Fujairahista Dubaihin

Viimeistä aamua vuokra-autolla lähdimme viettämään tutulle Umbrella-rannalle. Vesileikit ja aurinko odottivat meitä jo kyltymättöminä. Roiskuttelimme vedessä aikamme snorklaten, donitseilla surffaten ja uiden, kunnes meidän oli aika lähteä palauttamaan autoa. Onneksi sukeltelumme donitseista ponnistaen tuotti tulosta, sillä löysimme valtavan kierteisen simpukan. Me viikarit jouduimme äidin kanssa jo hotelliin peseytymään etukäteen, kun taas Janne pääsi lapioimaan hiekkalinnallista rannan santaa pois autosta ennen palautusta.

Koska meillä oli jo varsin huutava nälkä, olimme valmiina hotellin aulassa jo odottelemassa Jannea ja muonitusta. Nopein tapa selviytyä nälkäkuolemalta oli rykäistä nopeasti hotellin buffaan, josta kahmimme lime-valkosipulikananuijia, pestopastaa, riisiä, lammasta, kasviksia ja suussa sulavia jälkiruokia. Me viikarit söimme kyllä hyvin, mutta panostimme etenkin jälkiruokiin.

Pienen lepohetken jälkeen vinkunamme hotellin uima-altaalle tuotti tulosta. Äiti ei tällä kertaa tullutkaan lainkaan uimaan, vaan keskittyi surffaamaan aurinkotuolilla meille bussiaikatauluja ja seuraavia nähtävyyksiä. Janne heitteli meitä vedessä niin kauan, että pimeä ehti jo tulla. Ponkaisut hartioilta volteilla kerien oli meistä ihan 5/5. Illalla tehtävänämme oli pakata kaikki kamat valmiiksi varhaista Dubai-siirtymää varten, syödä jääkaappi tyhjäksi ja hankkia hyvät eväät hyytävään pakastinbussiin. Tappelimme myös hieman viimeisistä muroista ja pakastimessa lojuvasta jäätelöstä…

Aamulla täyteen ahdetut reppumme lojuivat siististi rivissä meidän napostellessamme aamupalaksi vielä jääkaapin viimeisiä sisälmyksiä. Luovutimme huoneemme, nappasimme taksin ja kaahasimme jo ennen seitsemää bussiasemalle – tai niin me luulimme. Taksikuskin mukaan muita takseja täynnä oleva roskainen hiekkakenttä teiden välissä oli bussiasema, mutta asemarakennusta taikka lipunmyyntiä minnekään ei ollut. Meidän pitäisi kuulemma vaan hypätä Dubain-bussiin, körötellä ostoskeskukseen asti ilmaiseksi kyydissä ja ostaa liput sitten pysähdyksen aikana. Seuraava bussi tulisi ilmeisesti vasta tunnin päästä. Meillä oli aika paljon tamineita päällä, sillä olimme varautuneet tehokkaaseen ilmastointiin, joten aloimme paahtua seinän vieressä odotellessamme. Kuumuus ja touhu hiekkakentällä vaikutti sen verran epämääräiseltä, Janne alkoi hieroa kauppoja eri taksikuskin kanssa, ja kohta sujahdimme viiden hengen bussihinnoilla taksilla kohti Dubaita.

Pysähdyimme kerran dyynien keskellä juomatankkausta ja aavikkokuvia varten ja sitten jo kaarsimmekin suoraan hotellin pihalle. Uusi hotellimme Dubai Marine Beach Resort and Spa oli viiden tähden hotelli, joten heti joku kipitti hakemaan laukkumme. Olimme sen verran ajoissa perillä, että emme vielä saaneet huonetta, vaan hylkäsimme vain tavaramme hotellin suojiin ja lähdimme Dubai Mall -kauppakeskukseen. Kello kävi vasta aamukymmentä, joten kauppakeskuksessa oli hyvin tilaa parveilla, juosta kaupoissa ja syödä useammassakin paikassa. Piipahdimme meidän viikarien suosituksesta kaikissa urheilumyymälöissä, kuten Niken, Adidaksen, Puman ja Reebokin, tosi monessa muussa merkkivaatemyymälässä, joista kaikista ei tosin löytynyt kokojamme, valtavissa karkkiparatiiseissa ja uskomattomissa lelumyymälöissä. 

Halusimme kokea varhaisen lounashetken Rainforest Cafessa, joten kaarsimme viidakkoon sisään muinaisten kivipatsaiden ja pienen apinan viereen. Tasaisin väliajoin heräsivät eläimet ympärillämme eloon, kuulimme viidakon ääniä ja maltoimme silti syödä maittavasti. Janne oli onnellinen saamastaan ruokalautasesta, jossa oli pekonin näköistä lihaa leipien täytteenä. Vähän matkan päässä pöydästämme vietettiin paikallisen tytöntyllerön synttärijuhlia, joten saimme nauttia bileistä laululeikkeineen, railakkaine huutoineen ja kovine menoineen. Meidän yllätykseksemme meidän pöytäämme kannettiin Vulcano-laavakakku jätskeineen, nam!

Harshleyn lelukaupan sisäänkäynti oli täynnä leikkiviä ja pelottavasti maskeerattuja myyjiä, joten luikahdimme nopeasti sisälle leluja ihastelemaan. Löysimme täältäkin vaikka ja mitä, mutta Linneaa jäi erityisesti kaivelemaan, kun Janne ei ostanut meille kotia kohti vietäväksi mekaanista koiranpentua. Onneksi paha mieli haihtui, kun pääsimme Cinnaboniin herkuttelemaan tahmaisilla jättikorvapuusteilla. Cinema Parkingin puolelle oli rakentunut Hysteria house, jossa on näyttelijät kummituksina… Me nuorimmat viikarit katsoimme parhaaksemme mennä Lego-kauppaan sillä välin, kun Janne ja Kasperi tönöttivät jonossa. Kasperilla meni myös pupu pöksyyn siinä vaiheessa, kun he olivat astumassa sisälle kummitustaloon. Palloilimme hetken vielä kauppakeskuksessa ja täydensimme karamellipopcornivarantojamme ennen siirtymistä Burj Khalifan juurelle. Poistuessamme taksijonoon bongasimme käteviä nukkumiskapseleita, joissa saattoi napata päiväunet shoppailun lomassa.

