Vesihommia

Heräilimme tänään samasta hotellista ja hotkaisimme saman vohveliaamupalan lisukkeineen alakerrasta. Päivästä oli tulossa kerrassaan vetinen, sillä ensin olimme menossa USS Iowa -taistelulaivalle, jonka jälkeen nousisimme läheisestä satamasta valasretkiä tarjoavan firman aluksen kyytiin.

Ajelimme etelämmäs kohti USS Iowaa ja pääsimme ensimmäisten joukossa astumaan sisälle valtaisaan laivaan. Me viikarit saimme myös lapsille tarkoitetun tehtävämonisteen, jota yritimme ratkoa etsimällä aluksen sopukoista laivalla palvelleen Vicky-koiran tarroja. Sisällä laivassa kierrellessämme kuulimme uskomattomia kertomuksia 1940-luvulla rakennetusta aluksesta - olihan laivalla 50-vuotinen historia erilaisilla komennuksilla. Kartasta näimme myös, että 80-luvulla kyseinen taistelulaiva oli myös piipahtanut Itämerellä. Paatti oli siis seilannut pitkin maailman meriä ja osallistunut muun muassa toiseen maailmansotaan, Korean sotaan ja humanitäärisiin avustusoperaatioihin. Laivan sisällä näimme ison ruokalan kiinni pultattuine pöytineen ja tuoleineen sekä luimme tietoja siitä, kuinka paljon ruokaa miehistö söi. Laivan ruokavarastot riittivät ilman täydennystä jopa 119 päiväksi! Lisäksi näimme muun muassa viestikeskuksen, useita erikokoisia tykkialustoja tykkeineen, kapteenin tilat ja presidenttien tapaamispaikkoinakin käytetyt kokoustilat, uskomattoman paksusti suojatun komentosillan tähystysluukkuineen, miehistön peseytymis- ja makuutiloja sekä ammusvarastoja. Isillä oli lukuisissa portaikossa loikkimista, mutta onneksi etenimme omaan tahtiimme. Kierroksen loputtua vierailimme vielä laivapuodissa, josta löysimme kaksi kotkapehmolelua muistoiksi.

Iskä päätti ruokkia meidät hyvinkin nopealla aikataululla 17 minuutissa ennen valasristeilyn alkamista. Kaikkien mielestä äidille ei kannattaisi tilata mitään, sillä hän kuitenkin oksentaisi laivan keikkuessa avomerellä. Tilasimme siis pikavauhdilla fish and chipsit rantaravintolasta, ja olimme laivan edessä muutamaa minuuttia vaille lähdön. Suurehko katamaraani ryskytti aalloilla ylös ja alas kuin vuoristoradassa, ja me istuimme ulkona nauttimassa kyydistä ja tuulesta. Äiti tosin tunsi olonsa hieman heikoksi. Tunnin ajelun jälkeen näimme kaukaa pinnassa hengittelemään tulleen harmaavalaan, jonka etenemistä katselimme kaukaa. Valaasta jäi veteen rinkulamaisia pyrstön jälkiä, joita oli helppo seurata ja tähyillä seuraavaa mahdollista hengityskohtaa. Äiti yritti kuvata kamerallaan, kuinka valtava valas purskautti vettä ja painui jälleen veden alle. Näimme myös kolme muuta valasta, joista yksi miltei hyppäsi veden pinnan päälle. Lisäksi näimme paluumatkalla vettä vihmoessa taivaalta pari haikalaa sekä merileijonia. Konstalla oli tosin katselun lomassa sipsikriisi päällä hankaloittamassa tiirailemista, sillä hän ei saanut pikkupussia itselleen laivan kioskista.

Valastähyilyn jälkeen palasimme pimeällä hotellille kaupan kautta. Hotellin uima-altaalla jääkylmässä vedessä lutraamisen jälkeen söimmekin iltapalaksi ihanan tuoreita hedelmiä sekä New York Cheesecake -mansikkajuustojakkua, nam!

Los Angelesissa kiertelyä

Hotellissamme oli ihana aamupala. Söimmekin kananmunia, hedelmiä, sämpylöitä, hilloja, jugurttia, muroja sekä itsepaistettuja vohveleita. Kasperi oppi oitis käyttämään vohvelirautaa, joka piti kääntää ensin ympäri, jotta vohvelinpaistoaika lähti kulkemaan. Iskä lähti aamupalalta aiemmin, jotta ehtisi vielä herkutella hotellihuoneessa jo Suomessa vesi kielellä haaveilemistaan Cinnabon-leivistään. Venturasta (ja metsäpalojen alta) lähdettyämme kurvasimme takaisin leveäkaistaiselle moottoritielle suuntana Los Angeles. Iskä totesi jalkansa jo toipuneen sen verran, että hän pystyisi varmasti ajelemaan - ehkä hän tiesi, ettei kykenisi ohjeistamaan meitä Los Angelesissa samoin kuin kartturiäiti.

