Vesipuistoa haltuun ottamassa

Aamu hurahti käyntiin pakkaamalla uimahousut kassiin ja survomalla sekaan myös hotellin pyyhkeet. Iskä oli selvitellyt paahteista päivää varten meille vesipuiston osoitteen, jonne lähdimme metrolla. Emme meinanneet pysyä nahoissamme, vaikka asemia olikin vielä jäljellä ennen Aqua Boulevardia. Jäätyämme oikealla asemalla iskä päätti vielä hieman nostaa panoksia kävelyttämällä suuntavaistonsa mukaisesti meitä ylämäkeen 30 asteen helteessä. Harmi vain, että suuntamme oli väärä. Kun könysimme takaisin loputonta alamäkeä, Kasperi yritti diplomaattisesti sanailla, että iskän suuntavaisto on kyllä yleensä parempi, mutta äiti on parempi lukemaan karttaa. Konsta puolestaan murjotti ja vaati kovaäänisesti kyyditystä reppuselässä, koska häntä oli selvästi huijattu.

Vesipuistoon saavuttuamme jouduimme kaikki samaan pukutilaan, ja arpaonni valitsi hyväntuulisen Kasperin ja äidin samaan pukuhuoneeseen uikkareita vaihtamaan. Iskä piti seuraa Konstalle, jonka Känkkäränkkä oli onneksi suihkuun mennessä tipotiessään. Astelimme peremmälle puistoon ja me viikarit kiipesimme äidin kanssa heti valaan vatsaan ja sieltä liukua pitkin veteen. Seuraavaksi suuntasimme sisäputkistoihin, joihin saimme myös sylkevistä ranskalaisteineistä ällöttävää seuraa.

Liu'ut olivat hurjia ja kutkuttivat masua. Iskä pyyhälsi sillä välin tiedustelemaan meille aurinkotuoleja pihamaan puolelta. Hän löysikin meille loistopaikat suuren nurmialueen vierestä hiekkaiselta rantakaistaleelta. Äiti asettautui päivystämään nurmikolle, kun me pojat kiipesimme ja laskimme kerta toisensa jälkeen ulkoliukuja. Onneksi emme ymmärtäneet, että suurin osa liukumäistä oli vähintään 140-senttisille yli 12-vuotiaille...

Kun äiti alkoi pihalla kärähtää, hän siirtyi lillumaan varjoisaan porealtaaseen, mutta meitä poikia ei pidätellyt mikään. Suosikiksi kohosi todella vauhdikkaan jyrkkä liuku, jonne saimme myös iskän suostuteltua kertomalla, ettei iskä voisi jäädä putkeen jumiin, koska vauhti oli niin hurjaa. Sitä se todellakin taisi iskästä olla, koska hän ei uskaltanut liukumisen jälkeen mennä enää minnekään muualle liukumaan. Me puolestamme hyppäsimme vielä liaanilla suureen altaaseen ja leikimme piiloa.

Vesipuisto oli makuumme juuri sopiva hurjine liukuineen ja porottavine aurinkoineen. Pukuhuoneessa tosin huomasimme, että iskä oli hukannut tulomatkasta Konstan sukan, joten iskä pääsisi nyt läheiseen urheilukauppaan shoppailemaan. Näimme kaupassa muun muassa erikoisen sukellusmaskin, josta snorkkeliputki lähti suoraan ylös ja joka istui napakasti kasvoille. Kasperi löysi itselleen komeat futamaalivahdin housut ja paidan, ja Konsta sai sukkia. Tästä vääryydestä typertyneenä hän vaati joka hyllyvälissä tietysti jotakin ja sai vinkumisen jälkeen uudet kuuden euron uimashortsit. Äitikin löysi uudet hienot uikkarit, jotka sopivat ilmeisen mainiosti hänen punakoihin rusketusrajoihinsa. Isäkin sai jotakin - nimittäin maksaa koko lystin.

Rankan shoppailun jälkeen istahdimme ravintolaan mahat kuristen ja sitten seikkailimme takaisin hotellia kohti. Iltapalaa hankimme läheisestä Monoprix-kaupasta, josta takertui mukaan ostoskorillinen mehuja, leipää, herkkukinkkua ja jugurttia, josta kukaan ei sittenkään tykännyt. Onneksi Kasperilla oli myös jemmassa vielä Milkan Daim-suklaata herkkunälkää taltuttamaan ennen kuin käperryimme väsyneinä hikoilevan kuumiin peteihimme tuulettimen puhallellessa viileää ilmaa yllemme.

Kokeellista tiedettä ja Itävalta-Islanti-matsi

Hotellihuoneessa oli aamutuimaan entistä nihkeämmän kuumempi tunnelma. Osa porukastamme toikkaroi alasti aamupalaan asti, koska oli niin kuuma. Nappasimme perinteisen aamupalamme, josta Konstan suosikiksi on kohonnut jogurtti kolmella hunajanapilla.

Aamupalan jälkeen viestittelimme hetken iskälle, joka oli saanut työkeikkansa Kultarannassa hoideltua ja oli suunnannut nyt takaisin Ranskaan. Kohta iskä kolkuttelikin jo hotellihuoneemme ovea. Meillä oli valmis suunnitelma iskän pään menoksi, joten lähdimme metrolla kohti Parc de la Villetteä ja tiedekeskusta. Kävelimme mielenkiintoisen puistikkoalueen läpi ja haaveilimme isoihin liukumäkiin pääsystä. Oli todella kuuma ja raahauduimme eteenpäin hitaasti. Onneksi matkan varrelle ilmaantui korkeuksiin kohoava lohikäärmeliuku ja rotta, jonka bongasimme puskasta.

Saavuimme tiedekeskukseen kreivin aikaan, koska turvatarkastuksen jälkeen meillä oli vielä kolme minuuttia aikaa ostaa liput ja rynnätä lasten touhukkaaseen näyttelyyn, sillä muutoin pääsisimme sinne vasta 1,5 tunnin kuluttua. Olimme portilla viimeisiä, mutta ehdimme kuitenkin loistavasti. Teimme kokeellisia tehtäviä vedellä mm. vesipyssyillä palloja ampuen, patoja rakentaen ja pyörremyrskyä vatkaten. Vesialueelta sukelsimme luontoon ja tutustuimme niin muurahaisten kuin perhostenkin elämään. Seuraavaksi meitä odotti jännittävä tv-studioelämä. Kuvasimme säätiedotusta, teimme trikkikuvia, esiinnyimme tv-ohjelmassa ja selostimme urheilulähetyksiä. Lopuksi vielä pyyhälsimme viiden metrin nopeusmatkoja juosten, annoimme sydämen sykkeistä rumpukomppeja ja vipelsimme polkien ja kokosimme robotin kanssa rakennelmia. Totesimme myös, että äidin rumpukompit olivat niin monimutkaisia, että hänellä oli varmasti rytmihäiriöitä...