Olimme hotellilla noin 16 maissa. Meidät kyyditettiin suurella golfkärryillä tiluksillemme juniorisviittiin. Allasalueelta kärrättiin äidin murheeksi juuri pois perjantaibuffan antimet, joten laiskottelimme allasruokailun sijaan löhömakuusohvilla ja polskuttelimme äänekkäästi altaassa. Me työnsimme Jannen veteen, joten sinne menivät myös Jannen taskussa avainkortit sviittiimme. Ongittuamme avainkortit vedestä jatkoimme härkäleikkejä ja ponnahteluja korkeuksiin. Pimeän tullen painelimme hämyisiä kujia pitkin takaisin huoneistoomme, minkä jälkeen kuljeskelimme pitkää ”oikoreittiä” pitkin syömään Fridays-ravintolaan, jossa herkuttelimme pastalla, pihvillä, ranskiksilla ja hampurilaisilla. Illalla äidin piti valmistautua Suomen pään syysloman jälkeiseen kouluruokalakkoiluun, joten hän hoiteli tiedotuksia ja ohjeistuksia meidän pelatessamme majoituksessa. Janne seurasi kiihkeän hurraavana haukan lennätyskisoja televisiosta, ja parasta kuulemma oli järjettömän näköiset hidastuslennot haukoista sekä arabiankielinen kiivas selostus kuin formuloissa konsanaan. Yöllä pääsimme nauttimaan läheisen moskeijan kovaäänisten rukouksista, joita jatkui puolisen tuntia ja jotka tunkeutuivat jokaisen uniin.

Eläinpitoinen rantaelämä ja iltaostokset

Hotellin aamupalapöydän antimet nautittuamme lähdimme vuokra-autollamme kohti Masafin kaupunkia ja Friday Marketia, joka itse asiassa oli auki viikon jokaisena päivänä. Koska Friday Market oli niin monella nettisivustolla hyväksi haukuttu, päätimme mekin käydä tässä turistirysässä. Kun pääsimme vihdoin ja viimein perille 35 asteen helteessä ja auton ilmastoinnin huutaessa viimeistä päivää, olimme enemmän kuin pettyneitä. Ensinnäkin olimme varmasti paikan ainoat turistit, tien varressa olevien myyntitelttojen katoista roikkuvat uimalelut olivat jo aikoja sitten auringossa vaalentuneet ja hiekkaan peittyneet, paikalla oli ehkäpä kymmenen hedelmäkojua, joiden myyjistä jokainen olisi halunnut riepotella meidät ostoksille juuri omaan kojuunsa, rihkamamyyjät olivat vieläkin innokkaampia ja mattomyynnistä emme lainkaan välittäneet. Toisaalta oli mukava nähdä, miten pikkupalmuja myytiin. Saimme myös maistella makeita mangoja. Meidän toripysähdyksemme kesti jotakuinkin 15 minuuttia. Kun olimme nousemassa takaisin autoomme, meitä vastaan tuli oikea turistilauma. Tunnistimme jo kauempaa, että taisivat olla suomalaisia - ainakin yhdestä Haltin paidasta, Marimekon laukusta ja sukkasandaaleista päätellen. 

Karavaanimme kampesi takaisin autoon ja lähti kiihdyttämään kohti uimarantoja. Ajelimme monen pikkukylän läpi paahteisessa auringonpaisteessa ja näimme hauskoja ”Kamelivaara”-merkkejä. Harmiksemme emme kuitenkaan nähneet kameleita, vaikka äiti miettikin jo evakuointisuunnitelmaa kamelikolarin varalle. Meillä takapenkkiläisillä oli menossa jokin agenttitarina, joten jouduimme jatkuvasti maastoutumaan aavikkorosvojen varalta. Koska kaikilla meillä agenteilla alkoi olla jo jäätelönälkä, käskimme kuskia jarruttamaan sopivan mahdollisen jäätelökaupan kohdalla. Kuski teki oivan valinnan, koska kauppa oli ensinnäkin meidän mittapuullamme käsittämättömän edullinen ja sieltä löytyi jätskien ja karkkien lisäksi kolme valtavaa uimarengasta. Survouduimme siis entistä onnellisempina autoon. Olisimme halunneet puhaltaa takapenkin täydeltä jo uimadonitsejamme, mutta aikuisten piti kuulemma jostain syystä nähdä myös taakse.

Janne halusi tietysti ensimmäisenä mennä itse rannalle, joten hän käski vielä meidän pysyä autossa ja kävi tarkastamassa tilanteen. Hän väitti rantaa niin kivikkoiseksi, että emme päässeet uimaan, vaikka tienvarsikylteissä lukikin for Family only. Jatkoimme matkaa rantaviivaa eteenpäin, ja kartturikin pysyi hyvin kartalla arabialaisesta radiorenkutuksesta huolimatta, joten pian edessämme häämöttikin toinen ranta. 

Heitimme vaatteet santaan ja kirmasimme veteen. Äiti ja Janne pääsivät sillä välin puhaltamaan jättiuimarenkaitamme täyteen polttavalla hiekalla. Heillä oli onnea, sillä he onnistuivat rannalla välttämään valtavat jättiravut, jotka paiskautuivat aalloista kohti hiekan kolosia ja viskoivat hiekkaa koloistaan ylös. Vesikin oli aiempaa merivettä eläinpitoisempaa, sillä veden alla rapuset kaivautuivat hiekkaan ja värikkäät kalat parveilivat rantavedessä. Kun olimme lutranneet vedessä jonkin aikaa, saapui varis vaanimaan eväitämme. Kasperi työllistyi heti variksenpelättimeksi ja hän jahtasi ansiokkaasti variksen sisaruksiakin niin, että eväitämme ei popsittu parempiin suihin. Ovelat varikset työllistivät sen verran perhettämme, että totesimme parhaaksi jättää aikuiset istumaan uimarenkaisiimme eväiden lähelle ja räiskyttelimme itse veteen. Hitchcockin linnut eivät kuitenkaan jättäneet meitä rauhaan, vaan viekkaasti ne lensivät ylitsemme ja pudottivat yläilmoista simpukan äidin käsivarteen nauraa räkättäen. Olimme jo miltei lähdössä matkoihimme, kun kohtasimme hiekkamössövedessä kasapäin sarvijaakkoja. Ne olivat varsin näppärää porukkaa, sillä aallon kuohutessa takaisin mereen niiden sarvet työntyivät hiekasta napsutellen. Kun taas aalto heitti vettänsä rantaan, ne pysyivät piilossa – siksi olimme myös varmasti jättäneet ne huomiotta ja tassutelleet niiden päällä…

Annoimme hiekkapölyn, huudon ja riemun laskeutua ja suuntasimme hotelliin suihkuttelemaan. Pimeä iltareittimme vei läpi jättiläismäisten öljysiilojen, joita oli vieri vieressä satoja. Paluumatkalla pysähdyimme kuvaamaan myös maan vanhimman ja pikkuruisen moskeijan Al Badiyahin, joka on rakennettu kivistä ja mudasta 1400-luvulla. 

Iltasella saimme valita, lähteäkö uima-altaalle vai shoppailemaan. Riemumielin äänestimme itsemme shoppailemaan, sillä meillä viikareilla ei ollut lainkaan dirhameita vaihdettuina, joten pääsimme rokottamaan aikuisten lompakoita. Ajelimme paikallisiin kauppoihin, joissa oli mukavasti paitoihin ommeltu Niken, Adidaksen, Kapan, Gapin, Bossin ja Calvin Kleinin merkkejä. Emme tosin näihin sortuneet, mutta löysimme kyllä muutamia vaateparsia, jotka päällä marssimme liikkeestä toiseen. Me muut kyllä löysimme vaikka mitä, mutta äiti ei saanut taaskaan mitään.