Tulimme Los Angelesin länsipuolelta, joten ensin kurvasimme Beverly Hillsin asuinalueelle katsomaan tulevia kämppiämme. Pihat ja talot olivat ilmeisen valtavia ja upeita, vaikkemme nähneetkään tarpeeksi muurien ja aitojen takaa. Muutamassakin paikassa myytiin tähtikarttoja, eli tietoja siitä, missä kukakin julkkis asui. Kadut olivat melkoisen autioita meitä autoilevia turisteja huomioimatta. Jatkoimme useamman puikkelehtimiskierroksen jälkeen hieman kalliimmalle putiikkialueelle, jonka läpi ajamiseen rahavaramme kyllä riittivät. Seuraavaksi koukkasimme pohjoisen suuntaan ja kiinalaisen teatterin liepeille katsomaan maassa lojuvia tähtösiä sekä turistivilinää. Näimme matkalla myös kuuluisan Farmer's Market -torikadun.

Kello alkoi lyödä jo iltapäivää, mutta äidillä oli selvä suunnitelma seuraavaksi suunnaksi. Meillä muilla oli nälkä, ja iskä lupasikin viedä meidät kiinalaiseen kaupunginosaan syömään. Sitä ennen pääsimme kuitenkin oikein matkalle maailmalle, kun köröttelimme äidin ohjeiden mukaisesti thaimaalaisen, korealaisen ja meksikolaisen kaupunginosan läpi. Hämmästyttävää oli, että kaikki tekstit, kaupat, talot ja ihmiset antoivat todella vaikutelman siitä, että olimme aivan eri puolilla
maapalloa. Lopulta tulimme kiinalaiseen osaan, jossa kuljeskelimme pidempäänkin. Iskän taktiikka
hyvän ravintolan löytämiseksi osoittautui jälleen nappivalinnaksi. Iskä nimittäin kurkistelee ravintoloihin ja valitsee sen, jossa on paljon paikallisia. Meidänkin ravintolassamme oli kokonaisia sukuja syömässä valtavien pyöreiden pöytien ääressä. Ravintolan eteisaulassa oli myös houkuttimena roikkumassa kauloistaan pronssiseksi paistettuja ankkoja. Tilasimme loistavaa appelsiinikanaa sekä katkarapuja eri kastikkeissa.

Tankkauksen jälkeen kiertelimme ihastelemassa kiinalaisella torilla kaikenlaista kummaa sekä eri myymälöissä. Myytävänä oli muun muassa erilaisia sieniä ja juuria, kummallisia hedelmiä, höyryäviä pienoissuihkulähteitä, vihreitä Kitkat-patukoita, kiinaksi huutavia avaimenperiä, mangahahmoja... Kun alkoi tulla hämärää, lähdimme vielä tien varteen parkkeeranneen jätskiauton kautta kohti seuraavaa hotelliamme. Iltasella äiti ja Kasperi tekivät vielä yllätyshyökkäyksen Skylander-hahmoja katsomaan valtaisaan BestBuy-liikkeeseen. Tulomatkalla he tosin eksyivät autolla pimeän urheilukentän laitamille, vaikka äiti olikin piirtänyt kolmella viivalla kartan hotellilta kauppaan.
Vartin harhailun, u-käännöksen ja motarilla kaahailun jälkeen he onneksi löysivät takaisin hotellin tutuille liepeille.

Kaahailua

Viimein koitti päivä, jota äiti oli kauhulla odottanut. Iskä oli toipilaana ollessaan ehtinyt varailla meille vuokra-auton, jolla meillä oli nyt aikomus suunnata kohti Los Angelesia. Pakkasimme siis kimpsut ja kimpsut kasaan ja lähdimme taksilla kohti lentokenttää autoa noutamaan. Äiti vilautteli ajokorttiaan ylpeälle vuokraajamiehelle, joka selitti tohkeissaan viidettä kertaa, kuinka automme oli hybridi ja näin ollen hyvin hiljainen. Iskä totesi, että meillä on kyllä kotosalla Suomessa Toyotan vastaanvanlainen, joten eiköhän me pärjätä, ja survoi äitiä auton rattiin.

Emme olleet juurikaan ajaneet Usassa ennen niin, että iskä oli kartturina, joten edessä saattoi olla ongelmia. Poistuessamme vuokrafirman parkkikerroksista iskä halusi äidin kurvaavan vahingossa huoltoalueelle - eli hyvin alkoi tämä autoreissu... Äitiä hieman jännitti posottaa vilkkaan liikenteen seassa, mutta kyllähän siihen pakosti tottui jo ensimmäisen parin tunnin aikana. Pysähdyimme pariksi tunniksi outleteihin ostoksille ja syömään. Vanhemmat halusivat ravata muutamissa vaatekaupoissa, ja löysimmekin niistä meille viikareille kumpaisellekin uudet kengät. Äiti pyöritteli päätään taas parien uusien lenkkareiden edessä, mutta iskän mukaan myös kulutus on kovaa. Onneksi oli isot alet! Emme tosin jaksaneet kiertää kuin puolet kauppa-alueesta. Meistä viikareista parhaimpia olivat tietysti Disneyn ja Jelly Beansien myymälät. Jelly Beanseja myyvästä kaupasta ostimme muutamia karkkimakuja sekä isot pussit halpoja Halloween-sekoituksia.

