Rapuina rannassa

Tänä aamuna äiti ei mennytkään tulisten muonien ansaan. Hänkin pysytteli paahtislinjalla, koska vatsa oli korahdellut siihen malliin herättyämme. Tänään päätimme mennä rannalle heittelehtimään vesirajaan muutamaksi tunniksi ja sitten shoppailemaan. Äiti oli pessyt nyrkkipyykillä likavaatteitamme jo pari päivää sitten, mutta vaatteet olivat edelleen kosteita. Lisäksi ne olivat alkaneet haista märältä koiralta. Äiti uhkaili laittavansa jo pyykit kattotuulettimeen kieppumaan, mutta kummitäti sai ylipuhuttua äidin viemään pyykit pesulaan. Kysyimme pesulan sijainnista respasta, ja he ottivat ilomielin itse vastaan tiskiräteiltä tuoksahtavat housumme ja paitamme. Äiti ja kummitäti näkivät jo villeissä kuvitelmissaan, kuinka alushousumme roikkuisivat kuivatuksessa uima-altaan yllä.

Saavuimme rantaan paparazzit välttääksemme takakautta meidän poikien kokoisten monttujen täplittämää oikopolkua pitkin. Melkein heti saimme seuraksemme kaksi kulkukoiraa - onneksi emme sentään mustia kulkusikoja, joita olimme aiemmin nähneet. Saimme hyvät kyydit aalloista, sillä merenkäynti oli kovaa. Äiti ja kummitäti pelkäsivät, että uikkareihin tulisi pyllyn kohdalle iso puolikuinen reikä, kun hekin viilettivät aaltojen mukana edestakaisin. Lisäksi, jos vaatteemme varastettaisiin ylempää hietikolta, joutuisimme kävelemään hotellille peput vilkkuen...

Saimme myös hyvät hiekkakuorinnat rannalla, sillä hiekka rapsutteli pois kaiken töhnän ja ja juuttui kivasti aurinkorasvaan. Me pojat perustimme rantaan kauneushoitolan, koska Mumbain KidZaniassa emme päässeet hoitolaan töihin, sillä se oli vain tytöille (emmekä muuten päässet sairaalan vauvahoitolaankaan samasta syystä, vaikka äiti kuinka yrittikin motkottaa asiasta työntekijöille). Rannalla meidän kauneushoitolassamme oli tarjolla monta hoitoa, joita äiti ja kummitäti pääsivät kokeilemaan. Äiti tilasi usein lämpimät kääreet, joiden kuuma hiekka haettiin ylempää hietikolta. Kummitäti oli puolestaan mieltynyt huuhteluun, jota varten tuli odottaa sopivaa aaltoa. Muutaman kerran huuhtelun voimasta lensimme päistikkää koko porukka ylöspäin hiekalle ja vastaavasti muutaman kerran huuhteluvesi yritti imeä meitä mukaansa syvemmälle.

Huolimatta korkeista aurinkorasvakertoimista alkoivat äidin käsivarret ja olkapäät mukavasti punoittaa, joten lähdimme rannalta. Hotellille tultuamme meillä oli syntynyt loistava suunnitelma: päänahkaan painuneet hiekat aikoisimme huuhdella uima-altaassa pois. Molskahdimme altaaseen ja suoraan sanoen hiekoitimme sen koko pohjan. Hiekkaa oli hieman jäänyt muuallekin kuin hiusten sekaan. Konstan uimahousutkin näyttivät siltä, että hän oli pökälöinyt housuihinsa. Onneksi siellä oli kuitenkin vain hiekkaa. Lillutellessamme altaalla, alkoi nelikerroksisen hotellimme kattoputkesta ryöpytä jotakin nestettä suoraan altaaseen juuri portaiden kohdalle. Sillä aikaa, kun me olimme vankeina altaan toisessa päädyssä, neste jo sekoittui mukavasti uimaveteemme. Altaalta palasimme ilmeisesti liian varhain huoneeseemme, koska huoneessa oli vielä kaksi siivoojaa katsomassa televisiota ilmastoinnin viileästi pauhatessa. Hieman noloina he keräilevät kimpsunsa ja kampsunsa, mutta meitä vain hymyilytti.

Otimme taksin, koska emme olleet oikein varmoja uuden ruokapaikkamme sijainnista. Taksit ovat täällä viisinkerroin kalliimpia kuin Mumbaissa, joten nytkin pulitimme muutaman kilometrin matkasta pizzeriaan yli kaksi euroa. Syötyämme lähdimme vaeltamaan katua eteenpäin, koska muistelimme sen varrella sijaitsevan rahanvaihtopisteen. Onneksi törmäsimme sattumalta myös lelukauppaan, josta ostimme Lego Mixels- sarjan örkkejä. Sellaisia emme ole Suomessa nähneetkään. Äiti ja kummitäti etsiskelevät sellaista kauneushoitotuoteputiikkia, ja Kasperi löysikin kaupan, koska muisteli sen olevan jossakin lähellä.

Kun saavuimme takaisin hotellille, olivat äiti ja kummitäti kovin väsyneitä ja punaisia. Rannalla hankittu vaaleahko punakkuus oli vaihtunut ravun sävyineen helottavaan tulipunaan. Emme enää uskaltaneet poistua auringonpaisteeseen, vaan tyytyväisinä kokosimme legojamme sillä välin, kun aikuiset rasvailivat kärähtäneitä ihojaan. 

Ruokaelämyksiä

Hotellin aamupalakokki on selvästi päättänyt kokeilla, kuinka tulisesta ruuasta se äiti pitää. Pahaa-aavistamattomana äiti nappasi litteää leipää lautaselleen ja istuutui pöytään. Samalla, kun me popsimme hillopaahtoleipiämme, alkoi äidin väri muuttua punaiseksi. Kuorten väliin olikin leivottu jotakin todella tulista. Pahaksi onneksi emme vielä olleet saaneet vesipulloammekaan, joten äiti kaappasi läähättäen Konsta paahtoleivästä aikamoisen haukun viilentääkseen poltetta. 

Olimme sopineet, että lähdemme Shoklun ja hänen lapsiensa kanssa koko päiväksi eri paikkoihin, koska tänään sunnuntaina oli Shoklun syntymäpäivä. Olimme unohtaneet ostaa lahjan ja mietimmekin nyt vaihtoehtoja vedenkeittimestä ja otsalampusta matkassa rähjääntyneeseen porohuopaan ja melkein tyhjään matkalaukkuun. Tuliaissuklaat, rasvat ja hedelmänamutkin olimme jo antaneet. Päätimmekin lähteä ostamaan kakkua. Harmiksemme emme vain tienneet, kuinkakohan monta päivää kyseiset kakut olivat seisseet vitriinissä, sillä olimme ihastelleet niitä jo Goaan tullessamme. Otimme suklaisen riskin ja lähdimme takaisin hotellille taksilla. 

Eipä mennyt kuin kymmenisen minuuttia, kun Shoklu oli jo katrainensa ovellamme. Pohdimme suomeksi, miten ihmeessä mahdumme kaikki pienen punaisen auton kyytiin, sillä sisälle tuli survoa Shoklun ja meidän neljän lisäksi myös Arian (4v.), Angel (3v), Alyssa (16v) ja Cheena (7v). Kaikille näytti kuitenkin löytyvän jokin sopukka, missä istua, sillä pienimmät lapset ja Alyssa tyrkättiin etupenkille, kun taas me neljä sekä Cheena taistelimme itsemme ja suunnilleen kaikki ruumiinjäsenemme takapenkille. Ensimmäiseksi suuntasimme Panjimin akvaarioon, jossa mm. kummitäti piteli hummeria kädessään. Akvaariossa luki kyllä, ettei asukkeihin saa koskea, mutta häikäilemättömästi paikalliset silittivät kilpikonnia, nostivat käärmeitä vedestä ja poseerasivat taskurapujen kanssa. 

Seuraavaksi ahtauduimme jälleen autoon ja simpukkaiselle rannalle, jossa oli mitä ihanimpia simpukoita. Simpukoita oli huuhtoutunut rantaan niin paljon, että jouduimme kävelemään niiden päällä. Keräsimme simpukoita varmasti yhteensä nelisen kiloa matkaamme. Rannalta lähtiessämme kummitäti astui lehmänläjään varvassandaaleissaan, joten hän sai hyvää onnea, mutta myös me kaikki muut saimme tupatäyteen autoon kummitädin hyväonnista löyhkää. 

