Ten minutes!

Heräsimme kukonlaulun aikaan klo 5.30, koska junamme lähtisi hieman vaille seitsemää. Kummitäti oli sopinut, että saamme varhaisen aamupalan hotellissa ennen kuutta, mutta jostain syystä aamupalaa ei kuulunut eikä näkynyt. Painelimme siis kimpsuinemme tivaamaan mahamurinalle vastinetta, mutta toiminta oli edelleen meidän makuumme ja junan lähtöön nähden liian verkkaista. Lopulta saimme napattua paahtoleipiä ja muroja lennossa matkaan, kun jo kiidimme taksiin ja juna-asemalle. Näissä pikkuruisissa takseissa ei ole laisinkaan takaluukkua, mikä hieman vaikeuttaa matkantekoa. Matkalaukku ja rinkat kulkivat sitomattomina vain heitettynä katolle (onneksi ei satanut!), ja me tarkkailimme matkan aikana, miltä sivulta tavaramme kierähtäisivät liikenteen joukkoon.

Olimme varanneet aikaa Mumbain suurimmalla juna-asemalla, vaikka meillä olikin jo Suomesta ostetut liput valmiina. Läpivalaisun jälkeen pääsimme ihmettelemään hindinkielisiä näyttötauluja ja aprikoimaan, miltä raiteelta junamme mahtaisikaan lähteä. Kyselimme ihmisiltä ja saimme vastaukseksi muutamankin raiteen. Lähdimme siis asemapaikoillemme kohti raiteita kyselemään lisää, jottemme myöhästyisi. Meidän tulisi löytää vielä nimemme tulostetusta listasta oman junavaunumme ulkoseinästä ennen kuin pääsisimme matkaan.

Sitten alkoikin odotus... Junan lähtöaika tuli ja meni, monta pitkää junaa tuli asemalle, kaiuttimista tuli hindiksi kuulutuksia, rotat vipelsivät kiskoilla ja kaupustelijat kiskoivat kärryjään laitureilla. Meillä pojilla ei ollut huolen häivää, kun valokuvasimme rottia (Kasperi onnistui vangitsemaan yhteen kuvaan kuusi rottaa!) sillä aikaa, kun äiti ja kummitäti pyörivät epätietoisina oikeasta paikasta ja lähtöajasta. Pian joku ohikulkija valistikin meitä, että junamme oli myöhässä. Vaikka olikin lämmin, onneksi myös tuuli, sillä meillä oli niin paljon kantamuksia asemalaiturilla, ettemme viitsineet mennä kiertelemään minnekään. Muutaman tunnin odottelun jälkeen saimme kuulla, että Goasta tuleva juna olisi yhteensä ehkä viitisen tuntia myöhässä tai sitten se tulisi jo aiemmin. Äiti ja
kummitäti pitivät neuvonpitoa siitä, lähtisimmekö vielä pois asemalta. Meitä pienoinen odottelu ei haitannut, sillä laiturilla oli mielenkiintoista seurattavaa, ja lisäksi äiti kaivoi meille muutamaksi tunniksi esiin tabletin, jolla pelasimme vuorovedoin. Lisäksi kävimme juna-asemalla ostamassa juomia ja reikävessassa, jossa Konsta kysyi, pitäisikö hänen istua selällään tuossa maassa kuin lepotuolissa... Lisäksi mussutimme karkkeja. Kun yksi karkki tippui vahingossa maahan, seurasimme jännittyneinä varmasti puolisen tuntia, kuinka monta kärpästä se keräsi yllensä.

Vihdoin ja viimein tuli junakin! Kuljimme vaunujen viertä etsimässä nimiämme junan listoilta. Meillä ei ollut aavistustakaan lähtöajasta, joten rynkytimme vaunumme lukittua ovea aika montakin kertaa, kun meitä ei päästetty muistakaan vaunuista sisään. Tuntui siltä, että kaikki muut matkustajat olivat jo aikaa sitten nousseet omiin vaunuihinsa ja me vain edelleen kyykimme asemalla. Kun saimme nostettua tavaramme viimein omaan loossiimme junassa, se nytkähtikin liikkeelle. Olimme vaunumme ainoat matkustajat, jotka nousivat kyytiin ensimmäiseltä asemalta. Meidän
vaunuluokkamme oli ilmastoitu ja siinä oli 4-6 hengen verhoilla ja seinillä rajattuja loosseja. Meidän loossimme sijaitsi aivan ensimmäisenä junaan astuessa vessojen (Indian style ja western style), erillisen käsipesualtaan (josta ei tietenkään tullut vettä) ja ammottavien ulko-ovien, joista hönki kuumaa ilmaa sisälle, vieressä. Kaksi sängyistä oli selkä menosuuntaan ja kaksi sängyistä junan suuntaisesti päällekkäin. Sänkyjen välistä kulki kapea käytävä, jota käyttivät kaikki muutkin matkustajat reippaillessaan esimerkiksi vessaan. Punnersimme kapsäkkimme toiselle yläpunkista, ja me pojat saimme kapeamman laverin. Meillä alkoikin heti parituntinen salapoliisiagenttileikki, sillä vakoilimme verhojen raoista ylä- ja alasängyillä samalla kiipeillen ja temppuillen, ketkä nousivat junaan seuraavilla asemilla. Alkuperäisen aikataulun mukaan meidän piti olla perillä iltaseiskan maissa, mutta tiesimme jo nyt, että optimistisemmankin arvion mukaan emme olisi perillä vasta kuin keskiyöllä.

