Ensimmäiset Floridan-kuulumiset

Aamu hotellilla alkoi siten, että äiti yritti kaivautua peiton alta salamyhkäisesti terassille (ja luultavasti myös uimaan), mutta onneksi me viikarit olimme valppaina. Janne kävi kopauttamassa äitiä terassilla hellästi olkapäähän, jolloin äiti oli valmis paiskaamaan alligaattoriksi luulemaansa tunkeilijaa läppärillä päähän. Äiti joutui etenemään hotellin tiluksia katsastamaan naapurin terassin kautta, mutta samassa hän huomasi yli kymmenen sentin hirmuliskon punainen kaula pullistaen kipittävän kohti jalkojaan, joten hänellä ei kuulemma ollutkaan enää kiire mihinkään. Päätimme siis yhdessä tuumin karistella loputkin unihiekat silmiltä ja lähteä huutavan kutsuvalle aamupalalle.

Me tottuneet Amerikan-kävijät opastimme Linnealle ja Jannelle, kuinka vohveleita paistetaan: raudalle suihkaus öljyä, kupilla taikinaa perään, raudan vääntö ympäri ja odotusta 2,5 minuuttia. Siinä on herkkuvohvelin salainen resepti. Vaikka äiti oli valistanut Jannea amerikkalaisaamupalan hiilarihötöistä, ei Janne meinannut uskoa, että hän ei pystyisi valitsemaan miltei mitään lautaselleen. Me vintiöt kyllä vedimme bageleita ja paahtiksia kera hillon hyvällä tahdilla. Kasperi valitsi toki pussipuuroakin muiden herkkujensa kylkeen. Viereisen pöydän mies söi laskujemme mukaan 16 keitettyä kananmunaa ja kaksi omenaa. Hänelläkin näytti olevan joko valinnanvaikeuksia tai niukkahiilarinen dieetti. Aamupalan aikana taivas ropsautti kunnon vesikuuron, mutta hotellin altaalle mennessämme oli jo trooppisen kuumaa ja kuivaa. 

Vesi oli ihanan lämmintä ja ulkoporealtaassa jopa turkasen kuumaa. Äiti kannusti meitä upeisiin hyppysuorituksiin, vaikka Konstan mielestä äiti arvioi hypyt aina hänen kannaltaan väärin pistein. Kostoksi Konsta kävi heittämässä äidin käsivarrelle kuolleen liskon... Lasten ja Jannen hymyilevää suunsoittoa kuunnellessa äiti ilmeisesti sai tarpeekseen ja yritti työntää Jannen kikatellen veteen huonoin seurauksin. Janne nappasi normivaatteissa löhöilleen äidin otteeseensa ja riuhtoi hänet mukanaan altaaseen kenkineen päivineen, vaikka äiti kuinka lupasi tiukassa otteessa ollessaan puoli valtakuntaa Jannelle. Ei auttanut! Aamupalaravintolan ikkunapaikkalaiset saivat siis kunnon viihdettä.

Puolen päivän aikaan jätimme hotellin Fort Lauderdalessa taaksemme ja lähdimme etenemään rantaraittia pitkin. Me vintiöt olimme jo Helsingin rautatieasemalta asti vinkuneet käyntiä TacoBellissä, joten vihdoin kartturimme otti oikean suunnan sinne. 

Olimme hetkessä valmiit tilauksemme kanssa, mutta nälkäinen Janne tuhtasi oman valintansa kanssa niin, että meitä kaikkia alkoi jo vähän naurattaa. Äiti keksi onneksi aiemminkin hyväksi testatun ratkaisun ja valitsi sapuskat myös Jannelle, jotta me muutkin saimme vihdoin tilaukset eteenpäin. Kasperin muutamat sanat kertoivat tilanteesta enemmän kuin koko tilanteen laajamittainen kuvaus: ”Jätetään Janne jatkossa ruokkimatta ja pidetään nälässä, jotta saadaan hyvää viihdettä…” Maalailimme ruokia odotellessa fantasiaa, jossa Janne talutettaisiin seuraavaan ravintolaan mennessä ensin yksinään syömään nurkkaan joko kuivalihaa/pötkömakkaraa/koiran muonaa sillä aikaa, kun me muut hoitaisimme tilauksen tyylikkäästi ja hakisimme Jannen pöytään vasta sitten, kun hänen iso annoksensa olisi jo tullut. 

Tietysti olimme haltioissamme TacoBellissä, kun saimme hakea erilaisia juomamakuja niin paljon kuin navat vetivät. Jannella oli taas vaikeuksia, vaikka hän ajattelikin peesata äitiä. Hän luuli ottaneensa sinistä PepsiMaxia ja syytti kuiskaten, että juomat ja nappulat olivat menneet ravintolan pitäjällä sekaisin. Sinnikkäästi hän kuitenkin nieleskeli juomansa alas. Seuraavaa hakua tehdessään hän pelasi varman päälle, painoi PepsiMaxin kuvaa ja tuli pöytään. Puolen lasin jälkeen hänen oli kuitenkin pakko kysyä äidiltä, maistuiko myös äidin juoma saippuavedessä uitetulta. Äidin tikahtuvasta naurusta ei meinannut tulla loppua, kun hän sai viimein sanotuksi, että hämmästynyt Janne oli ottanut kirsikka-Pepsiä. Lähemmässä tarkastelussa juomakoneen nappulan kanssa Janne oli luullut kirsikoiden kuvien olleen kulunutta pintaa ja tyytyväisenä painanut ihan itse tätä nappulaa. Jannen mieli parani roppakaupalla, kun häntä opastettiin kättä pitäen oikean juoman valinnassa ja saipa hän vielä jääpalojakin mukiinsa mukaan. Tyytyväisenä kuskimme nyt porhalsi autoonsa uutta mukijuomaansa pidellen.