Piipahdimme hyvin paikallisessa kalaravintolassa, jonka lista määräytyy päivän saaliin mukaan. Ravintolassa ei ilmeisesti montaa valkoihoista oltu nähty, koska täydet pöydät tuijottivat meitä takaisin astuessamme pressujen alta sisään. Pressujen ulkopuolella odottivat kulkukoirat itselleen pöydistä apetta. Äiti oli aivan varma, että vatsamme olisivat kuralla tämän aterioinnin jälkeen, joten hän lotrasi sekä saippualla, vauvan peppupyyhkeillä sekä käsidesillä käsiämme. Ruuaksi saimme ensialkuun tulisesti maustettuja jättikatkarapuja sekä friteerattuja kalaa. Me viikarit onneksi löysimme kalasta syötävää itsellemme, koska Shoklu näytti jo huolestuneena, kun katkarapuihin emme koskeneet. Pääruokana oli riisiä, leivitetty ja paistettu rapu saksineen (?), oranssia kastiketta ja eri kupissa punaista lientä. Kummitäti alkoi muiden tavoin möyhätä kaikkea sormilla suuhun, kun taas äiti teki virheen kaataessaan hivenen kastiketta riisilleen. Kastike oli niin tulista, että äiti vakuutti vedet silmissä haarukoidessaan sen olevan hyvää (ja se olikin äidin ja kummitädin mielestä, mutta vain vietävän tulista...). Shoklu sekoitteli itse pienemmille lapsilleen koko kupillisen suutapolttavaa kastiketta riisin sekaan, ja he kävivätkin ahnaina ruuan kimppuun. Urheasti äiti ja kummitätikin nieleskelivät kastikkeistaan neljänneksen, kun taas pöydän toisessa päässä tilailtiin soosia lisää jo kolmatta kuppia. Ruokailun loppupuolella äiti tunsi suussaan jotakin rasahtelevaa ja pyöritti salakavalasti esiin suustaan ravun/kalan silmän ja silmäkuopan reunukset. Huomaamattomasti hän huomautti tästä kummitädille, joka oli onnistunut jo itse nielemään kaikki rasahtavat osiot annoksestaan. Emme olleet ymmärtäneet, että ravuista ja kaloista oli friteerattu aivan kaikki osat...

Ruokailun jälkeen karavaanimme lähti kohti leikkipuistoa ja rantaa. Ajaessamme ikkunat auki ja tulisesti polttavat suut auki Shoklu kertoi, että hänen lapsensa pääsevät puistoon noin kerran vuodessa, koska se on niin kaukana kotoa. Lapset olivatkin aivan pitelemättömiä riehuessaan puistossa, joka ei Suomessa olisi ihan kaikkia turvastandardeja täyttänyt. Puistossa oli kyllä kauhean kivaa! Rannalla menimme aaltoihin, ja vuorotellen kummitäti ja äiti myös noukkivat Angelia aaltojen seasta. Kun alkoi tulla jo hämärää, Angel päätti kieriä hiekkarannalla itselleen oikein kunnon hiekkakerroksen. Arian puolestaan pisutteli vahingossa aikamoisen kaaren Konstan hietikolla odottavaan sandaaliin. 

Pakkauduimme vielä kerran autoon ja lähdimme hämäränhyssyssä kohti Calangutea. Suurimmalla osalla kanssa-autoilijoista ja -mopoilijoista oli myös ajovalot. Olimme itse kyllä aika paheellisia, kun istuimme ilman turvavöitä ja heittelimme ikkunoista banaaninkuoret tielle. Pääsimme turvallisesti perille asti, vaikka ajokulttuuri täällä onkin vähän erilaista kuin Suomessa. Hotellista teimme irtioton vielä läheiseen nettiravintolaan, jonne marssimme taskulamppujen sohottaessa kulkureittiä edellämme.

Intiassa kuukin on kuumempi...

Hiivimme aamupalalle huoneestamme, kun kummitäti veteli vielä sikeitä. Aamiaisella oli tänään muhennosmaisia riisilättänöitä kahden eri tulisen kastikkeen kanssa. Äiti naposteli niitä kyllä oikein into piukassa, mutta meille ei oikein maistunut. Onneksi tarjolla oli myös paahtoleipää ja äidin raahaamaa hapankorppua. Kun tulimme takaisin murkinoimasta, herätimme kummitädinkin ja suuntasimme nettiravintolaamme. Viihdyimme jopa yli tunnin ravintolassa mango-, mansikka- ja banaanilasseja imeskellen, sillä äidin ja kummitädin piti päivittää itsensä uutiskartalle ja vähän viestitellä. Meitä se ei haitannut, koska pelasimme tabletilla ja katsoimme futaa telkkarista. Kasperi päätti ruokkia masuansa suoraan läpi paidan ja kaatoi vahingossa lassinsa suoraan kaula-aukosta sisään. Suunnitellun toriretken sijaan lähdimmekin pesu- ja paidanvaihtopuuhiin hotellille.

Operaatio putsauksen jälkeen kysyimme hotellin respasta ohjeet lauantain torille pääsemiseksi. Tällä kertaa emme aikoineet eksyä... Ulkona paahteinen ilma löi kasvoille, ja olimme läkähtyä jo sadan metrin jälkeen. Määrätietoisesti kuitenkin jatkoimme matkaa kohti toria. Kymmenen minuutin talsinnan jälkeen emme vielä olleet perillä, vaikka vesipullotkin oli jo juotu tai kaadettu päähän, mutta näimme onneksi viilentävän keitaan, ilmastoitu Kentucky Fried Chicken (ja ainoa laatuaan täällä Goalla). Päätimme, että taisikin olla jo lounasaika. Hyvä tuurimme jatkui, sillä kanahamppariannosten jälkeen näimme torin kutsuvan meitä vain sadan metrin päässä. Uskalsimme ylittää tienkin naurettavan vaivattomasti Mumbaihin verrattuna.

Tori koostui autotien varrelle kannetuista kojuista ja kankaista, joiden päällä ihmiset myivät vihanneksia, hedelmiä ja erilaisia tavaroita. Pääsimme muutaman kojun eteenpäin, kunnes vastaamme tuli futapelivermeiden myyntitiski. Myynnissä olikin vaikka mitä väriä vaikka mistä joukkueesta - ilmeisesti myös sellaisia värejä, joita ei oikeasti ole edes ikinä ollut joukkueilla
käytössään... Siinä paitoja hiplailtuamme ja katseltuamme, halusimme toki tehdä kaupat. Yritimme kysyä, olisiko myyjällä Neymarin paitoja, mutta myyjä tiesi vain Messin. Päättelimme, että hän
 kannatti kiivaammin kriketin mestareita. Konsta osti Chelsean sinisen pelipaidan ja Kasperi Brasilian. Ilmeisesti paikalliset 16-vuotiaat käyttävät joko napapaitoja tai ovat 130-senttisen kokoisia, sillä meille kaivettiin pinoista aivan sopivat 16-vuotiaiden paidat. Paitaostosten jälkeen me pojat olimmekin jo aivan valmiit lähtemään, mutta äiti ja kummitäti maanittelivat meidät vielä alueen läpi lupaamalla KFC:n punaisesta paratiisista kaupan päälle vielä smoothiet.

Raikkaita juomia imeskellessämme vaelsimme autotien reunaa kohti rantaa. Viimein ihanan raikas rantatuuli tavoitti meidät, ja kiiruhdimme loppumatkan. Aallot pauhasivat entistäkin kovemmin, mutta rannalla tuntui sentään viileämmältä. Konsta olikin jo heittänyt paitansa ja sandaalinsa hiekkaan ja hän juoksi kohti viilentävää 29-asteista merivettä. Edes äidillä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia ja vilunväristyksiä seistessään kolmatta tuntia vedessä. Kummitäti ja kamamme piiritettiin samantien kuvaajien toimesta. Vaihdoimme siis taktiikkaa edellisestä päivästä, koska paparazzit kävivät tänään aikaisempaa kiivampina. Seisommekin (tai me pojat oikeasti makasimme, olimme
meritähtiä, suojasimme, heittäydyimme ja kierimme) koko rasvatun ryhmän voimin aalloissa sandaalit remmitettyinä kiinni repuissa. Kummitäti oli hyvä merimerkki, sillä häntä edemmäs ei saanut pulahtaa. Kun pärskeet heittivät meitä kohti rantaa ja imivät meitä mukaansa, oli kummitädin jalkoihin hyvä takertua. Muutaman kerran aallot heittivät kummitädin jalkoihin myös muutaman pienen intialaismiehen (pohdimme, mahtuisivatko hekin menemään kummitädin jalkojen välistä) ja kerran yksi turbaanipäinenkin mies yritti takertua virran voimasta kummitätiin. Äiti lähinnä räkätti vieressä ja yritti itse olla kaatumatta ja kastelematta kaikkia kamojemme. Tuo hymyilevä ja ratkiriemukas turbaanipäinen yritti saada meitä poikiakin mukaan käsipohjaleikkiin syvemmälle, mutta äiti ei antanut mennä niin syvälle. Lisäksi miehen vyötäisille oli kiedottu naru, josta roikkui puukko, joten äidin mielestä mies ei ehkä olisi ollut meille ihan parasta leikkiseuraa. Kummitäti kyllä valotti meitä, että puukko oli luultavasti tylsä ja se kuului kantajansa perinteiseen asuun.

Lähtiessämme rannalta ostimme paahdetut maissit rantakadulta. Valkoinen kulkulehmä oli samassa
jonossa ja meistä oli hauskaa, kun lehmällekin annettiin maissia. Toinen lehmä oli pää roskiksessa syömässä ja samalla kolmas lehmä nuoli sen pyllyä, yäk! Olisittepa nähneet tuon kolmannen lehmän karmivan irvistyksen (näköjään pylly oli jäänyt pyyhkimättä...) Vaikka olikin jo auringonlaskun aika, ilma oli vielä kovin kuuma. Hoilasimme kotimatkallamme laulua:


Intiassa kuukin on kuumempi, oo-hiio-hei!
Kuin aurinko meillä mutta suurempi, oo-hiio-hei!
Linnut siellä paistuvat lennossa, oo-hiio-hei!
Voi siellä myydään pulloissa, oo-hiio-hei!
Oo-hiio-hei...