Linnoja etsimässä

Aamu alkoi herkuttelulla hotellin aamiaisella. Pöytiin oli taas kannettu parhaita muonia ja herkkulaariin oli ilmestynyt myös kuorrutettuja pikkudonitseja, nam! Koska aikuisten mielestä piti myös syödä jotakin värikästä ja suolaista, valitsimme lautasillemme hedelmiä, leipiä ja munakasta. Äidin erikoisuusmaistiainen tänä aamuna oli jokin pienehkö karvaisen piikikäs hedelmä, joka oli kuitenkin komeasta ulkonäöstään huolimatta aika mitäänsanomattoman makuinen. Aamupalan jälkimainingeissa meidät raahattiin ja suorastaan pakotettiin uimaan uima-altaalle. Tirisevän kuuman auringon, raikkaan veden sekä ulkokisailujen piti väsyttää meitä sen verran, että jaksaisimme mukisematta muut päivän puuhat…

Vuokra-autokojulle Europcariin oli meidän (tai oikeastaan aikuisten) onneksi vain lyhyt matka, sillä kuumottava föönituuli puhalteli meidät hetkessä tainnoksiin kävellessämme katua pitkin ja hyppiessämme teiden yli. Jalkakäytäviähän täällä ei nimeksikään ole, joten autojen seassa juostessa on hieman arpapeliä, milloin mistäkin löytää parhaan kävelyreitin. Kun saavuimme autonvuokrausfirmaan, siellä ei tietenkään sattunut olemaan ketään paikalla. Oven vierestä löysimme seinästä luurin ja numeron, mutta pahaksi onneksi puhelimessa ei ollut lainkaan numeronäppäimiä. Pallottelimme luuria kädestä toiseen ja me viikarit puhuimme suomea luuriin niin kauan ilmeisesti, että joku katsoi parhaaksi tulla avaamaan meille ovet. Otimme allemme valkoisen kiesin ja latasimme äidin kännykkään karttasovelluksen Arabiemiraateista. Nyt pystyisimme siis vain onnistumaan, sillä olihan meillä maailman paras kuski, joka kuvitteli olevansa Räikkönen ja paras etupenkin kartturi, jonka veikattiin ohjeistavan vain pari kertaa harhaan.

Kartturi oli valinnut ensimmäiseksi kohteeksemme lähellä sijaitsevan Fujairah Fort -nimisen 1500-luvulla rakennetun linnoituksen, joka lienee Arabiemiraattien vanhin. Linnoituksen alue levittäytyi laajemmaltikin, mutta me vierailimme itse linnassa ainoina turisteina, joten saimme yksityisopastusta. Kiipesimme kamalan jyrkkiä portaikkoja ylös linnoituksen katolle, näimme vankityrmän oikeine vilistävine torakoineen sekä löysimme pimeän salakäytävän, jossa oli jonkun makuualusta. Linnoituksessa oli tukalan hikistä, joten pakkauduimme mielihyvin takaisin ilmastoituun autoomme. 

Seuraava kohteemme oli Al Hayl -linna. Kartturi valitsi kartastaan oikean kohteen ja kohta me jo kiisimme rantakatua kohti linnaa. Matkaa oli taitettu ehkä viitisentoista kilometriä, kun näimme ensimmäiset kyltin ”Al Ghayl Fort”. Kyltti johti keskelle asuinaluetta ja muhkurainen hiekkatiekin loppui, mutta linnaa ei näkynyt missään. Kaiken kukkaraksi alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Onneksi emme olleet rannalla vaan sisällä autossa, sillä muuten olisimme kastuneet. Ajelimme vielä toistamiseen äidin ja kartan ohjeiden mukaan ja päädyimme vähän matkan päähän Omanin rajasta. Vaikka matka sujui kovin rattoisasti, lopulta parkkeerasimme ”Kalba Birds of Prey Centren” viereen ottamaan uutta suuntaa ja syömään eväitä. Jos olisimme ostaneet liput sisään, olisimme nähneet mm. suurten kotkien lentonäytöksen.

Parkkipaikalla kartturi tajusi syöttäneensä väärän linnoituksen nimen karttasovellukseensa ja korjasi virheensä. GPS:n mukaan olimme näppärästi jo parinkymmenen kilometrin päässä. Lähdimme siis tekemään korjausliikettä ja valitsimme suuren tien, joka johti läpi tyhjentyneiden kauppakeskittymien ja rakenteilla olevan valtavan kokoisen alueen, jonne sheikki Zayedin housing ohjelman ansiosta rakentui parhaillaan silmänkantamattomiin asti samanlaisia taloja. 

Äidin kartta näytti seuraavaksi tiukkaa Y-mutkaa, ja kun sellaisen myös luonnosta löysimme, kurvasimme tietysti empimättä sinne. Vastaan tuli monia rekkoja ja näimme eri yhtiöiden kivenmurskaamoja matkatessamme eteenpäin yhä huononevaa tietä. Linna vaikutti olevan vaikean taipaleen päässä, eikä muita turisteja ollut liikenteessä. Matka kartan mukaan lyheni mukavasti, vaikka kuskin hälytyskellot alkoivatkin soida, kun jouduimme pysähtymään tarkastuspisteellä, josta ei saanut enää jatkaa eteenpäin kivenmurskaamon apajille. Reipas kuskimme päätti käydä kysymässä oikeaa tietä työnjohtajalta sekä hänen intialaiselta lakeijaltaan. He neuvoivat naureskellen meidät ajamaan kilometrejä takaisin Y-shikaaniin asti. 

Yltyvä vesisade piiskasi autoa, mutta onneksi Räikkösemme oli varustautunut sadekelin renkailla ja tarkoilla ajotaidoilla. Tie vaihtui taas suuremmasta pienemmäksi ja köröttelimme läpi pienen kylän, jossa pienet lapset juoksivat vesilätäköissä. Umpikujan liikennemerkki ei herättänyt luottamusta, mutta jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin. Olimme aivan varmoja, että eteemme pyyhältäisi kohta vuorivuohi tai jokin eksoottinen vuoristoeläin kiemurrellessamme surkeaa tietä syvemmälle Hajar-vuoristoon.

Kartan mukaan meillä oli matkaa vielä 4,5 kilometriä, mutta linnoitus kohosi jo piiskaavan sateen keskeltä eteemme. Menimme juoksuaskelin suojaan linnaan, jossa kuulimme tarinoita menneestä ajasta ja elämästä linnassa. Linnassa oli myös jännä hedelmähuone, jonne entisaikoina hedelmät kasattiin päällekkäin isoksi kasaksi ja alimmaisista puristui maahan hiekkaiseen reikään maukasta hedelmämehua. Linna vaikutti arkkitehtuuriltaan meistä viikareista isolta hiekkalinnalta, jonka päälle pääsi kiipeämään erikoisista nurkkatikapuuportaikoista. Oppaamme varoitteli meitä paluumatkan vaaroista, sillä ihmiset eivät kunnolla kuulemma osanneet ajaa sadekelillä. Janne taisi tipata opastamme liiankin hyvin, sillä muutoin aiemmin tyhjällä tiellä meitä tuli vastaan useampikin ihminen matkalla ilmeisesti linnoitukseen juhlimaan hyvää tippiä. Vuoret valuivat vettä ja kiviä vyöryi alas, kun me kiisimme mutaisella ja joeksi muuttuneella pikkutiellä takaisin kaupungin parrasvaloihin. Pätkähdimme tovin ajettuamme suureen ostoskeskukseen, jossa kävimme ravintolassa syömässä mausteista kanaa. Hotelliin päästyämme olimme kovin tyytyväisiä päivän seikkailuihin.