Kun tiedekeskus oli koluttu, alkoi olla jo myöhäinen lounasaika. Haukkasimme lähikadulta kebabia napaan ja jatkoimme kulkuamme kohti Itävalta-Islanti-matsia. Iskä sai pyytämättään ohjeita neljältä paikalliselta hädin tuskin englantia puhuvalta, koska näytimme ilmeisesti sen verran eksyneiltä. Meidän tuli vielä hakea lippuset ennen pelin alkua, mutta onneksi aikaa oli vielä puolisentoista tuntia. Juna-asemalle pystytetystä futainfokojusta saimme kartan lippujen hakua varten, sillä 80 000 ihmistä vetävän stadikan juurelta olisi enää turha lähteä rynnistämään ihmismassojen läpi. Kävelimme muutaman kilometrin väärään suuntaan kartan ohjeiden mukaisesti, mutta stadionin liepeiltä oli kaikki oikealle lähtevät kadut suljettu liikenteeltä. Kävimme jo turvatarkastuksessakin, mutta hetken päästä raivasimme polkua vastavirtaan UEFAn toimistolle päästäksemme. Useamman sadan askeleen, useamman suljetun kadun ja useamman väärän neuvon jälkeen päätimme rynnistää poliisien suluista läpi ja käyttää suljettua kadunpätkää. Äiti ja iskä neuvottelivat aidan takaa meille livahdusaukon, jota kiltti poliisisetä antoi meidän käyttää. Ja niin vain kipitimme kohta kohti toimistoa...

Jonotus lippuja hakemaan kesti 45 minuuttia, koska emme olleet ihan ainoita jonossa. Äiti ja meidät häädettiin pois jonosta odottelemaan iskää, jonka passia ei UEFAn järjestelmät sitten tunnistaneetkaan. Sillä aikaa äiti viihdytti meitä kuumassa auringonpaisteessa visoja keksien ja faneja seuraten. Kaksikymmentä minuuttia ennen pelin alkua iskä viimein tuli liput kourassa ja ryntäsimme kohti stadionin U-osaa. Jälleen etenimme turvatarkastukseen ja kohti yläkatsomoa, jonne äiti ei melkein uskaltanut edes kiivetä. Pelissä kannustimme pikkuruista Islantia Belgian ja Portugalin fanipaidat päällämme. Ympärillämme ilakoi sekä Itävallan punaisia faneja perinteikkässä nahkapöksyissä että Islannin sinisiä faneja.

Pelissä oli sykettä kerrakseen, ja tunnelma stadionilla oli mahtava. Stadikalla kaikuivat itävaltalaisten Österreich-huudot, komeat laulut ja penkkirummutukset sekä islantilaisten viikinkihuudot ja läpsytykset. Kun Islanti teki jatkoajan viimeisellä minuutilla voittomaalin, repesi Islannin fanilauma jo juhlimaan miltei Euroopan  mestaruutta. Pelaajat, valmentajat ja huoltajat kävivät useampaan kertaan kiittelemässä meitä faneja.

Kun lähdimme junaan voittohuumailun jälkeen, olivat junat tietysti aivan piukassa. Äiti sai vaivoikseen yhden tolppaan nojailijan, joka halusi ehdottomasti rahnuttaa koko hikistä selkäänsä samaan tolppaan, josta äiti piti kiinni. Äiti ei voinut tungoksessa muuta kuin tyynesti laskea minuutteja seuraavalle asemalle. Muutaman metrovaihdoksen jälkeen pääsimme tyytyväisinä hotelliin laskemaan lampaita.

Shoppailua ja räppiä

Tiistaipäivä valkeni pilvisenä, ja heräilykin kesti normaalia kauemmin nihkeän kuumasta huoneesta. Ehdimme juuri ja juuri hotellin aamupalalle. Eilispäivän lenkkareiden upotustestien ansiosta Konstan kengät olivat edelleen läpimärät. Pojat olivat kerrankin yhtä mieltä ostoksille lähdöstä. Kun meidän hotellistamme vielä katkesi netti useammaksi tunniksi, oli päätös helppo tehdä.

Äiti ei ihan ehtinyt tosin tiedustella, mihin kannattaisi suunnata, joten hän kysyi hotellin aulasta seuraavaa suuntaamme. Ranskankieliset kauppakeskuksen tai aseman nimet eivät tosin meitä hirveästi valaisseet, koska kartan kirjoitusasut olivat kovin erilaiset. Muutaman kerran nimet selostettuaan, respan äijä piirteli meille karttaan ruksin.

Painelimme metrolla Les Hallesiin, jossa risteili paljon metro- ja junalinjoja. Meillä oli hieman hankaluuksia löytää ylös kauppakeskukseen, vaikka tiesimme sen olevan miltei suoraa päällämme. Viihdyimme urheilukaupassa yli tunnin valitsemassa uusia lenkkareita ja haaveilemassa uusista nappiksista. Vihdoin ja viimein olimme valmiit, ja Konstan jalkoja koristivat kuivat lenkkarit.

Koska kello kävi jo iltapäivää, käväisisimme syömässä ja lähdimme taivaltamaan takaisin hotellille. Illalla piipahdimme vielä läheisellä aukiolla kuuntelemassa räppikonserttia, jonka sulosointuja saimme ihastella hotellihuoneessakin puolille öin. 

Odottelua ja huvituksia sateessa

Virkeät viikarit olivat täynnä tarmoa jo heti aamusta. Makoisten Nutellalla ryyditettyjen aamupalasärpimien jälkeen lähdimme suuntaamaan nimittäin Asterix-huvipuistoon. Äiti johdatti meidät läheiselle juna-asemalle, josta junailimme lentokentälle. Lentokentältä lähti puolen tunnin välein bussi kohti puistoa - tai niin me luulimme...

Kun äiti kävi bussilippuostoksilla, lipunmyyjä kertoi, että bussit eivät päässeet ohittamaan onnettomuuspaikkaa, joka sijaitsi huvipuistoon johtavalla tiellä. Ostimme kuitenkin liput, kun olimme jo körötelleet 45 minuuttia junassakin. Ulkona vesisateessa huomasimme, että niin oli ostanut myös yli sata muutakin. Bussijono kiemurteli varikkoalueella, eikä bussia näkynyt. Äiti patisteli meidät lipputoimistoon sadesuojaan ja päivysti itse busseja ilman hotelliin jättämäämme sateenvarjoa. Noin tunnin päästä tuli onneksi kaksi bussia kerralla, joten mahduimme viimeisinä matkustajina jälkimmäiseen. Tässä vaiheessa aprikoimme, että sadesäästä johtuen huvipuistossa olisi varmasti hyvin tilaa. Olimme väärässä.