Sitten jatkoimmekin taas matkaa. Kartturi nukkui etupenkillä ja me pojat pelasimme takapenkillä. Maisemat olivat kuivia ja kauniita kumpuilevien ja korkeiden mäkien kohoillessa ympärillämme. Näimme paljon peltoja, lehmiä sekä viinirypälepuskia. Iskäkin heräsi kyllä, kun me oikaisimme jollekin pienemmälle tielle. Ei olisi kyllä kannattanut! Vaikka ehkä vältimmekin suurimpia ruuhkia, uusi mutkainen tie kohoili ylös ja alas. Koska tuli myös pimeää, oli matkanteko entistäkin tunnelmallisempaa. Äiti kirosi iskää osuvasta reitinvalinnasta, ja iskää nauratti, kun äiti keräsi taakseen puolen mailin jonoa. Äiti uhkaili kurvaavansa seuraavasta liittymästä tieltä pois ja nukuttavansa perheensä vaikka autossa. Isi sai suostuteltua äidin ajamaan Santa Barbaraan asti. Me pojat nukahdimme eväiden napsimisen lomassa takapenkille sillä välin, kun äiti ja iskä arpoivat meille hotellia.

Emme sitten jääneetkään Santa Barbaraan, sillä hotellien ja motellien hinnat olivat meille turhan suolaisia. Äidin ehdotuksesta ajoimme kiinni Starbucksin seinään käyttämään ilmaista wifiä, ja iskä myöntyi varaamaan meille matkan varrelta hotellin. Äiti ei nimittäin aikonut kurvata enää yhdenkään hotelliin hintoja kyselemään. Saavuimme väsyneinä Venturan kaupunkiin, jossa painoimme päämme hotellin pehmeisiin tyynyihin. Konstakin jaksoi herätä ja kommentoida iskälle saapuessamme hotellille: "Äääää, miks sä varasit meille jonkun tyhmän uima-allashotellin, kun ei täällä saa kukaan meistä mennä uimaan!"

Satamaseikkailuja ja sairastupaa

Joulupäivänä päivä alkoi vauhdikkaasti, kun me muut heräsimme iskän laulamiin sävelmiin aamuviiden aikoihin. Peiton alta kuuluivat uniset balladit: "Tilulilulii, nyt se on auki ja nyt se on kii!" Taisipa olla siis kuume ja houreet vaikuttamassa lauluesityksiin. Jätimme iskän huoneeseen vilvoittelemaan ja lähdimme aamupalametsästykselle. Koska mikään paikka ei tuntunut olevan auki joulupäivänä, raahustimme pitkin poikin katuja. Kasperi-vainukoira sai onneksi vainun eräästä Starbucks-kahvilasta, joka olikin yllättäen auki. Herkuttelimme hedelmäsalaateilla ja muffareilla. Me viikarit olisimme halunneet mennä samantien luistelemaan näkemällemme luistinradalle, mutta äidillä oli muita suunnitelmia. 

Köröttelimme taksilla satamaan katsomaan merileijonia, joita oli varmasti yli sata loikoilemassa laitureilla. Suurin osa elukoista otti vain aurinkoa, mutta selvästi muutama veljespari paini toistensa kanssa työntäen vuorotellen toisiaan veteen. Eräällä laiturilla pikkupoikamerijellona puri koko ajan iskäänsä takapuolesta ja sitten sukelsi veteen pakoon. Se oli meistä varsin hauskaa - harmi, että meidän iskä missasi tämän! Kun olimme vasta tunnin seuranneet eläinten touhuiluja, alkoi äidin menojalka vipattaa kohti ruokapaikkoja ja laitureiden putiikkeja. Onneksi menimme kiertelemään satamakauppoja pitkin poikin, sillä löysimme ehkä maailman ihanimman karkkikaupan, jossa oli valtavasti sellaisia karkkeja, joista emme olleet ikinä osanneet edes unelmoida. Ostimme omilla rahoillamme syötäviä karkkilegoja ja pitkän pohdinnan ja valintavaikeuksien jälkeen Milka Cherry -suklaata. Samalla käväisimme myös Fudgery-tehtaanmyymälässä hakemassa isille tuliaisia (jotka tosin söimme myöhemmin, koska iskälle ei ruoka maistunut). Söimme eräässä täpötäydessä herkkuravintolassa, jossa äiti tilasi meille "pienet" ruuat. Onneksi äiti ei tilaillut kuin yhden lasten hodariannoksen (30 senttimetrin hodari ja kulhollinen ranskiksia) sekä pikkuruisen nachoalkupalalautasen (halkaisijaltaan 25 sentin lautanen kukkurallaan nachoja täytteineen, juustoineen ja kastikkeineen).