Hotelliin päästyämme alkoivat vilkkuvat sähkökatkot, joihin onneksi olimme varautuneet tasku- ja
otsalampuin. Kummitädin lähetimme Shoklun kanssa yönselkään, mutta itse jäimme nauttimaan pimeydestä ja yön äänistä taskulamppujen loisteessa. 

Vesipetopäivä ja lehmätarkkailu

Aloitimme aamun ahmaisemalla hotellin aamupalaa vatsat täyteen. Aamupalalla oli murojen ja paahtoleipien lisäksi myös naan-leivän tapaisia lättyjä, joita dippailtiin tulisessa kastikkeessa. Pohdimme, milloin lehmät mahtavat astella ruokapöytään, sillä ne olivat parkkeeranneet aivan hotellin viereen. Uima-altaalla oli myös tarjolla allasjumppaa Kasperin vetämänä sekä Vinoshowta. Vinoshowssa me pojat muodostimme erilaisia kirjaimia ja numeroita kelluen äidin ohjeiden mukaan. Äiti yritti myös näyttää sporttiselta punttaillessaan altaan viereisellä kuntosalilla (=juoksumatto, kuntopyörä ja monitoimihärpäke). Samalla väännellessään itseään erilaisiin asentoihin ja irvistelessään hän tuijotti meitä herkeämättä ilmastoimattoman akvaarionsa ikkunasta muutaman metrin päästä. Sillä aikaa päätimmekin vedessä kiipeillä kummitädin palaneilla hartioilla. Meitä on ankarasti kielletty latkimasta altaan vettä vatsataudin ja muiden vesidesinfiointiaineiden pelossa. Ainakin toistaiseksi olemme säästyneet vatsanväänteiltä.

Kolmen tunnin allaslotraamisen jälkeen kävelimme kuumassa paahteessa lähistön Lazydaysiin, sillä siellä saamme aina käyttää wifiä murkinoinnin lomassa. Kohta lienee siis koko ruokalista maisteltu. Yleensä yksi ruoka-annos maksaa eurosta noin seitsemään euroon riippuen hieman siitä, onko ruoka paikallista. Kun lasku tulee, kaivavat äiti ja kummitäti kuvettaan lukuisista eri kätköistään. Illalla taksilla porhaltaessamme ruokakauppaan äidin piti jättää koko reppu vartijalle. Äiti pyöritteli päätään eikä suostunut, koska meidän passimme, kaikki rahamme ja tablettimme olivat repussa. Lopulta vartija ja äiti pääsivät yhteisymmärrykseen, kun äiti sai tyhjentää kaikki arvokätkönsä märkien sadeviittojen suojana olleeseen Citymarketin muovipussiin ja ottaa pussin mukaansa kaippakierrokselle. Silti sekä vartija että taksikuski seurasivat mahdollista äitivarasta herkeämättä. Kieltämättä ostimme niin paljon karkkipäiväksi kansainvälisten ketjujen herkkuja, että äidin olisi hintojen puolesta varmasti tehnytkin mieli survoa loput namut housuihinsa tai sinne Cittarin muovipussiin, jota ei sitten kuitenkaan edes lähtiessä tsekattu.

Ennen tätä kauppaepisodia kävimme rannalla, jossa innokkaat ihailijamme olivat jo valmiina kameroinensa kanssa. Taktiikkamme on suostua aluksi pariin yhteisvalokuvaan, jonka jälkeen me voimme rauhassa mennä leikkimään rantaveteen, koska muuten emme ehtisi leikkiä laisinkaan riehua vain hymyillessämme kuvattavina. Tällöin jompikumpi aikuisista tulee mukaamme torppaamaan seuraavat lukuisat kuvausyritykset. Toinen aikuisista jää kamojemme kera tulvavahdiksi, ja hänestä napsitaankin häikäilemättömästi kuvia antamalla vain kameran laulaa. Kun rahamme loppuvat, olemme suunnitelleet rahastavamme valokuvausmaksuilla... Taktiikkaa täytyy selvästi kuitenkin vielä hioa, koska äidin ollessa tulvavahtina (kaukana poissa aalloista) hän onnistui kastelemaan puolet kamoistamme silti jättimainingin yllättäessä. Onneksi hän ehti pelastaa veden tieltä reppumme ja kummitädin kassin sekä Konstan sandaalit, jotka roikkuivat repun sivuremmeissä. Meidän kolmen muun kengät jäivät ajelehtimaan aaltojen armoille, mutta onneksi Kasperin pikasyöksyn ansiosta meillä muillakin on vielä toistaiseksi kengät.

Tullessamme takaisin hotellille jouduimme väistelemään tiellä kulkevia lehmiä. Niillä oli selvästi menossa jokin kello kolmen vaellus hyville ruoka-apajille. Pohdimme jo tovin, pitäisikö meidän lähteä seuraamaan niitä, jotta saisimme selville jonkin paikallisen torin sijainnin. Konsta onneksi selvittää meille muille aina pää lehmän alle kurkaten, ketkä ovat poika- ja ketkä tyttölehmiä, koska sonneilla on kuulemma isommat pallit ja tytöillä roikkuvat nännit (=utareet).

Hikisen kävelymatkan päätteeksi pulahdimme jälleen hotellin melkein silmiä hivelevän (=kirvelevän) tehokkaasti desinfioituun veteen. Kun tuli pimeää, ja hotellin altaassa ei saanut enää uida, saimme napostella karkkimme. Shoklun tullessa käymään meillä olikin aikamoiset showesitykset sokerihuuruissamme. Yömyöhäisellä on äidin ja kummitädin tarkoituksena aloittaa videon editointi, jota olemme kuvanneet pitkin matkaa. Saapa nähdä, milloin ensi-ilta koittaa. Linkkaamme siitä joskus sitten tännekin :)

Vaahtopalloja, jädepalloja ja futapalloja

Äiti oli hereillä aamulla ensimmäisenä ja hänkin vasta kahdeksalta. Tylsyyksissään (kun me muut emme olleet viihdyttämässä häntä) äiti päätti lähteä ottamaan selkoa siitä, miksei hotellin wifi toimi. Ei toiminut edelleenkään, vaikka äiti kuinka yritti hiillostaa respan työntekijää. Äiti lähetettiin nettailemaan läheiseen nettikahvilaan, jonka netti oli tosin tältä päivältä kytkemättä sekin. Kytkijämies nukkui, eikä nettiä voinut ilmeisesti kukaan muu laittaa päälle, joten äiti asteli hotelliimme ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Eilinen junateksti saapuisi siis jälkijunassa...

Klo 11.54 alkoi äiti olla jo yksin leikkimiseen niin kypsä, että hän päätti herättää meidätkin. Ponkaisimme peittokiepeistänne uuteen päivään, ja kuuden minuutin kuluttua kuului koputus. Porukkamme näytti olevan tuolloin aika vaiheessa, sillä kummitäti oli puolipukeissa ja me pojat juuri lähdössä polskimaan altaalle. Ovella kolkutteli kummitädin tuttuja, Shoklu lapsiensa kanssa. Säntäsimme vauhdilla autoon ja huristelimme aamupalalle meille sopivaan Lazydays-nimiseen ravintolaan. Mangolassit veivät kielet mennessään, ja kupumme täyttyivät taas paahtoleipä-, muro- ja hedelmäsalaattitarjonnasta.

Aamupalan jälkeen pakkauduimme jälleen autoon, ja Shoklu viskasi meidät rannalle. Monsuuniaikana rannalla liehuvat punaiset liput pauhaavien aaltojen takia, mutta meressä saa kyllä kahlata rantavahtien silmien alla. Parasta rannalla oli pyydystää kieriviä vaahtokasoja futaveskoina. Kasperi löysi rannalle huuhtoutuneita kolikoita kahteen otteeseen, ja Konsta kävi dippaamassa kaikki vaatteensa läpimäriksi sooloillessaan rantavedessä. Saimme niskaamme myös yhden salamana alkaneen sadekuuron, jota pakoon yritimme juosta rantakahvilaan. Meidän oli pakko siirtyä rannalla hiukan syrjemmäksi, koska olimme niin suosiossa. Osa intialaisista Goaan matkanneista päiväturisteista ei ole välttämättä koskaan nähnyt ennen merta saatikka valkoihoisia, joten rannalla olemme olleet aika ihmetyksen aiheita ja valokuvauksen kohteita ihan ilman bikineitäkin ;)

Hotellimme on meistä loistopaikalla, sillä parvekettamme vastapäätä sijaitsee Calanguten futastadion. Ostimme futiksen rantakadulta ja sen jälkeen meitä ei pidätellyt enää mikään. Reitti stadikalle kulki kätevästi pyhän makoilevan lehmän (ja pyhien lehmänpaskaläjien) nurmikon läpi, sadevesiojan yli ja pienen rakennustyömaan läpi. Kentän nurmikko kasvoi läpi Goan punakasta hiekasta, joten muutaman kerran maalivahdin heittäydyttyä oli vesekin aivan punaista hiekkamutaa tulvillaan. Kannattajina meillä oli äidin ja kummitädin lisäksi pyhiä lehmiä futanurmea rajaavan aidan toisella puolella. Maaleja tykittäessämme alkoi kentällä futatreenitkin, mutta emme ainakaan vielä tällä kertaa osallistuneet niihin.

