Ja matka jatkuu Lontoosta Miamiin…

Jotakuinkin ti-ke-yönä Lontooseen laskeuduttuamme ajattelimme nappaavamme näppärästi eri terminaaliin bussin ja koisivamme siellä pitkillä penkeillä aamuun asti seuraavaa lentoa odotellen. Kuten arvata saattaa, toteutus olikin sitten hieman toisenlainen… Hidastelimme koneessa, sillä jatkolentommehan lähtisi vasta 14 tunnin päästä, ja meillä ei olisi mitään kiirettä. Kun Janne oli pamautellut laukut alas, suuntasimme hisseille ja busseille kiemurtelevan ihmisletkan perässä. Näimme juuri, kuinka kaukana siintävät ovet sulkeutuivat pitkällä neniemme edessä. Se olikin sitten viimeinen bussi toiseen terminaaliin. Lentojahan koko Heathrowin kentältä lähtisi vasta uudemman kerran klo 6 aamulla, joten äitiä hieman alkoi jännittää, pääsisimmekö edes enää sisälle terminaaliin, sillä koko kenttä tuntui hiljenevän yöksi. Onneksi meillä ei mennyt sormi suuhun, vaan lähdimme reitittämään uudemman kerran siirtymistämme. Kurvasimme lennolla levänneinä ja uutta tarmoa täynnä passintarkastukseen ja ulos koko kentältä, mikä ei tosin ollut mikään kevyt tehtävä selvitellessä kulkuneuvoja seuraavaan terminaaliin.

Meille miltei luvattiin, että pääsisimme kuitenkin uinuvan terminaalin sisälle, joten tämä kiilto silmissämme poukkoilimme suljettujen automaattiovien, pysäytettyjen liukuportaiden ja jumitettujen hissien läpi kohti tavallista junaa. Asemalla kulki kyllä useampikin aavejuna ”not in service”- valojuova otsassaan, mutta ei yhtään sellaista, joihin olisimme voineet hypätä. Pari muuta turistia oli selvästi ottanut meistä mallia ja he tönöttivät yhtä hölmistyneinä kuin mekin aavemaisella kellariasemalla. Vihdoin tuli juna jonnekin ja me liputtomat matkustajat hyppäsimme kaikki sisään. Janne tutkaili nopeasti junan asemakartan lävitse ja jäimme pois seuraavalla pysäkillä, koska emme tällä kertaa halunneet lähteä Lontoon yöelämään. Laahustimme kokeilemaan onneamme oikean terminaalin oville ja tadaa – ne aukesivat meille. Terminaalissa oli muitakin yöeläjiä ja käperryimme yläkerran penkeille nukkumaan. 

Äiti ja Janne olivat sopineet, että ensimmäisen vahtivuoron ottaisi äiti, mutta saimme penkkimakuupaikat sen verran erillään toisistamme, että molempien aikuisten oli pysyttävä hereillä lapsia ja laukkuja vahdatessa. Konsta nukahtikin ripireippaasti seinustan penkille, joten äidillä oli hyvää aikaa ladata härveleidemme akkuja. Hän repi muutaman kiinalaisnukkujan laturit irti pistokkeista, jolloin hän pystyi lataamaan kätevästi välissä puhelimet ja läppärin. Kun äiti tuli takaisin, hän näki vilaukselta jonkin kipittävän Konstan viereisen penkkinukkujan penkin alta. Hiiri paineli lattialla sen verran tyytyväisenä, että äiti katsoi parhaaksi nostella jalkansa laukkujemme päälle ja vaania hereillä. Kun kello alkoi näyttää puolta neljää, äiti roudasi loputkin kamamme Jannen huomiin ja sanoi ladanneensa Jannelle mukavia kauhuleffoja loppuyöksi katsottavaksi. Tämän jälkeen äiti kipitti Koden luokse nukkumaan samaan syssyyn. Jannen huonoksi onneksi Netflixin lataus oli epäonnistunut katkenneen nettiyhteydeyden takia, joten hän päätti hihitellen katsastaa meille viikareille ladatun Mr. Peewee`s big holiday -leffan. Onneksi Kasperi järjesti unissaan Jannelle myös omat shownsa jumpaten istumaan, seisomaan, makaamaan ja hääräten erilaisia asioita useamman kerran yön aikana. Tätä ennen Janne oli katsellut huvittuneena paikallisten remonttireiskojen sisäkaton korjausta. Yksi remppaäijistä johti touhua omalta piippaavalta nosturiltaan ja kahdella muulla oli kymmenen metrin välein omat piippinosturinsa. Johtaja huusi meidän nukkuvien matkustajien iloksi aina kovalla äänellä piippauksen sekamelskasta feed, feed, feed ja muut näemmä tottelivat kattolevyjä irrotellessaan ja johtoja välikatossa sukiessaan.