Kierimme siis jälkiruualle, koska äiti oli luvannut meille myös churrot. Ostimme viereisestä kojusta churroranskikset, joita oli kuvan mukaan noin reilu kymmenen pötkylää sopivasti meille viikareille jaettavaksi. Viidellä dollarilla saimme kuiten KUUSIKYMMENTÄ churroa. Meille tuli niin huono olo, vaikka emme edes syöneet kaikkea, että churrokiintiö taitaa olla nyt hetkeksi täytetty. Satamakojuista pistäytymisen arvoisia olivat myös ainakin 7D-näytös, taikakoju ennustuksineen ja huimine taikatemppuineen sekä peilisokkelo...

Nappasimme taksin satamasta ja kurvailimme kädet täynnä ostoksia takaisin hotellille iskää katsomaan. Konsta onnistui riehuessaan kolauttamaan päänsä pöydän kulmaan niin, että veri roiskui avoimesta takaraivon viillosta. Äiti painoi nopeasti pyyhkeellä Konstan haavaa, nappasi matkaan passit ja matkavakuutuskortin ja lähti kiikuttamaan Konstaa alakertaan hotellin respaan. Kadulta saimme onneksi näppärästi taksin kohti läheistä sairaalaa. Sairaalassa Konstan päätä tutkailtiin, ja samalla äiti pääsi tutustumaan kaikkeen siihen paperityöhön, joka haavan paikkaamiseen liittyi. Ensiapuosastolla oli aivan kuin leffoista. Omassa verhohuoneessamme meitä kävi moikkailemassa ainakin pari sairaanhoitajaa, Konstan sairaalarannekkeen piippaaja, puudutuksen antaja, lääkäri ja vakuutuspapereiden setvijä. Puudutuksen jälkeen Konsta odotteli puolisen tuntia jääpalaturbaani päässään puudutevoiteen vaikuttamista, jonka jälkeen annettiin vielä varsinainen puudutepistos ennen haavan nitomista. Ja haava todellakin kurottiin neljällä niitillä kiinni. Samalla äiti setvi vakuutusta ja soitteli Suomeen sekä Köpikseen puhelinpäivystyksiin. Paperiasiat selvisivät ilmeisesti suhteellisen hyvin, koska emme joutuneet pulittamaan itse mitään reissusta. Konsta oli lopulta suhteellisen iloinen, koska oli saanut valita lelulaatikosta Jetsien futiskypärän, vaikka  hän ei pääsisikään lainkaan matkalla uimaan. Loppuilta kului rauhallisessa merkeissä hotellilla...

Naapurustoon tutustumassa

Aamu alkoi aikaisissa ja sateisissa tunnelmissa. Koska olimme ulkona jo anivarhain, päätimme suunnata ensin tutkimaan lähimaaston aamupalatarjontaa. Hetken käveltyämme näimme Macy's-kauppakeskuksen plakaatit ja mielessämme välkkyivät jo suuret leluosastot. Valtavien kauppakeskittymien vieressä oli myös valtava parikymmenmetrinen tekojoulukuusi väkkyvine koristeineen. Macy's-putiikin alakerran kahviloista ei kuitenkaan löytynyt leluja sen enempää kuin aamupalaakaan, joten päätimme jatkaa harhailuamme. Äiti löysi Lushin myymälän, joka oli pahaksi onneksi vielä kiinni. Söimme ylihintaisessa kuppilassa bageleita ja French Toasteja mansikoilla, vaahterasiirapilla ja karhunvatukoilla höystettynä.

Aamupalailun jälkeen laahustimme isin tahdissa vanhan raitiovaunun kyytiin, ja painelimme ylös ja alas San Fransiscon kohoilevia katuja. Konnari epäili, että isi oli loukannut koipensa luistellessaan keskustan jääradalla. Isi oli hieman loukkaantunut, koska mielestään hän näytti kahden päivän parransängessään mestariluistelijalta... Vanhemmat olivat suunnitelleet, että kävelisimme ratikan päätepysäkiltä satamaan katsomaan merileijonia. Se oli kuitenkin tuhoontuomittu idea, koska juuri ratikassa rallatellessamme repesi taivas. Lämpötilakin oli mitä hytisyttävin, ja lisäksi isin jalka oli kipeä, joten hyppäsimme taksiin ja hotellin lämpöön.