Rantaa ja joululahjaostoksia!

Tänä aamuna aamupala katosi suihin nopeasti, sillä olimme lähdössä ottamaan taas rantaa haltuun. Äiti oli eilisten vesileikkien seurauksena jo sen verran ravunpunainen, että hän aneli meidän viipyvän rannalla vain aamupäivän. Saavuttuamme rantahietikolle tervehti hiekalla meitä jo tuttu taskurapu. Lähdimme tietysti pyydystämään ravulle kavereita merestä. Löysimme hyvät rapuapajat, vaikka samalla eilistä päättäväisempi ulappaimu veteli meitä syvemmälle. Pyydystimme muutaman simpukassa lymyilevän ravun ja veimme ne uimaan kaivamaamme kahluualtaaseen. Ihan näin seesteistä meillä ei tosin koko aikaa ollut, sillä Kasperin haaroja kirveli ja hän päätyi uimaan ilman shortsejaan, Konsta ei halunnut koskea pohjaan vieläkään, joten hän katsoi parhaaksi roikkua muissa, äiti ei halunnut koskea rapuihin ja eräs mies yritti tehdä jatkuvasti tuttavuutta Jannen kanssa.

Meillä oli taas hirvittävän turvallista uida, sillä armeijan pojat harjoittelivat yläpuolellamme neljän taisteluhelikopterin ja yhden miehistön kuljetushelikopterin voimin. Parin sadan metrin päässä seilasi myös kaksi valtavaa armeijan laivaa, joista toisella oli jo valmiina tykitkin ojossa. Näimme myös, kuinka yhdestä helikopterista laskeutui sotilas köysiä pitkin. Äiti tosin välillä ihmetteli, olikohan meidän rantalöydöksemme aivan julkinen biitsi vai jokin armeijan tukikohta…

Vaihdoimme polttavan kuumalta rantahietikolta hotellin uima-altaalle, koska halusimme kuvata vedenalaista uima-altaan elämää eli toisiamme. Samalla pääsimme uuvuttavan kuumalta rantahietikolta varisuttamaan uikkareissamme piilottelevat hiekkadyynit kätevästi hotellin lattialle ja uima-altaan pohjalle. Koska Go Pro -kameroita oli vain yksi ja meitä viikareita kolme, meinasi välillä meno yltyä turhankin kiivaaksi. Onneksi Janne keksi heitellä välipalaohjelmistona altaaseen kukkapenkistä pöllittyjä koristekiviä, joita kilvan haimme, sillä muutoin olisimme kohta varmasti mitelleet vedenalaispainissa. Satojen sukellusten, vedenalaiskuvausten, härkäleikkien, kivien hakujen ja uintitreenien jälkeen emme tietenkään olisi halunneet syömään, vaikka nälkä poltteli jo mahalaukussa. Aikuiset onnistuivat jotenkin kuitenkin huijaamaan meidät lasagnelle huoneistoomme.

Pienen murkinatauon ja vaatteiden vaihdon jälkeen olimme valmiita kävelemään Sheikki Zayed moskeijaan. Kävelymatka oli onneksi lyhyt, sillä äiti alkoi paahtua hiljalleen pitkissä housuissaan, pitkähihaisessa paidassaan ja huivissaan. Tulimme ensimmäiselle ovelle ja kysyimme paikallisilta puutarhan kuopsuttajilta, mistä pääsisimme oikein sisään. He neuvoivat kiertämään moskeijan vasemmalta puolelta. Astelimme ympäri moskeijaa seuraavalle ovelle ja hetken jo elättelimme toivoa sisäänpääsystä, mutta toinen mies kehotti meitä etenemään edelleen eteenpäin. Ollessamme vastakkaisella puolella meille valkeni, ettemme tulisi pääsemään sisään, sillä moskeijaa remontoitiin ja sisäänpääsy oli vain muslimeille. Saimme kuitenkin napsittua hyviä kuvia ja me viikarit virkistäydyttyä salaisen vauhdikkaasti nurmikon sadettajassa, minkä jälkeen otimme lennosta taksin.

Taksimatka City Centre -ostoskeskukseen sujahti paikallisen Kimi Räikkösen kyydissä, sillä kuski veti shikaanit vauhdikkaasti suoriksi. Meitä takapenkkiläisiä hihitytti, kun Janne edestä vielä selosti ratakisaa. Pian olimmekin perillä ja pääsimme nauttimaan kaupoissa kiertelystä. Me pojat narutimme äidin tietysti ostamaan meille uuden Adidaksen repun ja laukun, sillä anelimme hymyssä suin jo varhaisia joululahjoja. Linnea sai uimapaidan ja aikuiset eivät mitään. Ruokakaupassa he tosin lappasivat mausteista maistiaislammasta suihinsa pariinkin otteeseen ikään kuin he olisivat sattumalta taas osuneet maistiaistiskille. Onneksi mekin saimme jotakin popsittavaa, kun kävimme vuorotellen viemässä punnittavaksi hedelmiä, ja punnitsijamies antoi meille jokaiselle omenan. Kaupan vieressä saattoi osallistua kuitin kanssa arvontaan, jossa pääpalkintona oli 15 kiloa kultaa. Pohdimme, kuinka saisimme jättipotin Suomeen arpaonnen osuessa kohdalle, mutta Janne lupasi vaikka syödä koko satsin kuljetuksen ajaksi. Harmi, ettemme voittaneet, sillä näimme jo silmissämme Jannen nielevän kultaharkkoja…

Koska äiti oli vinkunut jo koko päivän herkkuruokia ja painostanut Jannea mukaansa hotellin illallisbuffaan, me viikarit pääsimme pelailemaan hotellin pelipöytään. Aikuiset ahtoivat napoihinsa sapuskaa ja sen jälkeen noutivat meidät nukkumaan. Meitä kaikkia harmitti, kun aikuiset olivat selviytyneet buffasta liian nopeasti ja emme saaneet jäädä riekkumaan pidempään.

Ravustusta rannalla!