Tupsahdimme parinkymmenen minuutin päästä porteille ja purkauduimme lippujonoon. Pääsimme ripeästi luukulle, mutta pieni kriisinpoikanen koettiin, kun kumpikaan meistä pojista ei halunnut ottaa ristikseen Obelixin pääsylippua, vaan Asterixin. Äiti sai alunperin Idefixin lipun, mutta portilla hän joutui vaihtamaan lippunsa Obelixin lastenlippuun, jotta pääsimme kaikki hymyssä suin sisään. Lisäksi osalla meistä oli jo tässä vaiheessa kengät läpimärkinä, kun loikka vesilätäkön yli ei ihan riittänytkään. Lisäksi Konstan kenkkumaiset kengännauhat avautuivat koko ajan. Lisäksi Kasperi oli syönyt aamupalalla yhden Nutellan vähemmän kuin Konsta, koska hän ei ollut huomannut, kuinka monta Konsta oli syönyt. Lisäksi osa porukasta halusi suunnata ensin hurjiin vuoristoratoihin, osa vessaan ja osa voittamaan palkintoja...

Vihdoin olimme jotenkuten saavuttaneet kompromissin ja seisoimme vuoristoratajonossa, jonka jälkeen käväisisimme vessoissa ja katsomassa palkintopelejä. Jonotus kestikin miltei tunnin, mutta onneksi vuoristorata oli sentään mainio myös kupla otsassa. Otimme seuraavan haasteen vastaan ja suuntasimme Egypti-alueen suurimpaan vuoristorataan, johon kaikkien meidän pituutemme juuri ja juuri riittivät. Ranskalaiset olivat lykänneet hyvän vitsin maahan hakattuun kylttiin, kun olimme jonottaneet vesisateessa jo 40 minuuttia: jonotusaika tästä kohdasta 45 minuuttia. Seuraavassa kyltissä 10 minuutin päässä luki kehotus siitä, mitä porttia tulisi käyttää, mikäli luopuisi jonotuksesta. Emme tietenkään luopuneet. Ikuisuuden päästä meidät köytettiin kohti korkeuksia ja kiepuimme istuimissamme silmukoita sekä ylä- ja alamäkiä kymmenien metrien korkeudessa.

Koska kello alkoi käydä jo kahta, kipaisimme lounaalle. Luotimme tuttuun suomalaiseen lasagneen ja Fantaan, vaikka äiti ottikin juustoja ja patonkia. Vettä vihmoi yhä kovempaa, joten kääriydyimme upouusiin sadeviittoihimme, ja näytimme kuulemma aivan nörteiltä, joten onneksi ei tullut tuttuja vastaan. Nörttiviitoista ei myöskään saanut ottaa yhtään kuvaa... Ratsasimme myös tukkijoen ja toisenkin hyvin vesipitoisen masiinan, jossa suuri lautta kuljetteli meidät vesiputouksista alligaattorijokeen. Hieman seurueemme myös hätkähti, koska salametsästäjät yrittivät lahdata meidät lauttaamme, mutta onneksi luodit osuivat vain veteen. Nörttilauttamme sadeviittoineen pääsi kuin pääsikin kuviin, kun meidän irvistyksistämme napattiin huima otos vesiputouksia lasketellessamme.

Kylmä ja märkä ilma oli tehnyt porukastamme selvää jälkeä ja pyörähdimme enää vain siellä täällä. Konsta olisi ehdottomasti halunnut vielä voittaa jotakin sangen isoa, mutta äiti ei tällä kertaa halunnut raahata valtavaa pehmobanaania tai vettynyttä lohikäärmettä pitkin busseja, junia ja lentokenttiä. Kun lähdimme huvipuistosta, busseja oli kyllä kymmenittäin riveissä, mutta meidän bussiamme ei näkynyt. Vartti lisää odottelua sadeviittojen alla ei enää tuntunut missään, mutta olimme todella ilahtuneita bussin viimein tullessa. Köröttelimme takaisin ensin lentokentälle ja sieltä junalla lähiasemallemme, josta talsimme iltapalaostosteluiden kautta hotelliin vällyjen väliin.

Seinen rannoilta katakombeihin

Aamu rävähti iskälle jo tunteja ennen meitä, kun hän yritti vaivihkaa hiipiä hotellihuoneestamme ulos. Hän suuntasikin niin taitavasti kohti koto-Suomea ja töitä, ettemme edes huomanneet hänen puuttumistaan (ennen kuin äiti joutui suunnistamaan metroverkostoissa). Me muut heräsimme vasta ennätyksellisesti yhdeksän maissa ja kiiruhdimme tutun runsaalle aamupalalle. Koska äiti oli yksin vastuussa meidän ohjelmoimisestamme, emme vielä aamulla osanneet aavistaa, mitä kaikkea päivän aikana tulisimme näkemään.

Päätimme ottaa äidin kanssa heti ilon irti ja härkää sarvista sekä suunnata Eiffelin alapuolella sijaitsevalle fan zone -alueelle. Pääsimme loistavasti perille ihan oikealla metrolla ja aivan oikeaan suuntaankin - harmiksemme fanialue avautuisi vasta kuitenkin neljältä... Tästä emme kuitenkaan lannistuneet, vaan metroilimme takaisin hotellia kohti ja kävelimme latinalaiselle korttelialueelle lounastamaan.

Ruuan jälkeen kävimme suklaapuodissa ostamassa ainakin parikymmensenttiset valkosuklaatikkarit matkaamme ja jatkoimme taivaltamista Notre Dameen ja sieltä edelleen Seinen rantoja pitkin. Sää oli aika lämmin, joten jaksoimme patikoida hyvin rakkauslukkosillalle, mutta paluu takaisin alkoi tehdä tiukkaa. Onneksi matkan varrelle sattui monisatapäinen letka rullaluistelijoita, joita tuijottelimme häpeämättömän haltioituneina penkillä voimia keräten.

Kävimme hotellilla kääntymässä ja heittämässä paluumatkalla ostetut hedelmäiltapalat huoneeseemme. Äiti oli suunnitellut illaksi meidän päidemme menoksi tutustumista Pariisin alla risteileviin katakombeihin. Äiti yritti ratkoa metroasemalla, kuinka pääsisimme aloitustunnelille, mutta se oli hieman hankalaa Konstan painellessa toistuvasti karttataulusta eri sivuja näkyviin...
Monen aseman ja parin metrovaihdon jälkeen olimme kuitenkin perillä puolessa tunnissa!