Äiti ei saanut rauhaa Lush-saippuakaupalta, joten hän lähti reippain askelin takaisin parin korttelin päähän ostoksille sillä aikaa, kun me jäimme hoivaamaan isiä tabletin pelien ääreen. Isi myös yritti vinkkailla salaperäisesti äitiä ostostelemaan joulukalanteriylläreitä, jotka isi oli jättänyt jo Suomessa ostamatta (tai oikeastaan ne oli piilotettu jo kalentereihin, mutta ne olivat sellaisia vanhoja herkkutuliaisia ja leluja, jotka oli poimittu viikareiden huoneista - eivät siis menneet meille viikareille läpi...) Parin tunnin pyrähdyksen jälkeen äiti oli ostoksista päätellen löytänyt Gapin myymälän, saippuakojun, ruokakaupan ja Macyksen jouluosaston. Pelailimme pari kierrosta upouutta ja ääntä kohottavaa Spot it -peliä, kunnes nälkä alkoi kurnia suolissamme.

Kinkkaileva iskä ei lähtenyt matkaan ruokametsästykselle, mutta lupasimme pyhästi tuoda hänelle jotakin mättöä. Koska kello alkoi käydä jo iltapäivää, ja olimme lähdössä illalla Raidersien NFL-matsiin, haimme pikaisesti apetta Mäkkäristä. Olimme vaikuttuneita ruokatilauksen tekemisellä isoa näyttöä klikkailemalla sekä laajasta limurivistöstä. Varsinkin Konsta santsaili uutuusmakuja huolella.

Kipitimme hakemaan isiä ja puimme lämpimästi illan matsiin. Olimme stadikalla Oaklandissa paria tuntia ennen ja hyvä niin... Emme nimittäin olleet hoksanneet, ettei äiti tulisi pääsemään sisään käsilaukkunsa kanssa. Sillä aikaa, kun me pojat joimme kaakaota stadikan porttien vieressä, äiti ramppasi ympäri stadikan seinää... Hänen missionaan oli ostaa fanikaupasta läpinäkyvä kassi, jotta pääsisimme kamoinemme sisälle. Kaikki fanikaupat olivat tosin pahaksi onneksi porttien sisäpuolella. Olipa äiti jopa niin epätoivoinenkin, että melkein taklasi siivoojankin, jotta saisi tältä läpinäkyvän roskasäkin itselleen. Lopulta hän sai järjestysmiehiltä monta Minigrip-pussia, jonne meidän kamamme - myös käsilaukku - survottiin.

Katsomossa oli kovin kylmä, mutta onneksi meillä oli loistopaikat alasektorilta (tosin katettu katsomo loppui juuri pari riviä ylempänä). Me viikarit olimme kyllä varautuneet hanskoilla ja pipoilla, mutta isi juoksutti äitiä etsimässä Raidersien fanipipoja sekä kertakäyttöisiä sadeviittoja pitkin stadionia. Katsomossa oli aikamoinen meininki, ja useat fanit olivat naamioituneet hurjiin asuihin. Äitikin yritti ymmärtää peliä ja nähdä edes vilauksen pallosta välillä. Palatessamme hotelliin taksilla me takapenkin viikarit uinailimme autuaan tietämättöminä siitä, että taksikuski ei löytänyt perille, vaan ajoimme pitkästi harhapoluille.

Viikarit kohti Kaliforniaa!

Viikarit kohti Californiaa!

Kiva nähdä - oltiinhan me tässä välissä reissailemassa tuolla Lontoon kamarallakin syksyllä, mutta siitä ei muistettu kirjoitella tekstejä...

Tämän reissun osalta kaikki alkoi jo kesäkuussa, kun äiti nappasi meille lennot. Ja niin olivat halvat lennot, että pääsisimme seikkailemaan välilaskuille sekä Bayern Mynchenin kotikaupunkiin että Chicago Black Hawksien kotikonnuille. Ja niin olivat halvat lennot, etteivät kerta kaikkiaan edes lähteneet Suomesta lentoonkaan, vaan Tukholmasta... Tällä kertaa nappasimme mukaan myös äidin lisäksi iskän, vaikka viime metreille asti oli epäselvää, lähtisikö iskä matkaan. Herra nimittäin päätti katkaista muutamaa päivää ennen koivestaan nilkan nivelsiteet ja luut. Onneksi könkkäily kepeillä elefanttijalan kanssa alkoi sujua!