Kahdentoista tunnin yöunien jälkeen olimme valmiit haukkaamaan aamupalaa. Laskeuduimme alas korkeuksissa olevasta huoneistostamme hotellin ravintolaan ja kahmimme lautasillemme paikallisia ja kansainvälisiä herkkuja: mm. kananakkeja, nautapekonia, raikkaita smoothieita, mehukkaita meloniviipaleita, paahtoleipää erilaisilla hilloilla ja tahnoilla, croisanteja ja kokin tiristämää munakasta. Maltoimme ahtaa kupuihimme herkullisen suuret annokset, vaikka 2/3 meistä viikareista polttelikin hotellin aulassa oleva valtava Angry Birds -pelipöytä. Kahvi ja tee myös maittoivat paremmin kuin edellisiltana, sillä olimme vahingossa ostaneet kaupasta maidoksi Laban-juomaa eli suolaista jugurttijuomaa. Laban muuten juoksettuu mukavan paakkuiseksi, kun sitä roiskaisee kahvin joukkoon. Kuulemma silti kahvia pystyy ihan hyvin juomaan…

Aamupalan ja reppujen pakkauksen jälkeen nappasimme taksin lähimaastosta ja karautimme rantaa. Äiti harmitteli, että hän oli jättänyt aurinkolasinsa kotiin, mutta onneksi Jannella oli kolmet mukana – ilmeisesti siksi, että hän pystyisi täsmäämään aina sopivat lasit asukokonaisuuksiinsa! Näin ollen äiti kähvelsi rannalle sotkettavaksi yhdet lasit mukaansa. Rannalla oli kuumaa ja I-HA-NAA! Äiti astui ensitöikseen nyrkin kokoisen taskuravun päälle kirmatessaan simpukoita noukkimaan. Sitä, kumpi pelästyi enemmän, ei saatu selville, koska pitkin hietikkoa juoksivat kohta sekä äiti että rapu.

Pulahdimme 30-asteisten aaltojen vietäviksi, surffasimme aalloilla rantaan ja sukeltelimme pohjasta simpukoita. Pääsimme jonkin sortin operaation keskelle, koska parin sadan metrin päässä rannasta kaarteli valtava sotilaslaiva ja ilmassa pörräsi viisi helikopteria. Kaksipropellinen miehistönkuljetuskopteri kaarteli yläpuolellamme useaan otteeseen takalaita auki, ja sen miehistö viittelöi meille. Ehkä ne etsivät Jannea ja vanhenevaa passia… 

Noukimme vedestä sukeltaen kierteisiä simpukoita ja muutamasta simpukasta kurkotteli rapu! Emme melkein enää sen jälkeen uskaltaneet koskea varpaillamme pohjaan, joten roikuimme tietysti Jannessa ja äidissä. Rannalla äidille annettiin mutakylpyhoitoa Jannen löytämästä savikimpaleesta ja kuorintaa märällä hiekkamöhnällä. Kyllä äidin kelpasi! Janne puolestaan halusi kaivaa ison kuopan rannalle. Tietysti hän käskytti meitä toimimaan aallonmurtajina, jottei vesi täyttänyt kuoppaa. Olipa meillä hommaa! Viivähdimme tyhjällä rannalla yhteensä kuutisen tuntia, mutta aikuisten painostuksesta jouduimme lopettelemaan aaltosurffauksen aivan kesken kaiken. Joka paikka täynnä hiekkaa keräsimme tavaramme ja lampsuttelimme tukahduttavan kuumassa taksiin.

Iltasella me viikarit polskimme vielä uima-altaalla ilta-auringon painuessa hiljalleen Fujairahia ympäröivien vuorten taakse. Janne opetti meille oikeita uintitekniikoita, Kasperi keskittyi lukemiseen aurinkotuolilla ja äiti surffaili tietokoneella etsien meille sopivaa puuhasteltavaa tuleviin päiviin. Samalla lähimaaston moskeijasta kiiri iltarukouskutsu, joka sekoittui hotellin musapauhuun. Läheinen kolmen jalkapallokentän kokoinen Sheikki Zayedin moskeija on Arabiemiraattien toiseksi suurin moskeija ja sinne mahtuu 28 000 ihmistä. Ehkäpä piipahdamme tuossa valtavan upeassa moskeijassa jonakin päivänä. Meitä viikareita kiinnosti tosin moskeijan ja kaupungin iltavalaistusta enemmän ihailla allasalueen seinässä olevaa liskoa… 

Syyslomalle ja lämpöön!

Syysloman kunniaksi otimme suunnan kohti Arabiemiraatteja. Edelliset pari päivää ennen reissua olivat sisältäneet viime hetken säätöjä: pakkailuja, laukkukartoituksia, eväshankintoja ja Konstan murtuneen käden kantositeeseen asettelua sekä taistelua siitä, pitääkö kantosidettä käyttää. Perjantaiaamun valjetessa kipitti viikarikolmikkomme vielä reippahasti kouluun. Onneksi meidät noukittiin koulusta ajoissa, jotta ehtisimme hakea pakaasimme ennen junailua lentokentälle. Tosin Kasperi halusi viimeiseen asti vielä lymyillä koulupiilosta ennen fillarointia kotiin…  

Äiti tarkisteli kaikkien meidän passimme ja huomasi samalla, että Janne halusi tarjota ilmeisesti jännitystä reissuumme. Hänen passinsa vanhentuisi kolmen kuukauden kuluessa, kun Arabiemiraatteihin vaadittiin yli kuuden kuukauden voimassaoloaikaa. Kylmän viileästi lampsuttelimme juna-asemalle äidin raivokkaasti googlaillessa ja Jannen soitellessa pikapassilinjoille. Lentoyhtiömme työntekijä lupasi linjan toisessa päässä, että vanhan passinkin pitäisi kaiken järjen mukaan kelvata. Toivottavasti myös Dubain tullivirkailijoilla olisi myös kaikki järki.  

Helsinki-Vantaan lentokentällä sukelsimme lähtöselvityksen kautta turvatarkastukseen. Kohdallemme osui tietysti parikin lottovoittoa, sillä Kasperi valittiin räjähdeainepyyhkäisytestiin ja Linnea satunnaiskopelointiin. Me muut emme vaikuttaneet niin epäilyttäviltä, joten saimme mennä. Äidillä oli kiire mielimeikkikynäostoksille ja me muut hamuilimme karkkeja ja juomia matkaan. Moni muukin syyslomalainen palloili kentällä, joten ruuhkaa piisasi. Taivalsimme lähtöporttia kohti ja pian olimmekin jo bussissa matkalla lentokoneeseen ja eväitä syömään.

Ensimmäisen lennon jälkeen meillä oli tiukka koneenvaihto. Pääsimme taas hitaasti eteneviin ja kiemurteleviin jonoihin sekä läpivalaisuun. Koska eväämme olivat jo aikamoisen loppusuorilla, Janne kipaisi turvatsekkauksen jälkeen kohti kauppaa ja me muut vessaan. Vessa sijaitsi sujuvasti lähtöportin liepeillä, joten siirryimme suoraan portille ja boardaukseen. Jannea ei tosin näkynyt eikä kuulunut, joten tiedustelukaksikkomme teki iskuja portilta kohti kauppoja. Viimeisten joukossa Janne kuitenkin pyyhälsi ison herkkukassin kanssa paikalle ja pääsimme koneeseen lepuuttamaan hermojamme. 