Lentokenttä alkoi heräillä kuuden maissa ja seiskan maissa kömmimme turvatarkastukseen. Nyt selvisi sekin, miksemme onnistuneet tekemään itse lähtöselvitystä etukäteen. Jannen lipussa oli nimittäin SSSS-merkintä, joka tarkoitti sitä, että hän pääsisi ekstrakuulusteluihin ja -tarkastuksiin. 

Me viikarit emme olleet Jannen selviytymisestä yhtään huolissamme, mutta anelimme häntä pyytämään meille palkkioksi businessluokan paikat. Ja mikäli vain Jannelle olisi suotu tämä etuoikeus, olisi Kasperi toki suostunut vaihtamaan armollisesti omaa paikkaansa. Turvatarkastus meni läpi vielä heittämällä, mutta Janne haettiin vielä myöhemmin portille päästyämme kuulusteluihin ja sermin taakse. Epäilyttävä Janne päästettiin kuitenkin lentokoneeseen, vaikka hän kuinka yrittikin valehdella olevansa liikunnanopettaja.

Lento lähti aikataulun mukaan ja edessä oli yli yhdeksän tuntia istumista, leffoja ja ilmaista DoctorPepperiä, onnenpotku! Ensimmäinen välipala suolatikkuineen ja juomineen saapui heti nousun jälkeen. Kannustimme Jannea Heinekenin kimppuun, koska hän saisi sen ilmaiseksi. Äiti ja me lapset ryyppäsimme heti cokista kaksin käsin. Ehdimme ehkä katsoa ekoja leffoja kosketusnäytöiltämme puolisen tuntia, kun olikin jo sitten ruuan aika. Tarjolla oli joko pastaa sekä kanaa muusilla ja pavuilla. Ja taas saatiin tilailla lisää juomaa!!! Sitten olikin välijuomien, leffojen ja pisujen aika, minkä jälkeen ruokailimme jäätelöllä. Me viikarit kävimme tietysti myös hankkimassa ekstrajädet ja lisää limua. Janne tarkkaili lentoreittiä ja katseli vain yhden leffan – huomaa, että hän on hieman amatööri vielä näissä pitkän matkan lennoissa… 

Äiti ehti sielunrauhassaan katsoa kolme leffaa, joista yksi oli kauhuleffa. Kasperi yritti viekkaasti päästä äidin viereen tiirailemaan jännittävää elokuvaa, mutta hänet käännytettiin nopeasti pelailemaan ja katsomaan sarjoja omalle paikalleen. Ennen laskeutumista kävimme vielä hakemassa lisää juomia, koska suita jo niin kuivasi ja äidin käsilaukkuun niitä vielä mahtui. Viimeinen ruokapalamme oli tulistakin tulisempi pitkä kanapiiras, jonka alas nielaisuun tarvitsimme taas limuja ja vettä. Janne oli onnellinen, sillä kukaan viikareista ei pystynyt hotkaisemaan omaa piirastaan, joten hän tiesi saavansa matkaevääksi lisää ruokia.

Pääsimme näppärän ripeästi maahantulotarkastuksiin, jotka tehtiin automaateilla. Meidän viikareiden maahantulotiketit menivät läpi kertaheitolla, mutta äiti ja Janne joutuivat tullauskaistalle ja saivat omiin papereihinsa rastit päälle. Aikuisten laukuissa polttelivat meidän eväämme ja he miettivät, kannattaako tunnustaa etukäteen vai jäädä kiinni tarkastuksessa. Tullimiehen syynin jälkeen pääsimme salakuljetuseväinemme läpi. Koska meillä ei ollut lainkaan matkalaukkuja, pääsimme nopeasti jatkamaan matkaamme autonvuokrauskojuille. Äiti oli etukäteen varannut meille jonkin katumaasturin, vaikka Janne selvästi salaa toivoikin jotakin sekaannusta ja Porschea. Porschen sijasta saimme kiiltelevän Kian ja paperiset kartat. Uskomaton kartturiäitimme ohjeisti meidät suoraan tielle 95 kohti pohjoista. Emme ajaneet harhaan kuin kerran ja sekin johtui lähinnä kuskista. Äiti myös muutti hienosti suunnitelmaa loppumetreillä ennen Fort Lauderdalea ja löysi upealla kartturinvainullaan lähikauppamme Walmartin. Olimme tietysti haltioissamme, sillä rivi toisensa jälkeen löysimme ihania uusia ja vanhoja makuja, kuten Oreoita, Skittlesejä, Reeses-suklaita, Lays-sipsejä, donitseja, sitruuna-marenkikakkuja… 

Aikuiset lupasivat roudata meidät seuraavana päivänä uudemman kerran kaupoille, joten suostuimme herkkujen sijaan typeriin iltapalaeväisiin. Kymmeneltä paikallista aikaa nukahdimme vällyjen väliin.