Spurttasimme kohti jonon hännänpäätä ja pelasimme koko 40 minuutin jonotusajan riemukasta Musavisaa, joten kanssajonottajamme pääsivät nauttimaan suomalaisen musiikin soinnikkaista näytteistä. Vihdoin ja viimein portaille päästyämme askelsimme maan syvyyksiin loputtomia kierreportaita pitkin. Konstan mielestä oli aika läppää, ettei kukaan tullut maan alta meitä vastaan takaisin. Taktiikkamme oli siipeillä jonkin muun seurueen lähistöllä, jotta äitiä ei niin paljon pelottaisi tunneleissa. Pelotti silti.

Äiti joutui kulkemaan viimeisenä, eikä tilannetta helpottanut yhtään hänen näkemänsä kauhuelokuva Pariisin katakombeissa asuvista. Märkä ja matala tunneli sai mielikuvituksen laukkaamaan ja uhkakuvat mahdollisesta sähkökatkosta tunkeutumaan äidin mieleen. Pitkien ja kelmeiden tunneleiden jälkeen saavuimme varsinaisiin luilla ja kalloilla vuorattuihin katakombeihin. Katakombeihin on siirretty Pariisin täyttyneiltä hautuumailta ihmisten jäännöksiä 1700-luvulta 1814-luvulle asti, joten siellä arvellaan olevan yli kuuden miljoonan ihmisen jäänteitä. Luut ja kallot on pinottu siisteihin, tunnelia reunustaviin korkeisiin riveihin. Yhteensä katakombeja risteilee Pariisin alla yli 300 kilometria, mutta me kävimme vain tällä kertaa tässä laillisessa turisteille suunnatussa osiossa. Siltikin yksi laittomasti käyttäytynyt poika onnistui jo hivelemään kallorivistöjä siihen
malliin äidin napatessa valokuvia, että äiti oli aivan varma pojan saaneen jonkin keskiaikaisen taudin...

Viimeinen rutistus oli kavuta portaat takaisin kohti maanpintaa ja putkahtaa aivan eri paikasta ulkoilmaan. Hetken pyörittyämme löysimme metroaseman ja lähdimme kohti hotellia. Näppärästi jo vaihtelimme metroja eri asemilla ja pääsimme kotiasemalle asti. Iskä soitteli vielä iltamyöhäisellä ja toivotteli meille seuraavaksikin päiväksi kivoja seikkailuja!

Portugali-Itävalta-futista!!!

Aamun sarastaessa oli äänekäs seurueemme hotellihuoneessa jo viihdyttänyt itseään hyvän tovin ennen aamupalan alkamisajankohtaa. Puoli kahdeksalta siis viimein pääsimme marssimaan runsaiden aamupalatarjottiemme äärelle. Kullekin tarjottimelle oli kasattu tuoremehua, kuumaa juomaa, croisant, rapeakuorinen sämpylä, paahtoleipiä, jogurtti, omenahillo, hunaja, marmeladeja ja Nutella-suklaata. Aloimme tietysti ahtaa näitä kaikkia kitoihimme, ja aika mallikkaasti urakasta selvittiinkin.

Aamupalan jälkeen lähdimme kohti PSG-stadionia etsiskelemään UEFAn lipunmyyntikojua, josta saisimme lunastaa lippumme illan Portugali-Itävalta -matsiin. Konsta-kartturi johdatti meidät metrosta oikealla asemalla pois ja siitä suoraan stadikalle. Paluumatkalla kävimme tahtojen taistelua siitä, mentäisiinkö paluumatkalla sotamuseoon. 3/4 porukastamme oli myötämielisiä, mutta neljännes pisti hanttiin ja uhkasi loppumatkasta vain murjottaa, jos painelisimme nyt museoon. Onneksi känkkäränkkä saatiin taltutettua, kun sotamuseon haarniskanäyttely avautui silmiemme eteen. Museon alueella sijaitsevassa kirkossa oli myös Napoleonin hauta, jota kävimme katsomassa. Museossa viihdyimme loppujen lopuksi kolmisen tuntia, eivätkä kaikki olleet sittenkään vielä valmiita lähtöön.

Museosta pyörähdimme valtavaan ostoskeskukseen katsomaan, löytyisikö Kasperille mieleistä pelipaitaa illan peliin. Pelipaitaa ei haaviimme tällä kertaa jäänyt, mutta sen sijaan myöhäislounastimme ostarilla. Näimme myös, kuinka ihmiset olivat katsomassa elokuvateatterissa virtuaalilaseilla leffaa.

Koska iskä ja äiti alkoivat olla väsyneitä ja me pojat emme olleet vielä lainkaan väsyneitä, suuntasimme hotellille keräämään voimia illan pelikarkeloihin. Kohta kuuluikin
kuorsausta kaikista vanhimman ja nuorimman pedeistä, vaikka Konsta kuulemma vain esitti
 toista tuntia...

Valmistauduimme illan peliin pukeutumalla lämpimästi ja murkinoimalla ravintolassa. Me pojat
otimme suomalaista herkkulasagnea, kun taas iskä ja äiti sortuivat etanoihin. Ensin heille tuotiin jotkin kummalliset härvelit, joilla iskän mukaan piti murskata kotilot, kun taas äiti oli huolissaan siitä, jäisikö hänen kielensä puristuksiin metallien väliin. Kun kuumat kotilot saapuivat pöytäämme, äiti ja iskä eivät onneksi nolanneet meitä tunaroimalla metallipihtien kanssa, vaan selvisimme mallikkaasti ruokailusta.

Koska olimme harjoitelleet stadikalle vievän metroreitin jo aamusella, hyppäsimme nyt vain muiden fanien tavoin kyytiin rennon lupsakkaasti fanilauluja virittelemään. Meteli itävaltalaisfanien keskellä yhden Saksa- ja yhden Portugali-fanin kanssa oli korvia huumaavaa. Saimme onneksi hyväksyviä peukutuksia fanikaulahuiveistamme sekä istumapaikat. Stadikan liepeille päästyämme liityimme stadionille virtaavaan ihmismereen ja ajelehdimme turvatarkastukseen 2,5 tuntia ennen pelin alkua. Turvatarkastuksessa äiti ohjattiin eri jonoon, vaikka hän ilmeisesti yritti soluttautua samaan jonoon
meidän kanssa miehen kopeloitavaksi. Jouduimme sitten odottelemaan hieman äitiä, koska hänen
epäilyttävä Mynthon-askinsa vaati koko laukun kääntämistä ylösalaisin.