Pesujen ja juomatankkausten jälkeen läpsyttelimme nälkäisinä kohti rantaa ja ruokapaikkaa. Tilasimme pöydän koreaksi, ja kaikki me löysimme listalta jotakin herkkua. Kasperi veti nyt kolmatta päivää perätysten voikanaa ja riisiä ja Konsta tilaili listalta fish and chipsit. Ravintolamme kainalossa sijaitsi katolilainen kirkko, jossa oli käynnissä jumalanpalvelus. Saimme siis nauttia laulusta ja jytämusiikista, kellojen kilinästä, jonkinmoisesta pihalla kiemurtelevasta kulkueesta ja ilotulitepoksahduksista sapuskoidessamme. Jälkiruokana oli jäätelöä suklaakastikkeessa, ja aikuiset ahmivat bebincaa (goalainen pannukakun ja kakun risteymä) ja jäätelöä.

Ruokailun jälkeen kaipasimme hotellihuoneen rauhaa. Shoklu toi meille ison kasan juuri torilta haettuja hedelmiä, kuten mangoja, banaaneja, taateleita, omenoita ja jonkinlaisia luumuja, jotka eivät ole oikeasti lainkaan luumuja. Kummitädin luovutimme iltamyöhäksi vielä rupattelemaan, mutta me muut aloimme olla loistojutuistamme päätellen jo nukkumakunnossa.

Ten minutes!

Heräsimme kukonlaulun aikaan klo 5.30, koska junamme lähtisi hieman vaille seitsemää. Kummitäti oli sopinut, että saamme varhaisen aamupalan hotellissa ennen kuutta, mutta jostain syystä aamupalaa ei kuulunut eikä näkynyt. Painelimme siis kimpsuinemme tivaamaan mahamurinalle vastinetta, mutta toiminta oli edelleen meidän makuumme ja junan lähtöön nähden liian verkkaista. Lopulta saimme napattua paahtoleipiä ja muroja lennossa matkaan, kun jo kiidimme taksiin ja juna-asemalle. Näissä pikkuruisissa takseissa ei ole laisinkaan takaluukkua, mikä hieman vaikeuttaa matkantekoa. Matkalaukku ja rinkat kulkivat sitomattomina vain heitettynä katolle (onneksi ei satanut!), ja me tarkkailimme matkan aikana, miltä sivulta tavaramme kierähtäisivät liikenteen joukkoon.

Olimme varanneet aikaa Mumbain suurimmalla juna-asemalla, vaikka meillä olikin jo Suomesta ostetut liput valmiina. Läpivalaisun jälkeen pääsimme ihmettelemään hindinkielisiä näyttötauluja ja aprikoimaan, miltä raiteelta junamme mahtaisikaan lähteä. Kyselimme ihmisiltä ja saimme vastaukseksi muutamankin raiteen. Lähdimme siis asemapaikoillemme kohti raiteita kyselemään lisää, jottemme myöhästyisi. Meidän tulisi löytää vielä nimemme tulostetusta listasta oman junavaunumme ulkoseinästä ennen kuin pääsisimme matkaan.

Sitten alkoikin odotus... Junan lähtöaika tuli ja meni, monta pitkää junaa tuli asemalle, kaiuttimista tuli hindiksi kuulutuksia, rotat vipelsivät kiskoilla ja kaupustelijat kiskoivat kärryjään laitureilla. Meillä pojilla ei ollut huolen häivää, kun valokuvasimme rottia (Kasperi onnistui vangitsemaan yhteen kuvaan kuusi rottaa!) sillä aikaa, kun äiti ja kummitäti pyörivät epätietoisina oikeasta paikasta ja lähtöajasta. Pian joku ohikulkija valistikin meitä, että junamme oli myöhässä. Vaikka olikin lämmin, onneksi myös tuuli, sillä meillä oli niin paljon kantamuksia asemalaiturilla, ettemme viitsineet mennä kiertelemään minnekään. Muutaman tunnin odottelun jälkeen saimme kuulla, että Goasta tuleva juna olisi yhteensä ehkä viitisen tuntia myöhässä tai sitten se tulisi jo aiemmin. Äiti ja
kummitäti pitivät neuvonpitoa siitä, lähtisimmekö vielä pois asemalta. Meitä pienoinen odottelu ei haitannut, sillä laiturilla oli mielenkiintoista seurattavaa, ja lisäksi äiti kaivoi meille muutamaksi tunniksi esiin tabletin, jolla pelasimme vuorovedoin. Lisäksi kävimme juna-asemalla ostamassa juomia ja reikävessassa, jossa Konsta kysyi, pitäisikö hänen istua selällään tuossa maassa kuin lepotuolissa... Lisäksi mussutimme karkkeja. Kun yksi karkki tippui vahingossa maahan, seurasimme jännittyneinä varmasti puolisen tuntia, kuinka monta kärpästä se keräsi yllensä.

Vihdoin ja viimein tuli junakin! Kuljimme vaunujen viertä etsimässä nimiämme junan listoilta. Meillä ei ollut aavistustakaan lähtöajasta, joten rynkytimme vaunumme lukittua ovea aika montakin kertaa, kun meitä ei päästetty muistakaan vaunuista sisään. Tuntui siltä, että kaikki muut matkustajat olivat jo aikaa sitten nousseet omiin vaunuihinsa ja me vain edelleen kyykimme asemalla. Kun saimme nostettua tavaramme viimein omaan loossiimme junassa, se nytkähtikin liikkeelle. Olimme vaunumme ainoat matkustajat, jotka nousivat kyytiin ensimmäiseltä asemalta. Meidän
vaunuluokkamme oli ilmastoitu ja siinä oli 4-6 hengen verhoilla ja seinillä rajattuja loosseja. Meidän loossimme sijaitsi aivan ensimmäisenä junaan astuessa vessojen (Indian style ja western style), erillisen käsipesualtaan (josta ei tietenkään tullut vettä) ja ammottavien ulko-ovien, joista hönki kuumaa ilmaa sisälle, vieressä. Kaksi sängyistä oli selkä menosuuntaan ja kaksi sängyistä junan suuntaisesti päällekkäin. Sänkyjen välistä kulki kapea käytävä, jota käyttivät kaikki muutkin matkustajat reippaillessaan esimerkiksi vessaan. Punnersimme kapsäkkimme toiselle yläpunkista, ja me pojat saimme kapeamman laverin. Meillä alkoikin heti parituntinen salapoliisiagenttileikki, sillä vakoilimme verhojen raoista ylä- ja alasängyillä samalla kiipeillen ja temppuillen, ketkä nousivat junaan seuraavilla asemilla. Alkuperäisen aikataulun mukaan meidän piti olla perillä iltaseiskan maissa, mutta tiesimme jo nyt, että optimistisemmankin arvion mukaan emme olisi perillä vasta kuin keskiyöllä.

Junamatkan aikana ihmettelimme maisemia ja näimmekin pitkiä maata halkovia vesiputkia, härkien avustamia peltotöitä, riisinviljelyä, vihreitä vuoria, viidakkoa, vesiputouksia, valtaisan pitkiä tunneleita sekä hienoja taloja ja niiden kanssa rinta rinnan hökkelikyliä. Junan kulkureitillä riitti upeaa katseltavaa, mutta illalla alkoi tulla sysipimeää, eikä ikkunoista enää tietenkään näkynyt mitään. Sen sijaan avoimista ovista, jotka jouduimme ohittamaan useasti, kuului junan kolinan lisäksi viidakon ääniä. Olimme etukäteen sopineet, ettemme osta junasta syötävää, sillä kummitäti oli aiemmilla reissullaan vieraillut myös junan keittiössä... Silti kummitäti joutui nyt ravaamaan vessassa, sillä hän oli maistanut asemalla jotakin sopimatonta erään kanssamatkailijan eväistä. Äiti lotrasi jatkuvasti meille viikareille käsidesiä, eikä lattialla saanut sukilla tai paljain jaloin sipsutella. Olimme nimittäin junaan tullessamme nähneet kuraiset lattiat, joille siivooja vain heitti vettä päälle ja paljaalla jalallaan hieman vain hämmensi tätä soppaa. Kiehuttelimme omassa vedenkeittimessämme pullovettä ja lounaaksi söimme maukasta Suomesta raahattua retkimuonaa, pasta bolognesea, ja illalla vielä kebabpataa. Junan sähkövirta oli ilmeisesti hieman epätasaista, mutta onnistuimme saamaan kyllä kiehuvaa vettä. Käytävällä laukkasi ja kailotti valehtelematta 2-5 minuutin välein junan kaupustelijoita, joilta saattoi ostaa erilaisia ruokia kanatikkareista paikallisiin herkkuihin sekä teetä ja kahvia.

