytettiin vielä takaisin muutamia, jotka olivat tulossa väärään koneeseen. Spicejet-yhtiön koneilla on jokaisella oma nimensä, ja meidän lentokoneemme nimi oli Salvia. Salvian kyyti oli oikein tasaista nousun ilmakuopista huolimatta, mutta ilmaista ruokatarjoilua siellä ei ollut. Äiti ja kummitäti yrittivät haarukoida tulisia kuppinuudeleitaan, jotka eivät lentoemännän mukaan olleet lainkaan tulisia.

Delhin-kentällä oli vastassa kuski hotellistamme. Matkan varrella ihastelimme viekkaita apinoita pikkuapinoineen ja kulkusikoja. Iskä oli näköjään varannut meille oikein luksushotellin. 29-kerroksisessa hotellissamme oli vastassa kaksi turbaanipäistä ovenavaajaa ja kaksi laukunkantajaa. Metallinpaljastimen jälkeen hotellin aulassa seisoi kymmenisen muuta työntekijää tervehtimässä meitä. Huoneeseemme meidät johdatti kerroksemme oma huolenpitäjä, joka saapuisi paikalle ilmeisesti vain sormia näpäyttämällä. Illalla kävimme toteamassa, että hotellimme ravintolahinnat olivat jopa Suomen hintoja korkeammalla, mutta onneksi puljaaminen uima-altaalla oli ilmaista. Loppuillan uimme kauniissa ulko-altaassa Delhin savusumun alla pimentyneessä illassa ja pohdimme epäreilua maailmanmenoa.