Perinteisen joulukiertueemme jälkeen kiidimme Turusta tuhatta ja sataa takaisin kotiin pakataksemme matkalaukkuja ennen Tukholman-laivaa. Onneksi iskä oli jättänyt lähtiessään töihin äidille pitkän to do -listan, jottei meillä tulisi tekemisen puutetta... Ei varmastikaan tarvitse mainita, että meillä tuli siinä tunteroisessa hieman kiire, kun piti kaivaa rullaluistimia ja makuupusseja täynnä olevat matkalaukut varaston kätköistä, peruutella autoa minitalliin, heittää vaatteita laukkuun, pakata tarpeeksi särkylääkkeitä iskälle, etsiä niitä sähkömuunninjuttuja pistorasioihin, ripustaa pyykit, tyhjentää jääkaappi ja viedä roskat. Vastassamme on varmasti parin viikon jälkeen aikamoinen löyhkä, koska tyhjensimme kyllä jääkaapin, mutta unohdimme viedä roskat...

Lopulta satamaan saapui hikinen tonttujoukko matkalaukkuja raahaten, ja seuraavaksi iskä ja äiti pääsivät vääntämään siitä, kenen vika oli, että meille oli myyty risteily väärällä lahjakortilla. Tällä kertaa eivät kyllä vääntäneet keskenään, vaan lipunmyyjän kanssa. Koska salapoliisit halusivat kuunnella jopa risteilyä varatessa äänitetyn puhelisoiton, saimme lopulta jonkun muun virheen takia paremman hytin hyvityksenä kaikesta siitä vartin odottelutuskasta.

Laivalla emme miltei edes muistaneet, että jatkaisimmekin vielä kohti Arlandaakin, vaan kaikessa rauhassa murkinoimme joulupöydissä ja ravasimme käytävillä. Näimmepä me Joulutontunkin, mikä hieman rauhoitti villiä jännityksen tuomaa menoa - hetkeksi.

Tukholmassa kiertelimme hieman ensin keskustassa ja yritimme jo treenata tulevaa määränpäätämme varten. Kävimme nimittäin tutustumassa amerikkalaiseen ruokaan Pizza Hutissa :) Iskä oli varannut meille lentokenttähotellin jostakin erämaasta. Tai niin me luulimme. Hotelli oli keskellä kauppakeskusta, ja siellä me sitten pyörimme aikaa kuluttamassa sillä aikaa, kun iskä loikoili lepuuttamassa jalkaansa huoneessa ja suunnittelemassa retkiä meidän päidemme menoksi. Vellikello soitteli seuraavana yönä meille jo kovin varhain, sillä lentomme oli lähdössä. Niin me sitten istuimme klo 4.30 hotellin maukkaalla aamupalabuffalla.

Sitten olikin tiedossa vain pitkiä lentoja aika pahoine ruokineen (mikä ei kyllä äitiä ja iskää haitannut), joten onneksi meillä oli mukana Konstan pakkaamat mummon pullat sekä Kasperin laivalta ostamat Milka Oreo -suklaat. Aika Kaliforniassa oli Kauniaisiin verrattuna kymmenen tuntia jäljessä, joten olimme viimeisellä lennolla jo umpiunessa. Saimme jotenkin raahauduttua myös taksilla hotelliin jatkamaan yöunia. Nyt tätä kirjoittaessa olemme heränneet reippaasti paikallista aikaa ensin kello kahdelta yöllä, mutta porukat kertoivat, ettei vielä ole aika herätä. Koisimme siis vielä kolmisen tuntia... Onneksi meillä on nyt koko piiiiitkä päivä edessä San Fransiscossa!

Tiivistetyt ajatelmat

Välilasku Sveitsiin oli tuottoisa, sillä näimme (tai oikeastaan olimme aamupalatreffeillä) Aasian-kiertueelta palaavan BVB Dortmundin futajoukkueen kanssa. Näimme kaikki pelaajat (siis myös Reusin ja Hummelsin). Kummitäti osui myös samaan jonoon Hummelsin taakse (koska oli tietysti hänen aamupalaseuranaan). Otimme hieman valokuvia pelaajista ensin itse paparazzeina, ja sitten Kasperi uskaltautui poseeraamaan pelaajien kanssa.

Sveitsissä oli aikaa myös vetää yhteen Intian-matkamme kokemuksia, joista pähkinänkuoressa niitä tarjoillaan tässä...