Puolenyön jälkeen Kasperi oli simahtanut laverille, mutta Konsta sinnitteli edelleen hereillä. Emme tarkkaan tienneet, milloin meidän pitäisi jäädä pois säkkipimeässä yössä. Eivätkä tienneet muutoin muutkaan matkustajat, vaikka me ilmeisesti olimmekin ainoat hermorauniot. Toistelimme englantia taitamattomille kaupustelijoille asemamme nimeä Thivim, mutta emme ymmärtäneet elekielestä tai käsimerkeistä juuri mitään. Pohdimme esimerkiksi, tarkoittiko yksi sormi pystyssä ehkäpä noin kello yhtä vai sitä, että vielä olisi yksi asema välissä. Ja mitä ihmettä tarkoittivat sorminumerot 10 ja 6, kun kello oli 00.30. Yritimme saada myös jotakuta kirjoittamaan edes arvioitua kellonaikaa, mutta ilmeisesti limumyyjä ei osannut kirjoittaa tai piirtää kellotauluun viisareita. Junassa ei tullut kuulutuksia, siellä ei ollut karttaa asemista ja välillä juna pysähteli ilmeisesti myös jossakin siten, että ihmiset jäivät vain raiteilla pois. Oli siis vain pidettävä jatkuva valmius yllä, tihrustettava avoimista ovista taskulampulla pöheikköä ja toivottava, että pitkän junamme juuri tämä vaunu pysähtyisi soten, että saisimme selkoa jonkin toisen aseman nimestä sekä luotettava tuuriin. Noin puoli kahden maissa eräs kaupustelija sanoi meille: "Ten minutes!" Olimme riemuissaimme. Nostelimme kamamme avointen ovien väliin ja herätimme Kasperin. Äiti ja kummitäti tähystivät kumpikin omalta puoleltaan ovista ohi vilistävää pöheikköä taskulampuilla ja me pojat seisomme turvassa vessojen välissä yöperhosten lennellessä kattolampun alla päämme yläpuolella. Ohitimme vielä kolmisen asemaa, aikaa kului ja kului. Kymmenen minuuttia vaihtui 45 minuuttiin ja viimein bongasimme asemamme. Meidän vaunumme ei ihan osunut laiturille asti, mutta raiteen vieressä oli sentään asfalttia, jota oli helppo kävellä asemalle. Toisin kävi joillekin muille matkaajille, jotka päätyivät pöheikön kohdalle...

Onneksi meitä oltiin vastassa ja kurvailimme Calanguten alueelle uuteen hotelliimme, joka jo yöllä näytti todella mukavalta uima-altaineen, parvekkeineen ja jättihuoneineen. Emme malttaisi millään odottaa aamua!

Vastakohtaisuuksien päivä

Reipas konkkaronkka heräili aamusella hyvissä ajoin ehtiäkseen aamupalalle ennen starttaamista päivän retkille. Vakkaripöytäämme tai pikemminkin sen alle oli pesiytynyt muurahaisia, joten vaihdoimme paikkaa omaan ratkirauhaisaan seuraamme. Jatkoimme perinteistä suklaamuro-, meloni- ja paahtoleipälinjaamme sillä aikaa, kun äiti ja kummitäti taisivat tyhjentää erivärisistä laareista lautasilleen joka laatua. Kun navat olivat kuprullaan, olimmekin saaneet sähköpostitse jännittävät ohjeet:

- Umpikengät, säädylliset vaatteet ja saapuminen Churchgaten asemalle klo 9. Kontaktihenkilönne tunnistatte vaaleansinisestä kauluspaidasta (joita oli muuten joka neljännellä päällään).

Koska vettä satoi kaatamalla, jouduimme varustautumaan lenkkareiden sijasta crocseilla ja sadeviitoilla (no, olihan meillä tietty muitakin vaatteita). Näillä tamineilla hyppäsimme pirssiin ja löysimme kontaktihenkilömme juuri sovittuun aikaan. Juna-asema vaikutti meistä hyvin ruuhkaiselta, meluisalta ja aika likaiselta. Kummitäti oli varaillut meille Reality Tours -firman kautta parituntisen reippailun Dharavin slummiin. Dharavi sijaitsee kahden rautatielinjan välissä, ja siellä asuu arviolta 1-5 miljoonaa ihmistä. Slummi on hyvin organisoitu ja sen sisältä löytyy erilaisia osioita, kuten tehtaiden alue, leipomot, eri kansallisuudet ja uskonnot, vaatepuoli jne.  Kuulemamme ja toivomme mukaan yli 80 % retkien hinnoista palaa takaisin alueen ja ihmisten hyväksi, sillä firman kaikki oppaat asuvat itse slummissa, ja firma tukee myös slummissa toimivaa koulutuskeskusta.

Aloitimme ajatuksia herättelevän, mielenkiintoisen ja vaikuttavan retkemme paikallisjunalla, jonka avoimista ovista vesi ryöppysi matkan aikana sisään. Onneksi meillä oli istumapaikat, ja opas vieressämme, jolta saimme jo etukäteen kuulla kaikenlaista matkanteosta ja perillä odottavasta
alueesta. Jäädessämme slummin reunalla junasta seuraamme lyöttäytyi myös toinen opas sekä kaksi
englantilaisturistia. Meidän viikareiden kanssa slummissa turvallisesti liikkuessa olisi kuulemma parasta, että opas olisi sekä retkueemme etu- että häntäpäässä.

Retkestä olisi niin paljon asiaa, ettei tämä koko internetti edes ehkä riittäisi, joten kerromme nyt vain muutamia paloja matkan varrelta. Ensin kävelimme tai oikeastaan loikimme (koska maassa oli
irtonaisia katukiviä(?), kangasriepuja, vettä ja siihen liuenneita kaikenlaisia cocktaileja, kuten sitä itseään tai jätteitä jne.) tiiviinä letkana kapeille kujille, joita ympäröivät erilaiset tiilistä ja pelleistä rakennetut hökkelit. Näimme pienissä huoneissa, kuinka muovista hakataan ja rouhitaan edelleen pientä silppua, joka kuivataan katoilla ja pakataan edelleen säkkeihin teollisuuden käyttöön. Näimme myös, kuinka alumiinia sulatetaan isommiksi blokeiksi ilman suojaimia ja samalla meille kerrottiin, kuinka tällainen työ sairastuttaa alumiinihöyryn takia. Kävimme myös nahkapajoilla, joissa tehtiin mm. isojen muotitalojen tilaamia lompakoita ja laukkuja karuissa oloissa. Työpajojen jälkeen siirryimme asuinalueille, jotka olivat hyvin erilaisia keskenään. Aikaisemmin slummiin tulleet
asuivat väljemmin isoimmissa rakennuksissa tai sellaisissa taloissa, jotka eivät kyllä Suomessa menisi ihan kaikkien laatuvaatimusten mukaan läpi. Oven virkaa saattoi toimittaa vain kuitenkin pala kangasta ja seinän paikalla oli pahvia, peltiä, tiiliä, pressua tai mitä milloinkin. Myöhemmin tulleiden alueella sähköjohdot oli kurottu noin 1,5 metrin korkeudelle, ja kapeaakin kapeammat kujat tekivät labyrinttimaisesti alueesta hyvin sokkeloisen. Tämän alueen tunnelmaa on hyvin vaikea selostaa, sillä sitä ei ikinä uskoisi. Aikuiset joutuivat kulkemaan kaksinkerroin kyyryssä noin 70 cm kapeilla kujilla.  Talot tai pikimminkin pikkuruiset huoneet kätkivät sisäänsä kokonaisia perheitä. Huoneissa ei useinkaan ollut laisinkaan huonekaluja seinähyllyjä lukuun ottamatta. Palasimme pääkadulle, josta
näimme alueen oman sairaalan sekä yhden koulutuskeskuksista, jossa myös vierailimme. Kävimme pääkadulla kaupassa toisessa kerroksessa ja huidoimme edestämme rappusista varmasti satoja kärpäsiä päästäksemme ovelle asti. Slummin ihmiset sen sijaan vaikuttivat onnellisilta ja hyvin ahkerilta. Naapuruston yhteisöllisyys oli oppaiden mukaan eräs slummin parhaista piirteistä, vaikka elinolot olivatkin meidän mittapuun mukaan todella surkeat. Lopuksi näimme myös slummin
kaatopaikan ja ruukunvalajien työpisteet. Reality Toursin toimisto sijaitsee Dharavin slummissa, joten retkemme päättyi sinne. Oppaamme suoraan sanoen sulloivat meidät yhteen pieneen taksiin, jossa oli jo yksi paikallinen nainen, ne kaksi englantilaisturistia, kummitäti ja Konsta etupenkillä sylikkäin, äiti ja Kasperi takaluukussa oppaan kanssa... Ja kyllä meitä nauratti! Jatkoimme taksilta ajatuksia päät täynnä junalla edelleen hotellille, ja juna-asemakin vaikutti meistä jo ihan puhtoiselta. Retki slummiin oli hyvin opettavainen ja silmiä avaava kokemus.