Löysimme vaivatta paikat ja olisimme halunneet lähteä koluamaan stadikan uumenia, mutta jokainen alue oli suljettu siten, ettei muille alueille päässyt. Niinpä sitten nautimme tunnelmasta parisen tuntia seuraten pelaajien bussien tuloa kentälle, fanikatsomoiden täyttymistä, pusukameroita, joukkueiden alkulämmittelyjä ja turvamiesten edestakaisin ravaamista. Äiti oli huolissaan joutumisesta pusukameraan viereisensä tuntemattoman itävaltalaisfanin kanssa, kun taas Kasperi pelkäsi joutuvansa kuviin äidin kanssa. Kun Portugali-Itävalta-peli alkoi, poikakaksikko keskittyi seuraamaan tiiviisti peliä. Konsta eli muiden portugalilaisfanien tavoin tempperamenttisesti mukana pelin käänteissä samalla kaulahuiviansa pyörittäen pään yläpuolella. Äiti seurasi pelin lisäksi kaikkea , ja iskän mielestä päätykatsomon sijaan screeniltä näki useimmat tilanteet paremmin. Äiti uhkasi jättää iskän seuraavan kerran kotisohvalle EM-futista tiirailemaan, jos katse ei pian kääntyisi takaisin kentälle. Itse pelissä oli monta jännittävää hetkeä, jolloin toivoimme pallon livahtavan maaliin, mutta lopulta peli päättyi 0-0. Tunnelma stadionilla oli valtaisa tasatuloksesta huolimatta.

Pelin päätyttyä ryntäsimme tuhansien muiden tavoin kohti metroa reippaasti kipittäen. Pääsimme ohittamaan väkijoukkoja juoksemalla hieman eri asemalle kuin suurin osa muista metromatkaajista. Meidän kulkupeliimme jäi loppujen lopuksi vielä tilaakin, vaikka väkeä olikin runsaasti. Kun palasimme hotellille, onnellinen tuhina sängyissä alkoi miltei samantien. 

Pahnan pohjilta Pariisiin!

Pariisiin ja futiksen EM-kisoihin oli seuraava suuntamme. On aina niin ihanaa herätä joko keskellä yötä tai aikaisin aamulla kiireellä survomaan laukkuja täyteen - perinne ei pettänyt ennen tätäkään matkaa. Kello 5.15 oli kaikki valmista, vaikka Konsta olisikin välttämättä halunnut jäädä makoilemaan eteisen matolle.

Ajelimme lentokentälle, ja Kasperi ja äiti kipittivät pitkin kenttää aamupala- ja tax free -ostoksilla. Sillä välin Konsta ja iskä ottivat rennosti penkeillä köllötellen. Toiminta lentokentällä oli sangen nopeaa, sillä meillä oli vain käsimatkatavaroita mukanamme. Turvatarkastuksessa tosin Konstan epäilyttävä futareppu valikoitui tietysti yllätystarkastukseen, ja siitä testailtiin räjähdeainejäämiä pyyhkäisyliuskoilla. Äiti oli myös piilottanut hammastahnan iskän vetolaukkuun - ihan vain pitääkseen tarkastajat valppaina. Kun kone kaarsi taivaalle, oli äiti jo unten mailla. Lukujärjestyspuristus oli ilmeisesti tehnyt äidistä selvää jälkeä... Onneksi meidän vieressämme istui iskä, jota viihdytimme loistojutuillamme koko matkan.

Pariisiin päästyämme nappasimme RER-junan kohti Luxembourgin puistoa ja hotellia. Junamatka tuntui meistä hieman pitkästyttävältä, joten kehittelimme iskälle uutta kesätyötä räppäävänä juna-artistina. Lupasimme tulla kyllä keräämään rahat, kun iskä esiintyisi. Pelasimme myös Haluatko euronääriksi -peliä iskäjuontajan keksiessä huonoja kysymyksiä ja äidin ollessa sekä yleisö että oljenkorret. Taisimme saada tuplattua potin johonkin 1,50 euron tienoille, jonka jälkeen epäilimme, että iskän pitäisi siirtyä tasalukuihin laskeakseen rahat oikein.

Hotellihuoneemme oli sangen korkealla kuudennessa kerroksessa. Hissi oli äidin kauhuksi niin kapea, että hänenkin hartiansa osuivat seinästä seinään. Onneksi hotellihuone oli sentään mukavan
iso ullakkohuone neljällä sängyllä.

Jätettyämme kamamme huoneeseen kipaisimme lähialueelle syömään. Jo Suomessa olimme hekumoineet paikallisista crepeseistä. Löysimme viihtyisän ja paikallisten suosiman ravintolan, jonka lista lupasi paljon. Kohta meillä olikin lautaset täynnä noita herkkulättysiä. Äiti tilasi omaan suuhunsa maistuvan vuohenjuusto-saksanpähkinä-hunajalätyn ja iskä selvästi jonkin nakkipiilosipuliyllärin. Me vetelimme tuttuun suomalaiseen makuun sopivia kinkku-juustoleipiä ja jälkiruuaksi makeita lättysiä erilaisilla täytteillä.

Ravintolan jälkeen me miehet tarvitsimme hieman lepoa sulatellaksemme kaiken herkkuruuan sekä karistaaksemme aikaisen aamun tuomat unihiekat. Äiti puolestaan lähti koluamaan latinalaista korttelia ja läheisiä kauppoja. Hän löysikin sieltä sangen ihania to do -muistilistoja sekä hyvin organisoitavan perhekalenterin kotiin kuljetettavaksi - ensi syksynä on siis toivoa, että joku meillä saa arjen lankavyyhdit pidettyä jotenkin käsissään. Lisäksi äiti shoppaili meille iltapalaa jostakin biokaupasta, joten saattaapa olla, että teemme vielä täsmäiskun jonnekin ennen syöminkejä.

Koko päivän etenkin Konstaa poltellut halu lähteä Eiffelin juureen futisfanialueelle sai täyttymyksensä heti ensimmäisenä iltana, kun koko porukkamme lähti taivaltamaan kaatosateessa kohti aluetta. Koska osa porukastamme oli hieman sokerista tehty, nappasimme taksin ja pyörähdimme turvatarkastukseen. Emme saaneet kuljettaa sateenvarjoja alueelle, joten jätimme alueen aitojen ulkopuolelle äidin ja varjot - joitakin uhrauksia on joskus tehtävä... Mieskolmikko jatkoi siis urheasti taivaltaan kohti fanikauppaa ja palasi sieltä miltei tuntia myöhemmin 170 euroa köyhempänä komeat Portugalin ja Saksan kaulaliinat kaulassa ja fanipaita kassissa. Iskä oli kätevästi jättänyt puhelimensa lataukseen hotellille, joten hän samalla varmisti, että äiti odottaisi kiltisti turvatarkastuksen liepeillä sillä aikaa poliiseja katsellen, kun uitetut koirat palaisivat takaisin.

Kaulaliinat liehuen palasimme onnellisina takaisin hotelliin syömään patonkia, tapaksia ja tuorepuristettuja mehuja.