Hyvinkin äitimäiseen tapaansa äiti oli taas löytänyt yökyöpelilennot, joten olimme Dubaissa klo 2 yöllä. Me viikarit olimme nukkuneet koneessa viitisen tuntia, joten olimme hämmentävänkin pirteitä porhaltaessamme kimpsujemme ja eväspussimme kanssa maahantulotarkastukseen. Janne oli ovelasti piilottanut oman passinsa meidän muiden passiemme väliin, mutta silti tarkka virkailija syynäsi passia ja kertoi sen olevan epäkelpo ja liian rivakasti vanheneva. Näytimme varmasti sen verran surkeilta ja rehellisiltä, että selvisimme suullisella huomautuksella, ja näin myös Jannen matka jatkui. Jäimme kentälle odottelemaan vielä pariksi tunniksi paikallisbussia, jolla hurauttaisimme parissa tunnissa Fujairahiin. Kentän odotusajan käänteinä mainittakoon, että hukkasimme väärälle bussipysäkille välilaskulta hankitun eväskassimme, ostimme uudet eväät, löysimme vanhan eväskassin ja lopulta ryntäsimme metroon, jolla päädyimme oikealle bussipysäkille. Metrossa Janne seisoi kamojemme kera miesten vaunussa ja me muut tilavasti naisten ja lasten puolella. 

Matka taittui erikseen myös paikallisbussissa, jossa oli turkasen kova ilmastointi päällä. Puolitoista tuntia kevyessä horkassa ja väsymyksessä läpi Arabiemiraattien ei houkuttanut seuraamaan juuri maisemia. Pysäkkimme tuli hieman yllättäen ja Kasperi onnistui unohtamaan kännykkänsä penkille. Kun huomasimme Kasperin puhelimen kadonneen, oli bussi juuri kaartamassa matkoihinsa. Pyrähdys bussin kimppuun ja kunnon heilutus kuskille sai bussin avaamaan vielä ovensa, joten kännykkäkin saatiin oikealle omistajalle takaisin…

Emme aivan tarkalleen tienneet, missä kohdin hotellimme oli, mutta arvelimme sinne olevan matkaa alle kilometrin. Kun raahustimme tien vierustaa hotellille, hotelli olikin kokonaan remontissa! Hotellissa selvisi, että meidät olikin siirretty toiseen ja hienompaan hotelliin, joten taksikyydittelimme itsemme perille. Onneksi saimme huoneen tai pikemminkin kahden makuuhuoneen huoneiston olkkareineen, keittiöineen ja tuplakylpyhuoneineen heti (ja meillä oli vielä herkkueväitä jäljellä), vaikka kello kävikin vasta aamukahdeksaa. Oli siis onni onnettomuudessa, että meidät buukattiin parempaan lukaaliin. 

Ensimmäinen päivä Fujairahissa taittui lähiympäristön supermarkettiin Luluun tutustuessa, hotellin uima-altaalla polskutellessa, ulkona syödessä ja haaveillessa siitä, mitä kaikkea ehdittäisiinkään yhdessä tekemään tulevina päivinä. Lämpötila hipoi +35 astetta ja aurinko paistoi täydeltä terältä 😊

Kaksi viimeistä Åre-päivää purkissa

Torstaina vetkuttelimme huoneistossamme koko aamun. Ilma oli aika pilvinen, eikä meitä huvittanut riekkua edes ulkona. Linnea ja Janne lähtivät läheiseen Peikkometsään samoamaan ja heti, kun heidän silmänsä välttivät, me muut painelimme lounasbuffaan lasagnelle. Samoilijoille annettiin heidän palatessaan nälänpainikkeeksi vain pienoiset hodarit.

Pienoisista viikareiden käynnistysvaikeuksista huolimatta starttasimme autolla iltapäivällä Ruotsin suurimmalle vesiputoukselle Tännforsenille, joka ei kylästämme katsottuna ollut kovin kaukana. Kävelymatkaa parkkipaikalta vesiputoukselle oli vain muutama sata metriä ja veden pauhu kuului jo kaukaa. Kiipesimme roisin lähelle vesiputousta ihmettelemään suurta vesimassaa, joka syöksyi alas kallion seinämää. Samalla me viikarit keskityimme myös nahistelemaan toistemme kanssa, joten ylämäkikävelystä takaisin parkkipaikalle tuli pitkä ja vaivalloinen... Äiti yritti meitä odotellessamme bongailla neliapiloita ja sen hän tekikin hyvällä menestyksellä.

Vesiputoustelun jälkeen pelailimme hotellin valtavassa temmellyssalissa pingistä ja korista sekä pomppupatjailimme bäkkäreitä. Tietysti äiti tahtoi taas voittaa pingiksessä, mutta me rökitimme hänet tällä kertaa niukasti. Illalla Kasperi kävi ensin nukuttamassa pienemmät viikarit ja hapuili sitten pimeydestä takaisin latailemaan muutamia leffoja koneelle tulevaa ajomatkaa varten. Samalla äiti ja Janne pakottivat hänet myös napostelemaan karkkeja. Lopputuloksena Kasperi oli aivan kikatuskunnossa leffoja valitessaan, ja äiti ja Janne saivat seuraa myös toisinaan saunaan vaeltavasta hersyvästä Kasperista. Lopulta Kasperikin saatiin tainnutettua näkemään kauniita unia omaan sänkyynsä.

Perjantain karkkipäivä ja viimeinen kokonainen Åre-päivä koitti puolipilvisen lämpimänä. Kuittaisimme tietysti skuutit hotellin respasta ja potkuttelimme torille taitojamme hiomaan. Kävimme kiertelemässä myös Haglöfsin myymälässä, josta me melkein kaikki olisimme tarvinneet jotakin. Äiti hamusi uutta reppua, vaikka hänellä on itsensä asettama kielto ostaa uutta koulureppua uuden lukuvuoden kunniaksi. Omasta mielestään shoppailua välttelevä Janne oli alennusmyynneissä myös aivan irti ja sovitteli jo uusia vaelluspöksyjä. Konsta löysi mainiot vaelluskengät ja Kasperikin kokeili värikkäitä kuoritakkeja toistensa perään. Linnean mielestä pyöriminen kaupassa mitään ostamatta oli tylsää, joten lähdimme putiikista takaisin torille skuuttaamaan. Muutamien skuuttauskaatumisten, itkuun pillahdusten ja onnistuneiden potkuttelukierrosten jälkeen alkoi jo aikuisilla olla kova nälkä, joten arvoimme ruokapaikkaa. Kävimme nappaamassa lounasbuffasta sapuskaa, minkä jälkeen meitä poltteli jo karkkipäivän vietto.

Aikuisten mielestä iltapäivää pitäisi rytmittää myös uusintakäynnillä Åren suklaatehtaalla ja niin me teimmekin. Suut täynnä herkkusuklaanäytteitä poistuimme autoon ja hurautimme designhotelli Copperhilliin. Emme suinkaan varanneet huonetta sieltä, vaan kävimme aistimassa tunnelmaa hotellin vieressä sekä kunnon turisteina valokuvaamassa Zlatanin lomamökkiä, joka tönötti hotellin vieressä. Emme onnistuneet kuitenkaan tiirailuista sekä aidassa roikkumisesta huolimatta bongaamaan itse Zlatania komealta kesämökiltään. Sen sijaan meitä ihmetytti, miksi Zlatan oli halunnut istuttaa ruohoa katolleen... Iltasella kuuntelimme sadetta ja ukkosen lähestymistä, katselimme sumuun hiljalleen katoavaa vuorta terassilta ja saunoimme viimeistä kertaa täällä Åressa.