Junamatkan aikana ihmettelimme maisemia ja näimmekin pitkiä maata halkovia vesiputkia, härkien avustamia peltotöitä, riisinviljelyä, vihreitä vuoria, viidakkoa, vesiputouksia, valtaisan pitkiä tunneleita sekä hienoja taloja ja niiden kanssa rinta rinnan hökkelikyliä. Junan kulkureitillä riitti upeaa katseltavaa, mutta illalla alkoi tulla sysipimeää, eikä ikkunoista enää tietenkään näkynyt mitään. Sen sijaan avoimista ovista, jotka jouduimme ohittamaan useasti, kuului junan kolinan lisäksi viidakon ääniä. Olimme etukäteen sopineet, ettemme osta junasta syötävää, sillä kummitäti oli aiemmilla reissullaan vieraillut myös junan keittiössä... Silti kummitäti joutui nyt ravaamaan vessassa, sillä hän oli maistanut asemalla jotakin sopimatonta erään kanssamatkailijan eväistä. Äiti lotrasi jatkuvasti meille viikareille käsidesiä, eikä lattialla saanut sukilla tai paljain jaloin sipsutella. Olimme nimittäin junaan tullessamme nähneet kuraiset lattiat, joille siivooja vain heitti vettä päälle ja paljaalla jalallaan hieman vain hämmensi tätä soppaa. Kiehuttelimme omassa vedenkeittimessämme pullovettä ja lounaaksi söimme maukasta Suomesta raahattua retkimuonaa, pasta bolognesea, ja illalla vielä kebabpataa. Junan sähkövirta oli ilmeisesti hieman epätasaista, mutta onnistuimme saamaan kyllä kiehuvaa vettä. Käytävällä laukkasi ja kailotti valehtelematta 2-5 minuutin välein junan kaupustelijoita, joilta saattoi ostaa erilaisia ruokia kanatikkareista paikallisiin herkkuihin sekä teetä ja kahvia.

Puolenyön jälkeen Kasperi oli simahtanut laverille, mutta Konsta sinnitteli edelleen hereillä. Emme tarkkaan tienneet, milloin meidän pitäisi jäädä pois säkkipimeässä yössä. Eivätkä tienneet muutoin muutkaan matkustajat, vaikka me ilmeisesti olimmekin ainoat hermorauniot. Toistelimme englantia taitamattomille kaupustelijoille asemamme nimeä Thivim, mutta emme ymmärtäneet elekielestä tai käsimerkeistä juuri mitään. Pohdimme esimerkiksi, tarkoittiko yksi sormi pystyssä ehkäpä noin kello yhtä vai sitä, että vielä olisi yksi asema välissä. Ja mitä ihmettä tarkoittivat sorminumerot 10 ja 6, kun kello oli 00.30. Yritimme saada myös jotakuta kirjoittamaan edes arvioitua kellonaikaa, mutta ilmeisesti limumyyjä ei osannut kirjoittaa tai piirtää kellotauluun viisareita. Junassa ei tullut kuulutuksia, siellä ei ollut karttaa asemista ja välillä juna pysähteli ilmeisesti myös jossakin siten, että ihmiset jäivät vain raiteilla pois. Oli siis vain pidettävä jatkuva valmius yllä, tihrustettava avoimista ovista taskulampulla pöheikköä ja toivottava, että pitkän junamme juuri tämä vaunu pysähtyisi soten, että saisimme selkoa jonkin toisen aseman nimestä sekä luotettava tuuriin. Noin puoli kahden maissa eräs kaupustelija sanoi meille: "Ten minutes!" Olimme riemuissaimme. Nostelimme kamamme avointen ovien väliin ja herätimme Kasperin. Äiti ja kummitäti tähystivät kumpikin omalta puoleltaan ovista ohi vilistävää pöheikköä taskulampuilla ja me pojat seisomme turvassa vessojen välissä yöperhosten lennellessä kattolampun alla päämme yläpuolella. Ohitimme vielä kolmisen asemaa, aikaa kului ja kului. Kymmenen minuuttia vaihtui 45 minuuttiin ja viimein bongasimme asemamme. Meidän vaunumme ei ihan osunut laiturille asti, mutta raiteen vieressä oli sentään asfalttia, jota oli helppo kävellä asemalle. Toisin kävi joillekin muille matkaajille, jotka päätyivät pöheikön kohdalle...

Onneksi meitä oltiin vastassa ja kurvailimme Calanguten alueelle uuteen hotelliimme, joka jo yöllä näytti todella mukavalta uima-altaineen, parvekkeineen ja jättihuoneineen. Emme malttaisi millään odottaa aamua!