Mitä enemmän kulkulehmiä jonossa, sitä paremmat markkinat tiedossa
Mitä harmaampi tukka, sitä oranssimpi muotiväri
Mitä kosteampi päivä, sitä kiharampi tukka
Mitä kamalampi reikävessa, sitä tukalampi hätä
Mitä vanhemmat eväät, sitä syvemmällä laukussa
Mitä useampi poika pöntöllä, sitä vähemmän vessapaperia
Mitä pidempi matka, sen täydempi auto
Mitä runsaammin vauhtia, sitä enemmän tööttäystä
Mitä enemmän mopoja, sitä vähemmän kypäriä
Mitä kovempi meteli, sitä kuuluvampi musiikki
Mitä hienompi taksi, sitä enemmän kaupustelijoita
Mitä useampi automaatti, sitä vähemmän toimivia automaatteja
Mitä runsaammin torakoita, sitä enemmän variksia
Mitä suurempi kaupunki, sitä enemmän kulkuapinoita
Mitä kovemmat aallot, sitä enemmän hiekkaa housuissa
Mitä lähempänä ranta, sitä kovempi sade
Mitä huonompi kampaus ja likaiset vaatteet, sitä enemmän kuvaajia
Mitä kovempi jano, sitä vähemmän vettä
Mitä vähemmän vettä, sitä tulisempi ruoka
Mitä tulisempi ruoka, sitä enemmän asiakkaita
Mitä kotkottavampi kanakauppa, sitä tuoreempi liha
Mitä hienompi hotelli, sitä helpompi syödä vahingossa pummilla
Mitä lähempänä lähtö, sitä paremmin piilotetut liput
Mitä hienompi ravintola, sitä suuremmat puklaukset
Mitä aikaisemmin lähdetään, sitä myöhemmin palataan
Mitä pilvisempi päivä, sitä palaneempi iho
Mitä hienompi temppeli, sitä likaisemmat varpaat
Mitä enemmän myöhässä, sitä enemmän myöhässä
Mitä enemmän kuvaajia, sitä enemmän kuvaajia
Mitä enemmän löydettyä rahapiiloja, sitä vähemmän aikaa lentokentällä

Mitä ihanimmin reissuterveisin Kasperi ja Konsta
(Kasperi on varannut jo kuulemma illaksi lennon takaisin Intiaan...)

Delhi-pyrähdys

Delhi-pyrähdyksemme jatkui aamuisella velttoilulla ensin vällyjen välissä ja sitten kylpyammeessa. Koska roiskutimme puolet ammeen vaahtovedestä myös eteisen kaapin alle, meille tuli hieman siivoushommia. Kun lattialla oli luisteltu ja se oli kuivattu, oli aika lähteä aamupalalle. Äiti oli jo etukäteen tiedottanut, että hän kustantaisi (jos onnistuisi vielä löytämään piilostaan sen verran seteleitä) kyllä myöhäisen aamupalabuffetin, mutta hotellista oli lounasta sitten turha mankua. Hinnat olivat nimittäin meidän makuumme aika suolaiset.

Aamupalabuffet oli taivaallinen (ja useamman kymmenen metrin mittainen): tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, puristettuja mehuja, seitsemää eri murolaatua, jogurtteja, puuroa, pekonia, röstiperunoita, erilaisia leikkeleitä, juustoja ja makkaroita sekä intialaisia palleroita ja kastikkeita. Lisäksi kokeilta sai tilata ainakin munakkaita ja vohveleita vaahterasiirapilla. Ja kyllähän me söimmekin niin paljon, että vähän alkoi pelottaa, pysymmekö enää uima-altaassa pinnalla. Kolmen tunnin polskimisen, merenneito- ja vikuroiva härkä -leikkien jälkeen olimme ryppyisen valmiita jättämään altaan. Kasperi harjoitti myös joogaa altaan reunalla joogaohjaajan oppien mukaisesti (kun me muut emme päässeet edes asentoihin).

Heitimme hotellin säilöön rinkkamme ja nappasimme hotellista kuskin ja auton nähtävyyskiertueelle. Hotellin palvelusväki kiikutti autoon myös kaksi jättisuurta luksussateenvarjoa ja vesipullot. Kävimme katsomassa punaista linnoitusta (Red Fort), jonka muurien yhteismitta on noin pari kilometriä. Parasta siellä oli kuitenkin tiirailla sateenvarjojen alta, kuinka putsaajamies pesi korkeaa muurin seinämää itsetehdyillä rakennustelineillä seisten. Kävimme myös Mahatma Gandhin muistomerkillä (Raj Khat) paljain jaloin läpsytellen, sillä kengät pitää aina pyhissä paikoissa jättää vartijoiden huomaan. Ennen seuraavaa varsinaista aikuisten nähtävyyttä kävimme viikareiden nähtävyydessä suuressa puistossa. Ostimme huikopalaksi muutaman minisipsipussin, joista myyjä pyysi kolminkertaista ylihintaa. Äiti ei suostunut maksamaan, ja englanniksi käytiin kiivasta sananvaihtoa. Lopulta äiti länttäsi kaupustelijan käteen sipsipusseissa lukevan summan, emmekä maksaneet pyydettyä summaa kovaäänisestä myyjästä huolimatta. Tässä vaiheessa äiti onnistui myös jotenkin katkaisemaan luksussateenvarjonsa varren, joten saimme sateenvarjon enää hädin tuskin enää kiinni.