Jatkoimme meren rantaan auringon grillatessa meitä 32 asteen höngällä. Kahlailimme rannalla vain viitisentoista minuuttia, sillä aurinkorasvamme oli vielä kaupassa. Istahdimme autoon ja vaihdoimme taas paikkoja, sillä meillä viikareilla on tarkka istumajärjestyksen kierto suukopujen välttämiseksi ja matkanautinnon takaamiseksi. 

Erään vesipuiston ohitse ajaessa ja meidän sitä kuolatessamme Kasperi totesi pilke silmäkulmassa: ”Ihanasti ootte pitäneet tätä koko matkan aikana salassa ja hyvin järjestelleet, kun me ei tiedetty tästä mitään!” Meidän viikareiden aneluista, pyynnöistä, uhkailuista ja kiristyksestä huolimatta Kimi Räikkösemme piti tässäkin kohtaa tallan pohjassa ja jatkoi matkaa. Käväisimme onneksi sen sijaan Family Dollar -kaupassa, josta Kasperi osti omilla dollareillaan kuulemma valkoisen suklaan jumalallisen Hersheyn pirtelöjuoman. Jumalallinen juoma tosin alkoi tuntua liiankin makealta loppulimojen aikana, joten Kasperi ystävällisesti myi lopun juomansa halvalla Konstalle ja tyytyi itse pahoinvoimaan keski-istuimella. Samaisella pysähdyksellä kuskimme osti Dunkin` Donutsista jättikahvin. Äidin ja pienempien viikareiden ollessa vessassa ja lataamassa seuraavia karttoja Janne kävi Kasperin kanssa seuraavaa keskustelua.

-        Jos mä ottaisin tästä jo kahvia ja polttaisin suun, mä voisin pyytää miljoonan dollarin korvaukset.

-        Ota, ota! Aattele, kuinka paljon rahaa me sitten saatais.

-        Ai *#&/*), kun tää on kiehuvaa! Nyt mä en maista mitään mun kielellä enää. Mulla paloi kieli.

Tässä vaiheessa viisas äiti tuli vessasta kaitsemaan laumaansa, ohjasi porukkansa takaisin autoon ja latasi seuraavan päämäärämme rantatiellä karttaohjelmaansa. 

Pysähdyimme happihyppelylle merenrantaan, jossa tiirailimme pitkiltä laitureilta kaukoputkilla eläimiä. Äiti, jolle ei riittänyt omaa kaukoputkea, väitti näkevänsä kalojen hyppyjä vedestä. Emme tietenkään uskoneet. Me muut taistelimme ensin siitä, näkisikö joku manaatin tai hain ja seuraavaksi siitä, minkämerkkiset aurinkolasit olivat kalastajalla, jota tähyilimme putkella ja sen jälkeen siitä, lähtisimmekö piipahtamaan leikkipuistossa vai emme ja vielä sitten siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä roikkumaan käsitelineistä tuossa 2-5-vuotiaille suunnatussa puistossa. Äiti ja Janne istuivat sielunrauhassa penkeillä meidän mellastaessamme puistossa keskenämme, kunnes Jannesta alkoi tuntua siltä, että kirppupataljoona oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Hän huuteli useamman kerran voimasanoja ja lätki itseään. Meillä muilla oli hieman naurussa pidättelemistä, mutta tällä kertaa säästimme Jannen elukoille syöttämiseltä ja viiletimme takaisin autolle. 

Seuraavien kymmenien mailien aikana jo hämärän syleilyssä Janne yritti vedättää meitä viikareita sillä, että hän sanoi varaavansa seuraavaksi yöksi meille kauhuleffoista tutun tienvarsimotellin. Tapahtumiin tuli vielä lisäpontta, kun motarilla viilettäessämme näimme suuren vilkkuvalokyltin, jossa luki ensin isolla ALERT ja sitten kerrottiin etsittävän hopeista Kia Sportage -autoa. Hmm, meillä oli juuri tuollainen auto… Takapenkin leikit muuttuivat poliisien pakoleikiksi. Vilkkuvaloja näkiessämme äiti kuitenkin aina lohdutteli meitä sillä, että poliisit kyllä heittäisivät eteemme piikkimaton, jos halusivat meidän pysähtyvän.

Sanotaanko loppuillan tunnelmista nyt enää se, ettei tienvarsimotellimainen asumus ollut kaukana… Suihku heitti kylmää tai kuumaa vettä, torakka juoksi tullessamme lattialla (onneksi urhea Janne listi sen!) ja tunnelma tummine kokolattiamattoineen ja lukittuine sisäovineen oli karmiva. Kun me viikarit jo nukuimme omassa huoneessamme, äiti halusi vielä hieman lisäjännitystä katsellen Pelkokameraa Netflixistä sillä seurauksella, että hän ei enää uskaltanut käydä edes yksin vessassa.