Hotellissa piipahdettuamme lähdimme noin tunnin päähän KidZaniaan, joka olikin hyvin vastakohtainen aamupäivään verrattuna. Kidzania on meille viikareille suunnattu pienoiskaupunki, jossa tehdään töitä, saadaan palkkaa ja tuhlataan rahaa. Aloitimme työsarkamme hampurilaisbaarista, jossa oli pulaa kahdesta innokkaasta kokista. Väsättyämme burgerit saimme syödä ne palkaksi, nam! Värväydyimme seuraavaksi bensa-asemalle töihin, jossa tankkasimme ja kiillotimme autoja. Saimme yllemme tietysti komeat tankkaajapoikien vermeetkin. Tästä ansaitsimme kahdeksan KidZanian rahaa, jotka tuhlasimme suklaatehtaassa itsetekemiimme suklaalevyihin. Lähdimme rahankiilto (Kasperin) ja tuhlauskiilto (Konstan) silmissä sammuttamaan palomiehinä tulipaloa ja ajelemaan paloautolla, suklaamurotehtaalle linjastolle töihin ja kauppaan piippaamaan ja hyllyttämään ostoksia. Välillä meinasi tulla hieman ongelmia, kun äiti ja kummitäti eivät saaneet tulla mukaan eri työpaikoille, joten emme ymmärtäneet ihan kaikkia ohjeista. Onneksi emme sentään luulleet, että tulipaloa sammutetaan kerosiinillä, kuten eräs toinen lapsi...

Rankan työnteon jälkeen pirsseilimme jälleen takaisin koti-hotellille tekemään huomisia junavalmisteluja. Pakkaukset jatkuvat luultavasti yömyöhään, koska anivarhain sanomme Mumbaille heihei ja lyttäämme nenän kohti junan ikkunaa ja Goaa!

Loistolöydöksiä ja iltajamit

Suuntasimme hotellin aamupalalle vesi kielellä, ja tarjolla olikin sen seitsemisen sorttia. Äiti ja kummitäti kauhoivat lautasilleen vähän epäilyttävän näköisiä juttuja vihreistä ja keltaisista tahnoista kaikenmaailman pallukoihin. He saivat kokkimiehiltä myös maukkaat, täytetyt munakkaat sekä paahtoleipää. Meidän mielestämme oli turvallisempaa rouskutella joulutorttuja (vaikka siinä kyltissä luki kyllä croisant) ja suklaamuroja. Hullaannuimme esittämään muille pöytäseurueille myös Hämähämähäkin siihen kuuluvine käsiliikkeineen ikään kuin kiitoslauluksi. Saimme vain lisää vettä myllyyn, kun tarjoilijat yrittivät matkia meitä.

Hulvattoman aamupalan jälkeen lähdimme lampsimaan läheiselle kojutorille Crowfort Marketiin, mutta sitä emme tainneet koskaan löytää, vaikka kysyimmekin ohjeita varmasti yli tusinalta. Ensimmäinen ohje hotelliltamme oli ainoastaan, että meidän tulisi kävellä 20 minuuttia suoraan samaa tietä. ("You can't miss it!") Kun aloimme puolen tunnin jälkeen olla jo aika läpimärkiä hiestä 30 asteen aamuhelteessä, aloimme hieman epäillä ohjetta. Kummitäti paljasti vasta jälkikäteen, että mumbailaiset ilmeisesti puhuvat mieluummin puutaheinää kuin tunnustavat, etteivät tiedä oikeaa vastausta. Näin ollen seuraavien ohjeistusten seurauksina marssimme päättäväisinä takaisin, oikealle, vasemmalle, tien yli, teimme u-käännöksen ja sitä rataa. Hehkeän punaisina yritimme päästä taksiinkin, mutta kuski ei halunnut lähteä heittämään meitä, koska kojut olivat aivan kulman takana. Eivät muuten olleet!

Kun viimein eräs mies lähti poikansa kanssa opastamaan meitä alueelle, löysimme ainakin jonnekin sisätorille. Meno oli kyllä aikamoisen vilkasta, huumaavan hajuista, äänekästä ja tahmean likaista. Loikimme yli pahimpien kura-vesi-hedelmäjätös-mitälie-läjien käsi jatkuvasti jommankumman aikuisen kädessä. Emme halunneetkaan kauheasti pysähdellä, joten meille sopi mainiosti reipas
puolijuoksu läpi kojukujien. Kojuissa oli myytävänä ihan kaikkea: ruokapalleroita, piirakoita,
mausteita, hedelmiä, kasviksia, pesuaineita, koruja, kelloja, pesuaineita, vaatteita, kankaita... Yhdessä osiossa oli myytävänä myös kasapäin eläimiä koiranpennuista hanhiin. Kun tähän kaikkeen eksoottiseen (meno oli todellakin villimpää kuin Salon iltatorilla) lisättiin vielä pari vilkasliikenteistä tienylitystä, olimme enemmän kuin valmiit pujahtamaan taksiin.

Taksilla painelimme monta kilometriä päästäksemme paikalliselle Stockalle. Meistä ei enää näin muutaman päivän kokemuksella tuntunut lainkaan, että olisimme edes Intiassa. Ostoskeskuksessa oli meille myös tuttuja suomalaisia liikkeitä, kuten Body Shop, Vero Moda ja Kiehl's, ja hinnatkin tuntuivat ihan suomalaisilta. Meille ostoskeskuksesta löytyi aivan uskomaton lelukauppa, jossa meidät vastaanotti esimerkiksi valtava pehmolelukameli. Olimmekin tuossa kaksikerroksisessa paratiisissa puolisentoista tuntia pariinkin otteeseen. Välillä oli pakko lähteä syömään viereiselle Mäkkärille. Mielellämme kiskoimmekin kiduksiimme ihan kotimaista hampurilaista, vaikkakaan yksikään hamppari ei ollut samanlainen kuin siellä Suomessa. Tarjouksia tuolla mättöpaikassa oli myös jos jonkinmoisia - pähkinänkuoressa vaikutti siltä, että ostaessaan yli 250 rupialla (noin 3,50€) sai kaikkea sen jälkeen kaupan kylkiäisenä, kuten toisen aterian, isomman aterian, McCafe-tuotteen ja jäätelön (toivottavasti ei sentään vatsatautia!) Kyllä meitä taas niin ihmetytti.

Jouduimme lähtemään lelukaupasta, vaikka olimme löytäneet vasta kauko-ohjattavan robotin, legoshakkipelin, tärisevät kynät, söpön koirapehmolelun, kääntyvän pelipöydän (jolla voi pelata futaa, pöytälätkää ja biljardia), Lumikki-koulurepun, jousipyssyn ja futamaalin. Emme kuitenkaan saaneet ihan kaikkea, koska äiti väitti, ettei hänen rinkkaansa ainakaan mahdu. Hän osti meille siis Uno-kortit...  Onneksi panostimme itse hieman lisärahaa Konstan paidan alla lymyilevästä rahataskusta ja saimme myös pienen legopaketin ja taikatemppulaatikon. Näiden loistolöydösten jälkeen posotimmekin kohti hotellia onnesta soikeina, ja Konsta nukahti taksiin hypistellen legopakettiaan. Me muutkin aloimme olla kaikkemme antaneita, sillä taisimme taittaa matkamme jonkinlaisessa saunataksissa.

Uninen Konsta vedettiin taksista hotellilla ja hän kurvasi heti huoneemme vessaan. Siellä iloisesti huudellen hän kaipaili vessapaperia, jota siivooja oli unohtanut meille jättää. Kummitäti lähti pikaisesti pyytämään respasta rullaa. Siellä alkoikin kuhina, kun paperia ei heti löytynytkään, joten kummitäti yritti naurunpyrskähdyksissään selittää asiaa korrektisti ("The boy is in the toilet already.")

Kun olimme saaneet Konstan pälkähästä, päätimme iltaruokailla pimeän tultua hotellilla. Olimme ainoat asiakkaat, ja meitä viihdytti muutama tarjoilija. Kokkikin taidettiin kaivaa iltatorkuiltaan meitä varten. Me opetimme heille tarpeellisia sormitemppuja, kuten strutsin pään ja hassut silmälasit. Tilasimme palak paneeria, voikanaa ja kasvisjalfreezia. Nälkäinen seurueemme sai masunsa kylläisiksi, vaikka meiltä jäikin vielä nokareet purnukoiden pohjille ja lautasille. Tarjoilijaheppu kysyi Kasperilta, aikooko tämä vielä syödä, jolloin Kasperi totesi vatsaansa hieroen: "No, I'm fat boy." Kaikkia tämä hieman hihitytti. Äiti ja kummitäti ovat kannustaneet käyttämään jatkuvasti sen verran englantia, mitä osaamme. Välillä tulee siis osuttua naulan kantaan :) Kasperi hekottelikin itse myöhemmin huoneessamme, että hän olisi osannut kyllä sanoa englanniksi olevansa nälkäinen.