Heippa Kalifornia!

Parina viimeisenä päivänä riitti vipinää ennen lentoa takaisin koto-Suomeen. Ajelimme aamun alkajaisiksi San Fransiscon mutkaisimman mäen Lombart Streetin - ei muutoin olisi mukavaa asua tuon kadun varrella turistien kansoittamalla pikkuruisen ahtaalla kadunpätkällä. Ajelun jälkeen odottelimme kauppojen avautumista ja pelailimme jenkkifutaa keskustan tekonurmella aivan Macy's-kaupan kupeessa. Meillä pojilla oli hieman vauhti päällä, joten taklailimme myös äitiä ja iskää... Näimme Macy's-kaupan jouluikkunat, joissa pötkötteli ja leikki söpöjä kissoja ja koiria. Kyltti ikkunassa kertoi, että tähän mennessä uuden kodin oli saanut jouluikkunoiden avulla jo 247 uutta pentua. Pistäydyimme pentuja tiirailtuamme Cheesecake Factoryssa ja ostimme sieltä ihanan mehevän valkosuklaa-vadelmakakun, nam. Illalla kävimme vielä nuuskuttelemassa rantakaduilla meren tuoksua ja vielä kerran katsastamassa merileijonat. Hotellissa vetelimmekin sitten oikein hyvällä ruokahalulla koko herkkukakun iltapalaksi.

Vihoviimeisenä päivänä oli leppoisa tulipalokiire. Koska emme halunneet missata yhtään päivästä ennen koneen lähtöä, lauttailimme heti herättyämme Alcatraziin. Kuulimme saarella uskomattomia kertomuksia vangeista ja pakoyrityksistä kulkiessamme selliosastoilla. Kuulimme myös lauttamatkalla Konstan uskomattomia kertomuksia siitä, kuinka lokki varmasti kohta kakkaisi iskän päähän. Itse tyrmäosasto oli hämmentävän kompakti, ja näimme mm. vierailuhuoneen, selliosastot, ilmastointikanavan pakoreitin sekä ruokalan. Lähtiessämme Alcatrazin kaupassa oli entinen vanki nimikirjoittamassa kirjoittamiaan kirjoja. Iskä tosin osti kyllä toisen kirjan, joka kertoi erilaisista pakoyrityksistä. Tätä kirjaa äiti sitten pääsi meille tulkkaamaan heti autossa - hän kuitenkin ilmeisesti sensuroi muutamia kohtia. Alcatrazin jälkeen pyyhälsimme sairaalaan poistamaan Konstan päähän kasvaneita metallisia tikkiniittejä. Poistaminen kävi oikein kätevästi yhtä tikkiä lukuunottamatta, ja toimenpiteen jälkeen ehdimme vielä katsomaan hollantilaista tuulimyllyä ja rantadyynejä. Kelpo tikinpoistosuorituksesta olimme myös ansainneet mehevät cinnabonit ennen lentokenttää. Hei hei Kalifornia - meidän pitää nyt lähteä kotiin!

Patikointia ja ajelua ylös ja alas

San Fransiscoon päästyämme otimme tavoitteeksi ensin selviytyä keskustan jyrkistä kaduista autolla. Emme vielä käyneet kuuluisalla ja mutkikkaalla Lombart Streetin pätkällä, vaikka tiedustelimmekin sen kurvit rinteen alapuolelta. Meistä oli hauskaa hihitellä takapenkillä jyrkissä mäissä iskän ajaessa ja äidin setviessä kartan monia yksisuuntaisia katuja. Parkkeeraaminen jyrkkään rinteeseen poikittain sujui myös upeasti, vaikka autosta tuleminen ja varsinkin takaluukusta matkalaukun kaivaminen vaativatkin akrobaatin kykyjä - varsinkin, kun auton takapuskurin kohdalta alkoi taas yksi tien kaistoista. Veimme iskän satamaan kurkistelemaan merileijonia, sillä iskä oli missannut viimeksi nämä otukset. Illan otimme rauhassa katsomalla hotellissa Ninjasoturi-kisailua, jossa miehet ja naiset yrittävät päihittää esteradan hankalia tehtäviä putoamatta. Osa ihmisistä oli jopa rakentanut kotiinsa samanmoiset esteet treenatakseen kisaan.

Seuraavana aamuna otimme härkää sarvista ja lähdimme jo kukonlaulun aikaan pitkälle ja korkealle Golden Gate -sillalle. Muutkin turistiystävämme olivat heränneet aikaisin, mutta mahduimme vielä onneksi hyvin pysähtymään näköalatasanteelle, kun kello löi vasta aamukahdeksaa. Sillalta käännyimme Muir Woodsin punapuumetsää kohti. Ajelimme hiljaksiin yhä korkeammalle ja syvemmälle vuoristokukkuloiden keskelle mutkaisia teitä. Saimme auton hyvin parkkiin aivan infoalueen laitamille. Sisäänpääsyn maksamisen jälkeen lähdimme seikkailemaan kolme metriä leveille puusta nakutetuille poluille. Liikkuminen oli siis kerrassaan vaivatonta punapuita ihmetellessä. Osa puista oli yli tuhat vuotta vanhoja, todella korkeita ja aivan valtaisan paksukaisia. Toki suuren osan kantapään kautta oppiva Konsta kävi temppuilemassa lautapolun reunamilla kielloista huolimatta ja mätkähti kyljelleen metrin alaspäin suoraan mutaisaan maahan. Kiivetessään salamannopeasti takaisin polulle hän totesi: "Ei ollut yhtään paha eikä sattunut, mutta mä pelkäsin vaan käärmeitä siellä. Sä et varmaan uskalla Kasperi?!"