Huomenna meillä on lähtö Åresta edessä. Me kaikki viikarit odotamme jo innolla piiiitkää automatkaa Uumajaan, josta meidän laivamme lähtee klo 21 kohti Vaasaa. Matkan aikanahan ehtii tapahtua vaikka mitä - varsinkin, jos ystävämme Årripurri ja Känkkäränkkä sattuvat samaan matkaan. Hyvät lähtökohdat meillä kuitenkin on matkaamme, sillä kaikki kirjat on luettu etu- ja takaperin, takapenkillä on ahdasta varsinkin makuupusseissa ja tarvittavien tavaroiden kanssa, eväinä ei kuitenkaan ole kaikkien lempimurkinoita, karkkipäivät on jo vietetty, akut loppuvat kännyköistä jo ennen puoltamatkaa, maisemat on jo niin nähty, kukaan ei jaksa kuunnella kenenkään itse keksittyjä vitsejä, pissahätä koittaa kuitenkin jollekin juuri edellisen pysähdyksen jälkeen... 

Piipahdus Norjaan!

Tänään suuntasimme Norjan puolelle, sillä vain Janne oli käynyt Norjassa aiemmin. Päämääränämme oli tutustua muutamiin nähtävyyksiin Norjan ensimmäisessä pääkaupungissa Trondheimissä. Sullouduimme aamupalan jälkeen autoon ja meillä oli hieman riitaa siitä, kuka joutuisi keskipenkille istuskelemaan muutamaksi tunniksi. Kun olimme selvittäneet kovaäänisesti asiaa, pääsimme ajelemaan keskelle jyrkkiä maisemia ja seurailemaan joenuomaa. Meitä viikareita eivät tosin maisemat juuri kiinnostaneet, sillä keskityimme lähinnä Aku Ankkojen ja vitsikirjan lukemiseen sekä kälättämiseen takapenkillä. Parin tunnin päästä äiti totesi kierrosten autossa nousseen sen verran mittaviksi, että tarvitsisimme pysähdystaukoa. Kuin taikaiskusta lähimaastossa oli tuttu ja turvallinen Ikea lihapullineen, joka huusi meitä kutsuvasti.

Kurvasimme pikapysähdykselle ja tilailimme ensihätään nälkäiselle kuskille ison grillilautasen ja meille muille lihapullia. Hieman oli norjalaisella kokilla hankaluuksia ymmärtää, kuinka monta lihapullaa kukin meistä lautaselleen halusi. Osa porukastamme kiskaisi ruuat suihin sen verran vauhdikkaasti, että ehdimme vielä kasvomaalausjonoon äidin estelyistä huolimatta. Linnealle maalattiin koko kasvojen peittävä pantterimaalaus ja Konstalle Kasperin suostutteluiden takia pellenaamio. Itse maalauksesta meni kuitenkin noin kymmenisen minuuttia, kun Konstaa alkoi kaivertaa hänen pellenaamansa. Kun saavuimme Nidarosin tuomiokirkolle, keskittyi Konsta kiertelyn sijaan kuuraamaan kasvojaan kirkon vessassa. 1070-luvun tienoilla rakennettua kirkkoa pidetään Norjan merkittävimpänä kirkkona, ja se onkin Pohjois-Euroopan suurimpia. Tällä kertaa emme kuitenkaan kivunneet torniin katselemaan kaupunkinäkymää emmekä laskeutuneet aavemaiseen kryptaan keskiaikaisia hautoja ihailemaan. Nidarosin katedraalissa on perinteisesti järjestetty Norjan kuninkaallisten kruunajaiset ja hautajaiset, ja lahjatavaramyymälässä olikin paljon matkamuistoja myös kuninkaallisista. 

Kirkolta lähdimme kävelemään kohti Nidelva-jokea ja vanhaa viikinkikoristeista kaupunginsiltaa. Sillalta oli hyvät näkymät vuonon varrella sijaitseviin perinteisiin venevajoihin ja rannan puutaloihin sekä Kristiansenin linnoitukseen. Kun olimme ylittäneet puisen sillan, alkoi sataa. Kiiruhdimme sateensuojaan odottelemaan, että kameramme ei kovasti ottaisi osumaa sateesta. 

Muutaman sadan metrin päässä häämötti jo ilmeisesti maailman ainoa tunnettu polkupyörähissi, jota meidän oli pakko päästä katsomaan. Trampe-polkupyörähissi kulkee jyrkkänousuista kadunvartta, mutta hissin ansiosta pyöräilijä pääsee 130 metrin matkan mäen päälle vaivatta. Seurailimme, kun pyöräilijät asettivat oikean jalkansa kiskoilla kulkevalle metallilevylle ja nousivat tyylikkäästi kohti mäen nyppylää. Samalla tietysti hurrasimme raivokkaasti kunnon turistien tavoin. Näimme myös vähemmän tyylikkäitä suorituksia, jolloin pyöräilijä ei selviytynyt edes alkukiihdytyksestä tai hän tipahti kyydistä jossain vaiheessa ylösnousuaan. Tällöin repesimme röhöttävään nauruun ja kannustimme pyöräilijää yhä uudelleen yrittämään. Olisimme voineet seurata tätä parasta Trondheimin nähtävyyttä kauemminkin, mutta vettä satoi aikamoisen kaatamalla.

Juoksimme kesäsateesta märkinä autoon ja starttasimme Google Maps seuranamme kohti Kristiansenin linnoitusta. Parkkipaikka oli aivan piripinnassa autoja, joten jätimme kulkupelimme poikittain bussin eteen ja suunnittelimme pikajuoksua kymmenessä minuutissa läpi 1600-luvulla rakennetun linnoituksen. Ihmettelimme linnoituskukkulalta, miksi norjalaisia perheitä kiipeää läheiselle nurmikentälle yhä enemmän kertakäyttöisissä sadetakeissaan. Kuvittelimme, kuinka kohta konserttilavalta kajahtaisi Marcuksen ja Martinuksen keikka, mutta äidin googlaillessa ilmeni, että tapahtumassa soitettaisiinkin muita norjalaisia listahittejä. Meillä ei ollut riittävästi asiantuntemusta aiheesta eikä kuivia vaatteita, joten käväisimme konsertin sijaan vielä vankityrmässä, jonne äiti yritti tietysti meidät jättää ja sulkea oven perässämme. Huomasimme äidin katalan suunnitelman emmekä suostuneet moiseen, joten sulostutimme hänen matkaansa vielä koko paluumatkan takaisin Åreen takapenkillä ruotsalaisvitsejä keksien ja kertoen. 