Illan päätteeksi me kaikki neljä popitimme telkusta paikallista musaa ja pidimme temppupainidiscoa sängyn päällä. Väliajalla herkuttelimme ladduilla, kala jamuneilla, gulab jamuneilla ja kheer kodomeilla (näin luki kuitissa). Nyytit sisälsivät erilaisia makeita tahnoja, ja suosikiksemme selvisi märän munkin makuinen musta pingispallo. Ennen nukkumaanmenoa kävimme tarjoamassa Suomesta tuomaamme eväslakua alakerran tarjoilijoille, ovimiehille ja respan miehille. Olipahan ihana päivä (ja varsinkin, kun isikin soitteli!)

Taksikurvailua ja kulkueläimiä monsuunissa

Kun me pojat vielä olimme vielä untenmailla, äiti oli pakkaillut meille repun valmiiksi päivän tohinoihin. Nukuimme onnistuneesti hotelliaamupalan ohitse, koska edellinen ilta oli mennyt rillutellessa ja rottia tiiraillessa. Onneksi meillä oli kuitenkin vedenkeitin matkassa, joten pääsimme herättyämme heti vadelmakaurapuuron kimppuun. Olimmekin pian valmiit matkaan, jonka kummitäti meille diilaili respasta. Näytimme taksia odotellessamme ja kaurapuuron roippeet suupielissämme ilmeisesti niin säälittäviltä, että ovimies kävi hakemassa meille matkaevääksi kasan donitseja. Taksikurvailija-Konsta oli mielissään, kun kuuli taksin olevan käytössämme seuraavat kahdeksan tuntia.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Gateway of Indian pakeilla. Hääräsimme siinä itsemme muutaman kaoottisen tien yli, ja muuten menikin hyvin, mutta kummitädin sandaali halusi jäädä aika keskelle ajotietä maisemia katsomaan. Kun oikukas sandaali oli näin muutamia kertoja keppostellut, meistä alkoi tuntua turvallisemmalta kieppua äidin kädessä. Intian porttia vesisateen pirskoessa toljotellessamme intialaiset keskittyivät lähinnä tuijottamaan meitä. Päädyimmekin siinä vaiheessa vielä hymyilevänä ja crocseissamme vesilammikoissa kahlailevana joukkiona näköjään useammankin kotimaan matkailijan perhealbumiin. Opimme myös napakasti kieltäytymään kaikenkarvaisten kaupustelijoiden supertarjouksilta napakasti sanomalla jotakuinkin "tsaanahii".

Seuraavaksi päräytimme rantakadulle (jota kutsutaan myös kuningattaren kaulanauhaksi), jonne intialaiset olivat massoittain tulleet ihailemaan myrskyävää merta ja odottamaan kadulle asti kohoavia suolaisia tyrskyjen pärskäyksiä. Siinä, kun kummitäti keskittyi taltuttamaan aaltoja filmille, me seurasimme iloisesti pomppien ja poukkoilen variksia, jotka pyydystivät meistä puolen metrin päässä matalalta ja monta kilometriä jatkuvalta muurilta torakoita. Varsinkin Kasperista tuli oiva torakoiden vaanija, ja hän totesikin monesti tyhmille variksille, että täältä sitä paistia taas saisi. Äiti vaani lähinnä jalkojaan, ettei yksikään säksättävä torakka pääsisi häntä yllättämään.

Lämpimän ja kovasti kastelevan sateen yltyessä aikamoiseksi pujahdimme päivärepusta löytyneisiin retro-oranssisiin sadeviittoihimme, jotka äiti oli fiksusti edellisviikolla käynyt ostamassa Gröna Lundista halvalla. Sen sijaan äidillä ja kummitädillä näytti olevan vaikeuksia sateenvarjovirityksiensä kanssa. Sateen suojaan puikahdimme isoon akvaarioon, jossa näimme suomalaisten akvaariokalojen lisäksi muun muassa meduusoja, sinisiä rapuja, otsa turvonneena -kaloja, pusuhuulikaloja ja käärmeiksi naamioituneita kaloja. Akvaarioreissun ajan intialaiset näyttivät sareissaan ja salwar kameezeissaan meistä ihanilta, kun taas äiti ja kummitäti muistuttivat uitettuja kulkukoiria. Oli siis aika häipyä taksiin.

Mahojen kurninoita ei pystytty enää torppaamaan äidin tarjoamilla prinsessakekseillä, vaan meidän oli löydettävä lounaspaikka. Kokenut ruokalistan lukijamme kummitäti tilasi pöytään miltei espoolaisia naan-leipiä, riisiä ja kahta erilaista sörsseliä sekä raitaa. Viereisestä pöydästä saimme oikeaoppimisen opastuksen oikealla kädellä syöntiin, vaikka nipo-äitimme käskikin mieluummin olemaan nuolematta sormiamme ja syömään turistimaisesti haarukoilla. Kummitäti onnistui kuitenkin  aika näppärästi syömään käsin (ja myös sillä vasemmalla vessakädellä) ja tahrimaan soosit vain sormien keskiniveliin asti. Nälkäiselle Kasperille maistuivat kummatkin kasvismössöt, vaikka toinen oli äidinkin makuun todella tulista. Toisaalta Kasperi tyhjensikin samalla yli puolet vesipullostamme pöydässä. Konstan lempiherkkua oli yllättäen voinen naan-leipä, jota hän keskittyi varastamaan myös lähimaastosta muiden lautasilta - onneksi sentään vain omalta pöytäseurueeltamme. Edullisen ja maittavan murkinoinnin jälkeen äidin oli pakko käydä vessassa, joka oli hänen mukaansa "hyvin mielenkiintoinen tuttavuus". Kasperi esittikin elekielellä kadulla seuraavaksi otteita siitä, kuinka äiti oli onnistunut hommat hoitelemaan...

Jatkoimme matkaa vielä jainalaiseen temppeliin, jossa oli aika paljon sääntöjä, vehreän valuvaan puistoon ja paikallista katuruokaa myyviin kojuihin. Kulkukoiria  ja -kissoja olimmekin jo nähneet aiemmin, mutta kojujen vieressä partioi uusia eläintuttavuuksia, kuten kulkuvuohi ja kulkulehmiä. Huristelimme myös pikku-Pakistanin läpi Dhobi Ghatiin eli maailman suurimpaan ulkoilmapesulaan. Katselimme kadulta alueen yläpuolelta, kuinka miehet rivakasti pesivät tekstiilejä betonista riviin valetuissa pitkissä looseissa. Ihmetykseksemme he myös näyttivät asuvan parin metrin päässä lähelle kyhätyissä peltihökkeleissä. Paluumatkalla hotelliimme näimme myös lapsia ja aikuisia, jotka näyttivät asuvan liikenteenjakajan nurmikolla sillan alla. 

PERILLÄ!

Aamusella Zürichissä äiti pääsi yllättämään kantamalla meidät uusille sohville, sillä meidät hätisteltiin nälkäisten aamuruokailijoiden tieltä. Kaiken kukkuraksi jatkoimme sikeästi hirsien vetämistä vielä parisen tuntia. Ylös meidät patisteltiin viimein kahdeksan maissa, jotta ehtisimme aamupesujen ja -palailujen jälkeen vielä suklaajahtiin. Yhteistuumin ostimmekin käsimatkatavarat täyteen Kinder-suklaata, jota lupasimme pyhästi olla sottaamatta ympäri vaatteita ja lentokonetta ennen Mumbaita.

Ostosten jälkeen oli lähtöporttimmekin ilmestynyt näyttötaululle, ja huomasimme sen sijaitsevan lentokentän E-osiossa. Taivallusmatka A-alueelta oli pitkä kuin nälkävuosi; välillä mentiin liukuhihnalla ja raahustettiin käytävillä, välillä sukellettiin junaan maan alle ja lopulta spurtattiin viimeiset 27 porttiväliä. Portilla leimattiin liput ja viisumit ennen koneeseen nousua. Meidän molempien poikien lentoliput hälyttivät punaista portilla, ja hetken aikaa äiti ja kummitäti näkivät itsensä jo sielujensa silmin juoksemassa samaa reittiä takaisin lippusotkun selvittelyn takia.

Lentokoneessa aika lensi siivillä. Meillä jokaisella oli oma ruutu, jota tuijotimme lähes taukoamatta. Ruoka oli kaikkien makuun, koska sitä tuli riittävästi ja se oli suomalaista. Pääruokana oli röstiperunaa, kanaa sekä herneitä. Palanpainikkeeksi saimme valita itse juomamme, jota Kasperi tilailikin itse onnistuneesti joka kerta, kun stuertti vain pyyhälsi ohitsemme. Välipalalla oli piirakkaa, jota äiti väitti lihapiirakaksi, mutta se näytti silti meistä epäilyttävältä. Jälkiruokana oli Mövenpickin herkkusorbettia.

Iranin yläpuolella lennellessämme hämmästelimme loputtoman kuivalta näyttävää ja asumatonta maata, joka vain jatkui ja jatkui tunti tolkulla. Kun tuli pimeää ja matkasimme edelleen Pakistanin ja Iranin yllä, kohtasimme aikamoisen ukkosmyräkän, jolloin meistä oli ihanaa tuijotella välkkyvää taivasta. Tässä vaiheessa äiti tosin vaihtoi ikkunapaikalta koneen keskiriville puristamaan kädensijoja. Loppuvaiheessa aikuisille jaettiin kaikenmoista täytettävää lippua ja lappua maahantuloon liittyen. Äidin piina jatkui siinä, pitäisikö hänen tunnustaa lippulappuihin pakanneensa mukaan retkimuonia, jotka sisälsivät lihaa...