Käveltyämme puolisen kilometriä tulimme kartan luokse. Valitsimme uhkarohkean innokkaasti viiden kilometrin maastolenkin, jota lähtisimme tarpomaan, vaikka äidin hälytyskellot tässä vaiheessa hieman rimpauttelivatkin. Nelihenkisellä ryhmällämme ei nimittäin ollut karttaa eikä vettä matkassa, ja yhdellä oli murtunut jalka. Tarpomistamineet villakangastakkeineen olivat myös jotakin muuta kuin useilla muilla eräjormilla. Köpöttelimme rinteitä ylös juurakkoisilla ja kapeilla poluilla. Äidin kauhuksi me pojat hieman parkourasimme myös, vaikka kymmeniä metrejä viettävä pudotus olikin vain muutaman harha-askeleen päässä. Selvisimme reitillä reiluun puoleen väliin ilman yhtäkään "Milloin tää loppuu -kysymystä". Tämän jälkeen Konstaa sai lohdutella sillä, että ehkä seuraavan mutkan takaa alkaisi jo helpompi alamäki. Pohdimme myös, missä kohdin olimme mahdollisesti menneet harhaan, sillä meitä vastaan tuli silloin tällöin ihmisiä eikä meitä ohittanut kukaan. Kun
alamäki lopulta alkoi kiemurtelevilla ja jyrkkäreunaisilla poluilla, aloitimme kilpajuoksun äitiä vastaan. Iskä puolestaan sai raahata ylimääräisiä ja kuumaksi käyneitä vaatekappaleitamme. Kun matkaa oli jäljellä enää puolisen mailia, vakoilimme äitiä ja iskää metsikön kätköistä heidän napsiessaan valokuvia upeista maisemista. Parkkipaikan ja etenkin lahjatavarakaupan läheisyydessä ylärinteiden kipuamistreeni oli jo kaikilta unohtunut, ja olimme setvinneet reitin 50 minuuttia nopeammin kuin reittiarviossa annettu aika oli. Hyvä me - olimme tosi tyytyväisiä, että tuli lähdettyä ja nähtyä loistavat reitit ja maisemat! Tullessamme takaisin kohti keskustaa oli Golden Gate -sillalla jo paljon vilinää ja vilskettä sekä hirmuisat jonot näköalatasanteelle.

Iskä oli merkkailut seuraavaan reittisuunnitelmaan ajon italialaiseen kaupunginosaan, jotta saisimme ahmittavaksi joitakin italialaisia herkkuja. Tilasimmekin muhevan maistuvaa lasagnea ja erilaisia pizzoja, jotka veivät kielet mennessään. Ruokailun jälkeen ajelimme useamman mailin läntiselle puolelle ja haimme jälkiruokaa surffityyppisestä ja rennosta pipopäiden pyörittämästä Devil's Teeth Baking Companysta. Matkalla näimme surffareita aalloissa sekä hippikukkulan ja -kadun. Jännä, kuinka muutaman kadun tai korttelin alueet todella eroavat toisistaan hienostoalueista hämärämpiin ja ränsistyneempiin tai etnisistä esimerkiksi rentoihin ja värikkäisiin nuorison suosimiin alueisiin.

Nähtävyyksiä ja ykköstiellä köröttelyä

Pari päivää on kiitänyt vauhdilla näin ennen ja jälkeen vuoden 2016 taitteen. Olemme käyneet parina päivänä outleteissa, joista olemme löytäneet seitsemisen paria Converseja ja ison kasan Lindtin herkkusuklaata puoleen hintaan. Konstalla on ollut takapenkillä kenkäparkki, josta hän vaihtelee kenkäfriikkeydessään kuhunkin tilanteeseen sopivat popot... Nyt on jo suunniteltu, mitkä kengät laitetaan taas ekana koulupäivänä sekä seuraaville synttärikemuille, vaikka äiti kuinka yrittääkin tolkuttaa, että Suomessa lienee jo lunta.

Piipahdimme ennen Losista lähtöämme myös tsekkaamassa kuuluisan Hollywood-kyltin sekä meksikolaisella Olvera Streetillä. Vanhemmat popsivat siellä varsin makunystyröitä hivelevät taco- ja burritoannokset, mutta meihin eivät avokado- ja papukastikkeisiin dippailtavat herkut oikein uponneet. Lisäksi pysähdyimme Groven alueella Farmer's marketilla, josta nappasimme meille pojillekin apetta. Oli vallan kivaa kuljeskella pitkin poikin aluetta ihmisvilinässä pohtimassa ostoksia ja nuuskuttelemassa herkkutuoksuja. Koska alkoi jo tulla pimeää, ja äidin kameran muistikin oli täyttynyt takapenkkiviihdyttäjien vinonaamaotoksista, varasimme Venturasta hotellin yöksi.

Aamulla vanhemmat olivat optimistisesti varanneet meille noin 300 kilometrin päästä kierroksen Hearst Castleen klo 8.40. Emme aivan ehtineet, vaikka olimmekin energisen innokkaita jo aamusta alkaen. Perille saavuimme kymmeneksi, ja saimmekin puhuttua vanhentuneet lippumme läpi varsin vaivattomasti. Linna on upealla paikalla "lumotulla kukkulalla" Santa Lucia -vuorten huipulla noin 500 metriä merenpinnan yläpuolella. Linnassa on yli 50 makuu- ja pesuhuonetta, 19 olohuonetta valtavine takkoineen, tenniskenttä, elokuvateatteri, sisä- ja ulkouima-altaita sekä ulkoalueita yli 500 hehtaaria. Tilan alueilla on ollut maailman suurin yksityinen eläintarha jääkarhuineen ja seeproineen. 1920- ja 30-luvuilla linnan isännän Winston Hearstin vieraina olivat mm. Charlie Chaplin, Marxin veljekset ja Winston Churchill. 2010-luvulla vieraslistan kärkiniminä olimme puolestaan me. Linna oli mielenkiintoinen ja vaikuttava - vaikkakin turhan yliampuva.

Linnasta lähdettyämme ajelimme merenrantamaisemia halkovaa ykköstietä pohjoista kohti. Maisemat olivat upeita: oikealla puolellamme kohosivat jylhän heinikkoiset vuoret aina pilviinkin asti ja vasemmalla penger putosi useamman kymmenen tai sadan metrin verran suoraan mereen. Koska äiti kieltäytyi ajamasta kiemuraisilla teillä, sai iskä kurvailla maili toisensa jälkeen mahtavien näkymien keskellä. Pieniä, muutaman kymmenen asumuksen kyliä tuli vastaan silloin tällöin. Koska Kasperin naama alkoi kiemurakyydin edetessä muistuttavaa takapenkillä vihertävää, hän siirtyi etupenkille hengittelemään pussin kanssa. Pysähdyimme näköalapaikalle katsomaan monien muiden tavoin merestä nousseita merinorsuja. Nimensä mukaisesti eläimet olivat jättimäisiä, ja osa oli yli 2000 kilogramman painoisia. Tarkkailimme hymyt korvissa, kuinka Pontus-merinorsu löhöili auringossa ja mylvi muille, jotka yrittivät nousta merestä tyypin alueille. Mauri-merinorsu yritti useampaankin otteeseen ryömiä Pontuksen ohitse, mutta lopulta se sai vallattua oman plänttinsä hieman kauempaa ajamalla kaksi muuta pois.