Ehdimme matkan aikana seurata alhaalla metsän lomassa vajuavia pilviä. Matkan aikana me viikarit kisasimme myös vesipullon tyhjennyskisassa, joten Janne joutui kurvaamaan huoltoasemalle ja P-paikalle, kun meillä alkoi olla jo aikamoiset kuplat otsissa. Pääsimme kuin pääsimmekin vielä kaupan kautta hotelille asti, ja sitten alkoivatkin ruokailut ja iltatoimet kolkutella meitä viikareita. 

Superpäivä alamäkifillareilla!

Superpäivä alkoi aamuvarhaisella, kun vedimme napojamme täyteen aamupalaa päivän koitoksia varten. Murkinat sujahtivat suihin ennätysnopeasti, joten olimmekin pian valmiita hakemaan alamäkifillarit ja varusteet. Liidimme reippaasti kohti toria ja pyörävuokraamoa, jossa ajokkimme jo odottivat meitä malttamattomasti. Puimme päällemme asianmukaiset varusteet: polvi- ja säärisuojat, hanskat, ylävartalon suojapanssarin ja motocrosskypärän. Meitä jännitti niin, ettei ohjeiden ja parhaiden reittien kuuntelusta meinannut tulla mitään. Samalla äiti yritti napsia meistä loisto-otoksia, mutta heilumme sen verran, että näytimme joka kuvassa tärähtäneiltä.

Harjoittelimme pyörätiellä pienen alamäen verran jarrujen käyttöä, ja äiti mietiskeli, kuinkahan porukkamme pärjäisi jyrkissä rinteissä Konstan samalla hänelle huutaessa, ettei hän saa jalkojaan polkimille eikä jarrujakaan käsillään painettua. Odottaessamme lasketteluhissien avautumista otimme kypärät hikisiltä kutreiltamme ja pidimme ensimmäisen juomatauon. Päivän loputtua tulisimme haisemaan tosi pahoilta, koska näytimme jo nyt aivan hikisiltä ja ryvettyneiltä. Kasperi laitettiin testaamaan tuolihissiä tietysti ensimmäisenä pyöränsä kera. Pyörän nostossa kyytiin oli vielä hieman harjoiteltavaa, joten hissi pysäytettiin kiltisti. Hissin nytkähtäessä uudelleen liikkeelle häntä ohjeistettiin ruotsiksi huutaen, kuinka pyörä tulisi loppupäässä napata hissin kyydistä. Konsta ja Janne olivat ottaneet oppia Kasperilta, ja kohta koko trio kohosi kohti korkeuksia. 

 

Hurjapäinen Kasperi tyrkättiin rinteistä alas taas ensimmäisenä, tasapainoaan hakeva Konsta laski keskimmäisenä ja pelokas Janne jarrutteli viimeisenä. Ensimmäisten laskujen jälkeen vauhti kasvoi ja rinteet jyrkkenivät. Aina vihreiden ja sinisten reittien yläpäässä Janne antoi myös vinkkejä kallistuksiin ja jarruttamiseen. Yksi lasku takaisin alas kesti 10-40 minuuttia, ja matkan varrelta löytyi esimerkiksi kalliotaipaleita, kivikoita, jyrkkiä neulansilmäkaarteita, metsäreittejä, Konstan eteen tulevia yllättäviä kantoja ja hyppyreitä. Kun muutama lasku oli takana, oli kehitystä jo tapahtunut, vaikka Konsta nappasikin maakosketuksia tasaisin väliajoin, ja penkkiäkin päästiin suoristelemaan muutamaan otteeseen. Konsta ottikin pyörästään ja ajovarusteistaan muutenkin kaiken irti, sillä välillä hän ilmeisesti oli kierähtänyt sivusta kyljelleen maahan ja muutaman kerran myös hypähtänyt tangon yli. Aina kuitenkin suurin osa fillarista ja Konstasta oli polulla eikä pudotuksen puolella… 

Ylös matkustettiin joko tuolihisseillä tai gondolilla, jonne survottiin kolmen ihmisen lisäksi kolme pyörää pystyyn. Erään kerran Konsta myös huomasi hississä, että hän oli jättänyt ajohanskansa alas vedentäyttöpaikalle, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt sillä kertaa Kasperin kasteluun… Lapsille annettiin päivän aikana menoveden lisäksi myös kaksi vanhaa reppuun jäänyttä keksiä per nenä, koska he eivät halunneet lähteä syömään hotellille kesken laskujensa. Päivän aikana lapsia ei kuitenkaan vahingoitettu, ja koko trio säilyi hymyssä suin ja vauhdin hurmassa, sillä kova meno tuntui maistuvan niinkin paljon, että alamäkipyöräily meni kuulemma TOP3-urheilulajeihin.

Meidän laskiessamme rinteitä alas oli äidillä ja Linnealla ollut virkistävä kylpyläpäivä. Äidin yllätykseksi he pääsivät vaihtamaan uikkarinsa mix-pukuhuoneisiin ja painelivat siitä sitten pulikoimaan. Kylpylässä oli pari liukumäkeä, lämpöisiä porealtaita, ulkoallas ja kiemurteleva iso allas. Kylpyläpäivän mielettömän rauhalliset käänteet voisi tiivistää yhteen kadonneeseen ponnariin, vikuroivan kylpylelun kesyttämiseen, merenneitosukelluksiin ja vauhdikkaisiin pariliukuihin. Äidin kylpylöintiin kuului tietysti myös poreallassopassa kiehumista. Ruotsalainen sauna oli aikamoinen yllätys, sillä siellä ei ollut lämpöä nimeksikään eikä edes löylykippoa tai kauhaa. Kumpainenkin jaksoi istua ylälauteilla pitkän tovin ennen ruokakauppaan rientämistä karjuvan nälän kera.

Kun koko poppoo oli kasassa, me viikarit bongasimme ruuan jälkeen Åren paikallisen juoksuseuran treenit. Koska juoksijaporukka juoksi vetoja hotellialueen ympäri, halusimme tietysti juosta perässä pelkät alushousut jalassa. Vedimme siis hikipääjuoksua muiden juoksijoiden tavoin emmekä ymmärtäneet joko ruotsiksi kuultuja pyyntöjä poistua paikalta tai vaihtoehtoisesti meidän kannustuksiamme. Äiti ja Janne yrittivät naamioitua normaaleiksi hotellivieraiksi viiniä parvekkeella siemaillessaan sillä välin, kun me viiletimme punaisina ohi muun porukan mukana. Kaikkien onneksi treenit loppuivat tunnin päästä ja pääsimme lähtemään uimarannalle kalastamaan. Tällä kertaa nappasimme keittiöstämme mukaan purnukoita ja mittakippoja mahdollista saalista varten. Konstan epäonneksi hän joutui saalistamaan siivilällä, joten hän ei pystynyt kantamaan vettä kala-altaaseemme, jossa tosin ei ollut kalan kalaa. Meidät lahjottiin pois rannalta iltamyöhään juustonaksuilla ja poppareilla, jotta ilta ei venyisi puoleen yöhön.