Turvallisen laskeutumisen jälkeen tupsahdimme keskelle maahantulon kiemuroita. Äidiltä ja kummitädiltä vakavamieliset virkailijat ottivat sormenjäljet. Kummitädin sormenjälkiä oli mahdotonta saada, ja kummitäti joutuikin virumaan selvitystiskillä vaseliinipurkin kanssa aika kauan... Bongattuamme laukut hihnalta kiirastuli vain jatkui, sillä jouduimme läpivalaisuun lihoinemme päivinemme. Onneksi meiltä blokattiin röntgeniin vain käsimatkatavarat, ja salakuljettajien matka saattoi jatkua.

Aprikoimme, olikohan meitä kukaan vastassa hotellilta, mutta me reippaat pojat lupasimme myös kävellä perille asti, jos näin ei olisikaan. Kuski löytyi onnekkaan nopeasti läähättävän kuumasta ulkoilmasta ja piiskaavasta sateesta huolimatta. Tiesimme etukäteen, että köröttelymatkan hinta tulisi olemaan noin 20 euroa, joten äiti kysyi, kuinka kaukana hotelli olisi. Matkaa oli kuulemma parisen tuntia... Viiletimme matkaan ja tarkkailimme tiukasti ikkunasta Mumbain katuja. Kukaan ei malttanut nukkua, vaikka kello alkoi käydä puoltayötä. Hotellilla meidät vastaanotti komiteallinen porukkaa, joista yksi vastaanotti meidät, toinen ja kolmas raahasi nyssäkkämme, neljäs toi meille limutölkit ja vesipullot, viides hengaili muuten vain menossa mukana ja kuudes toivotti hyvät huomenet meille. Huoneessa napostelimme vaniljarinkeleitä ja Nutellaa, ja samalla bongasimme ikkunasta kadulla vipeltäviä rottia. Onneksi huoneemme on mukava, ja pääsimme kellahtamaan puhtaisiin lakanoihin pitkän päivän päätteeksi. 

Odottavan aika on (liian) pitkä!

Heräsimme tietysti aamutuimaan siinä seitsemän kieppeillä, jottemme myöhästyisi lentokoneesta. Isiä taisikin aamuvirkuimpana jännittää eniten, joten lähetimme hänet shoppailemaan. Äidillä jatkui pakkauksen kuumalinja kummitädin kanssa meidän poikien rentoutuessa. Isin palattua kantamuksiensa kera ei hänen tarvinnut meitä kauaa maanitella kiivasluontoiseen Fifa-turnaukseen. Pikkuisen meillä tosin tuli kiistaa siitä, kumpi meistä joutuu ottamaan isin samaan joukkueeseen. Voitokas joukkue on nimittäin yleensä se vastapuoli...



Äiti vaan pakkasi ja pakkasi, mutta lopulta me sentään saimme herkullista päiväruokaa (isiltä). Välillä kuului myös äidin tuskastuneita huokauksia siitä, minne hän oli piilottanut jonkin hellemekkonsa, jota oli eilen kyllä kokeillut. Äidin suorittaessa arktisia kaivauksia isin sählymailalla sohvan ja sänkyjen alta tuli hänelle mieleen, olisikohan asialla ollut jälleen Konsta. Viimeksi, kun postimies toi vain Kasperille isomummon neulomat villasukat, Konsta piilotti sukat kateuksissaan aika kiperään jemmaan... Kaivauksista oli tosin sen verran hyötyä, että löytyi aika monta paritonta sukkaa. Vaikka äiti ei lopulta löytänytkään mekkoaan, vaikka oli jo purkanut kaikki pakaasitkin uudestaan, pääsimme sentään murkinoinnin jälkeen puntaroimaan laukkujamme. Kaikki vaatteet oli näköjään pääosin sullottu jokaisen omaan reppuun, jota pitää kuulemma itse jaksaa kantaa, jos mielii vaihtaa vaatteita seuraavan miltei neljän viikon aikana. Tämän lisäksi nappaamme (=raahaamme) mukaan ison tulipunaisen rinkan ja matkalaukun. Matkalaukusta tosin pyrimme eroon mahdollisimman pian - se nimittäin sisältää eväiden lisäksi vain lahjoitustavaraa paikalliseen lastenkotiin ja muita tuliaisia. Sapuskaa on varattu lähinnä junamatkalle Mumbai-Goa -välille, jonne puksutamme ensi keskiviikkona. Laskeskelimme pari kertaa laskuissa ensin seottuamme, että me pojat kannamme 9,5 kg, ja äiti antaa taidonnäytteen noiden aika tasan 50 kilon kantamusten kanssa ja muuttunee samalla rinkan väriseksi...


Kun kello koputteli jo miltei iltakuutta, pääsimme viimein matkaan. Olimme kentällä todellakin hyvissä ajoin ja isin sanoin jopa liian aikaisin. Lähtösetvittelyjen jälkeen me rullasimme perhoset vatsassa matkatavarakärryjen ja neljän repun kera pitkin kauppojen sopukoita ja pitkiä käytäviä. Konsta onnistui kaahaamaan jopa matkaan mukaan neljän istuttavan pitkän tuolirivistön, jotta voisimme ilmeisesti siinä välillä levähtää. Kummitädin naurusta ei meinannut tulla loppua, kun äiti yritti selvitellä tyhjästä ilmestyneen tuolirivistön, kärryn ja reppujen sekasotkua. Luultavasti samaisen rytäkän seurauksena alkoi äidin dödöpullo puskea nesteitään pihalle. Pääsimme kuin pääsimmekin hyvässä järjestyksessä takaisin portille ja aloittamaan lennon kohti Zurichiä.


Lento meni mukavasti, ja perillä osalla meistä oli jo veto lopussa. Kaivoimme siis ensimmäiset eväät esiin, söimme iltapalan sekä pesimme purukalustot ja äidin repun sisällön. Transit hotelliin päästäksemme olisi pitänyt taivaltaa vielä passintarkastukseen jonottamaan, joten muiden jatkolentojaan odottavien tavoin majoituimme jättisuuriin pyöriviin nojatuoleihin ja sohville, koska emme millään olisi jaksaneet kävellä enää tippaakaan eteenpäin. Äiti lupasi lukea naistenlehtiä sillä aikaa, kun me muut nukkuisimme, joten me puolestamme lupasimme herätellä sitten seuraavalla lennolla häntä vain syöpöttelyaikaan.

Lähtövalmisteluja Intiaan

Näin torstai-iltana Intiaan lähtöön on aikaa enää yksi yö ja päivä. Päätimmekin jännityksissämme valvoa äidin ja keskeneräisten pakkausten harmiksi illalla puoli yhteentoista. No, eiköhän sitä äiti ehdi huomennakin runtata rinkan ja meidän reppumme kasaan ennen koneen lähtöä.

Päivällä teimme yhteisiä (ja viime tipan) matkavalmisteluja: kävimme ostamassa mukaan vielä "hieman" matkaeväitä ja vedenkeittimen, lisää laastarointitarvikkeita ja lääkkeitä sekä ottamassa kopioita passeista ja viisumeista. Konsta olisi halunnut matkaan myös paahtoleipää, mutta sitä ei äiti ostanut. Sen sijaan Konsta tuhlasi mummun antaman matkarahansa jo Suomessa. Nyt on sitten Konstan Roskaukoilla seuraa Mutanteista täällä kotona sillä aikaa, kun Konsta lomailee kaukomailla.

Äiti kiristeli hieman hampaitaan, kun me halusimme näin sadepäivän kunniaksi Vantaan Superparkiin viilettämään tylsien matkajärkkäilyjen sijaan. Pitäisi kuulemma Kasperin vielä parturiinkin ehtiä ennen matkaa ja kirjastosta pitäisi käydä bongaamassa joitain matkaoppaita. Superparkissa me kuitenkin painelimme juustomontuista kiipeilyseiniin viitisen tuntia sillä välin, kun äiti kirjoitti matkasta paitsioon jäävälle isille to do -listaa meidän lomailujemme ajaksi. Lista onneksi mahtui kauppakuitin taakse, joten eipä huolta siitä, etteikö isi ehtisi listalla olevia asioita toteuttaa... Samalla äiti viestitteli Konstan kummitädin kanssa kiperistä matka- ja pakkausvinkeistä. Onneksi pääsemme kummitädinkin kanssa Intia-seikkailuihin, sillä tällä 2 viikaria + 2 naista -yhdistelmällä suuntaamme matkaan.

Huomenna onkin sitten kuplivan kiemurteleva päivä, sillä lentokentälle suuntaamme vasta iltasella kuuden aikoihin. Matkareittimme tulee kulkemaan Helsinki-Vantaan uumenista Sveitsiin, jossa nukumme yön yli ja jatkamme matkaa aamulla Mumbaihin. Onneksi pysähdymme niinkin pitkäksi aikaa Sveitsiin, jossa tavoitteena on ostaa Kindereitä. Tuleehan se Kinder-muna miltei lähimaastosta...