Iskän mielestä kaikille oli kyllä rannalla tilaa: "Jos mä olisin merinorsu, mä vaan keskittyisin makaamaan tuolla rannalla auringossa ja kaikki sais tulla ihan tohon viereen..." Äiti totesi sitten, ettei sillä tyylillä kyllä paljon naaraita saisi. Tästä kirposikin hyvä keskustelu siitä, onko iskä saanut taisteltua äidin itselleen. Konsta tuli siihen tulokseen, että äiti on varmasti ostettu meille. Pääsimme lopulta (pari sataa kilometriä myöhemmin) saman aihepiirin, pissakakkakeskustelujen sekä miksei-saa-ottaa-seitsemättä-Oreoa -keskustelujen sekä muutamien kenkien vaihteluiden ryydittäminä Oaklandiin hotelliin. Vuosi vaihtui meidän uinaillessamme.

Disneyland!

Aamupala-ahmaisut olivat valonnopeudella suoritettu kuudelta aamulla, kun tiedossa oli päivä Disneylandissa. Iskä heitti meidät jo klo klo 7.15 puistojen lähitantereelle, josta sitten kipitimme vielä puolisen mailia valtavien ihmismassojen kanssa kohti turvatarkastuksia. Arvioimme, mikä jono mahtaisi valua reippaimmin sisään lippuluukuille, ja me viikarit onnistuimmekin jouduttamaan etenemistä mukavasti palloilemalla muiden ihmisten tavoin jonosta toiseen. Pulitimme 285 dollaria yhden päivän lipuista kolmelle, sillä iskä oli menossa lepuuttamaan koipeaan takaisin hotelliin. Voi iskä-raukkaa - ehkä hän joutuisi nyt myös shoppailemaan yksin outleteissa ja seikkailemaan koslamme kanssa ilman loistokartturia ja meitä takapenkin viihdyttäjiä.

Äiti oli hionut jonotustaktiikkamme huippuunsa jo turvatarkastuksia odotellessamme: suuntaisimme ensin pituurajoiltaan korkeisiin ja vauhdikkaisiin laitteisiin sekä niihin, joihin kartan mukaan pääsisi etuilemaan Fastpass-korteilla. Juoksimme siis sisään päästessämme heti Adveturelandin Indiana Jones -jeeppiseikkailuun, jonka jonossa oli jo paljon koettavaa kadonneista temppeleistä luolamaisiin tunneleihin. Itse ajelu oli hurjan pelottava, ja eräässä kohdassa valtava pyörivä kivi meinasi murskata automme. Toivuttuamme jeeppikyydityksestä lisäsimme kierroksia astelemalla Haunted Mansion -kummitustaloon. Kummitustalon vartija pelästytti Kasperin, mutta oli selvästi peloissaan nähdessään Konstan. Kummitustalossa oli ahdistavan hämärää ja pelottavaa, mutta onneksi selvisimme alun peloitteluista omaan kärryymme, johon tungimme kaikki kolme peloissamme. Kasperin mieleen jäi parhaiten kummitus, joka istui keinutuolissa, mutta hävisi sitten... Konstalla puolestaan oli tekemistä siinä, että hän sai pidettyä silmänsä edes osan matkaa auki.

Seuraavaksi me viikarit viiletimme kohti korkeuksia Tarzanin puumajassa kieppuillen.  Sillä aikaa äiti kävi hakemassa meille pikapassiautomaatista liput Big Thunder Mountain Railroad -vekottimeen. Saimme jonon ohitukseen oikeuttavat pikapassit  reilun tunnin päähän. Haukkasimmekin aamun välipalaksi herkkuchurrot, jotta jaksaisimme jonotella välissä Lumikin pelottavaan seikkailuun. Näimme jonossa hengatessamme myös Ihmemaan Liisan sekä Hassun Hatuntekijän. Pikapassit todella kannattivat, sillä ohitimme 50 minuutin jonon vuoristojunaan. Kyyti oli mukavan pitkä ja hurja kaikkien mielestä, koska lumimies jahtasi juuri meidän vaunuamme.

Kiiruhdimme Mikin taikakarttaesitykseen, jossa taikakartta vei Mikkiä ympäri maailmaa laulun ja tanssin lomassa. Ihastelimme upeita prinsessoja, vauhdikkaita tansseja sekä etenkin merenalaista Arielin maailmaa. Esityksen jälkeen hyppäsimme valtavan pitkään ja kiemurtelevaan jonoon, koska ajattelimme sen enteilevän hyvää laitetta. Lopulta It's a Small World -laitteeseen päästessämme ajelehdimme veneessä halki eri maiden ja kuuntelimme, kuinka amerikkalaiset hoilailivat joululauluja samaisessa veneessä kanssamme. Meillä alkoi olla jo aikamoinen nälänkurina masuissa, ja jonotkin alkoivat olla reilun tunnin mittaisia, joten kurvailimme seuraavaksi Tulevaisuusmaan Galaktiselle grillille. Hampurilaisemme oli kiedottu StarWars-kääreisiin, ja äidin hampparisämpylät olivat galaktisen mustia.

Pikapassin turvin ohittelimme jälleen pitkät jonot Buzz Lightyear Astro Blasters -laserammuntaan, jossa äiti tietysti paukutteli päivän 90:ksi parhaat pojot. Innoissamme mahat täysinä jonotimme myös valtavan vuorenrinteen alla Matterhorn  bobsleds -vuoristoajeluun, jossa oli ihanan hurjaa menoa. Kävimme useammassakin Tulevaisuusmaan kaupassa kiertelemässä ja odottelimme samalla jouluparaatin alkamista. Me viikarit saimme paraatikadun reunamilta paraatipaikat aidan päältä ja näimme hyvin, kuinka ohitsemme lipui muun muassa Pluto piparkakkutaloineen, kaikenmaailman prinsessat, tanssivat lumiukot, Jääkuningatar, tinasotilaat, Toy Storyn hahmot vihreine sotilaineen, Mikki ja Minni sekä monet muut.

Paraatin jälkeen meidän piti mennä vielä Star Tours -kieputtimeen, mutta sinne olikin yli 120 minuutin jonotusaika, eikä pikapassejakaan ollut jaossa enää. Totesimme siis menevämme jonnekin muualle. Löysimme erikoisen lautan, joka oli lähdössä salaperäiselle saarelle. Saarella kuljimme tunneleissa etsimässä aarteita sekä pelottavia tyrmiä. Saarella oli myös vajoavia siltoja, luista tehtyjä vankilaverkkoja ja haaksirikkoutuneita laivoja, hui! Saariseikkailun jälkeen koitti meidän vuoromme Splash Mountain -vuorella, jossa matkustimme tukin kyydissä. Viiletimme korkealta kohti syvyyksiä niin, että mahanpohjassa väänsi. Kyyti oli niin kivaa, että kävimme tässä vesiroiskuttelussa kolme kertaa. Iskä tuli hakemaan meitä kahdeksalta, joten olimmekin aika valmiita lähtemään hotellille nukkumaan unelmapäivän jälkeen.