Intian portilla seuraamme iskeytyivät kymmenet kaupustelijat, jotka vuorotellen ja yhtäaikaa kauppasivat meille kaikenlaista. Emme pystyneet edes rauhassa katselemaan muistomerkkiä, kun mieli teki jo takaisin autoon. (Myös siksi, että kummitäti hihitti hepuleissaan äidin katkennutta sateenvarjoa ja kastuvaa äitiä.) Portin kummallakin puolella on jättisuuret suihkulähteet, joissa oli paljon porukkaa peseytymässä. Meidän piti käydä vielä isossa ja kuuluisassa moskeijassa, mutta sinne oli liian vaarallista mennä kiristyneen turvallisuustilanteen vuoksi.

Kuskimme kyyditti meidät shoppailemaan Connaught Placelle. Kävimme syömässä vielä yhdet paikalliset maut suihimme paikallisessa Mäkkärissä... Rahoja kaivaessaan kummitäti löysi laukustaan haisevan ja homeisen eilisviikkoisen piirakankin. Sitten kävimme tinkaamassa jollakin torilla (jonka nimeä ei edes äiti enää saa päähänsä), jonka jälkeen menimme alikulkuja pitkin suomalaisiin kauppoihin. Niken kaupasta löysimme parhaat tuliaiset: Man Cityn koulurepun Konstalle ja Fc Barcan lippiksen Kapulle.

Otimme herttaisen moporiksakyydin hotellille tingittyyn 50 rupian hintaan. Kuuntelimme hotellin ala-aulassa flyygelimusaa ja ihastelimme ostoksiamme. Ennen lentokentälle lähtöä oli vuorossa vielä tunkijaiset, jossa loppuja ostoksia survottiin rinkkoihin.

Lentokentälle saavuimme parahiksi iltakymmenen aikoihin. Automatkan aikana näimme kymmenien metrien välein armeijan sotilaita, koska jonkinlaiseen turvallisuusuhkaan oli ilmeisesti varauduttu. Taksiin nukahtanut Konsta nostettiin pystyyn autosta ja hänelle lyötiin tylysti oma reppu selkään. Raahustimme kentälle, ja pöpperöisinkin Konsta heräili täyteen kukoistukseensa, kun hän sai ostaa lopuilla rupioillaan jättimäisen Tobleronen. Säästeliäs Kasperi ei meinannut ehtiä kuluttaa omia loppurupioitaan, sillä namusten hinnat olivat turhankin edulliset. Portille lähtiessä Kasperi osti itselleen lentokoneeseen niskatyynyn, jolloin Konsta jo imeskeli viimeisiä suklaahippusiaan pennosilla ostamastaan Kinderistä. Äidilläkin oli kulutusongelma, joten lopulta kuskasimme koneeseen paperikassillisen kaikenlaista lentokenttäroinaa, muun muassa Gulab Jamuneita. Shoppailuun väsähtäneestä porukastamme osa nukahti jo ennen lähtökiihdytystä.

Sukellus Delhin savusumuun

Herätyskello pirautti meidät hereille seitsemän maissa. Äidin huono olo oli onneksi tipotiessään, ja hän etsiskeli viimeisiä puhtaita vaatteita meille ja kasasi repuihimme vielä tavaraa. Kummitädin olo oli edelleen hutera, mutta niin vain hänkin joutui survomaan rinkkaan tavaransa. Shoklu saapui yhdeksältä hakemaan meidät kohti aamupalaa ja lentokenttää.

Raahasimme rinkat ja reput autoon, jossa kuskimme jo odotteli. Annoimme hänelle suklaarasian ja rahakirjekuoren. Myös Shoklu perheinensä sai samanmoiset.    Lisäksi Shoklu pakkasi hotellihuoneesta vielä mukaansa meidän jättämämme loput junaretkiruuat, jotka hän antaisi naapureilleen. Olimme nähneet aiemmin resuisissa ja kuluneissa vaatteissa pikkusinttejä jätepurosta pyydystelleen Shoklun iäkkään naapurin, joten uskoimme, että loput retkimurkinamme menisivät hyvään kotiin. Makumieltymykset tosin saattaisivat olla erilaiset...

Pysähdyimme matkan varrella aamupalalle ja uskalsimme tilata vain paahtoleipiä ja mehuja aikuisten mahdollisten vatsakorahdusten takia. Konsta tilasi omenamehua, joka oli aivan kaljamaisen ruskeaa. Kuskimme Umesh soitti meille seuraavasta hotellista auton suoraan Delhin kentälle, jotta meidän ei tarvitsisi palloilla taksikojuilla hintoja sopimassa. Jatkoimme lentokentälle, ja me halusimme vielä kerran pitää automme ikkunoita auki ja tuoksutella Goan tunnelmaa. Hymyilevien ja itkuisten halausten ja vilkutusten jälkeen astuimme Goan uudelle kentälle. Saimme lentokentän työntekijän roudaamaan rinkkojamme ja opastamaan meidät oikealle tiskille. Lähtöselvittelyiden ja läpivalaisujen jälkeen pääsimme odottamaan myöhässä olevaa konettamme pitkille penkkirivistöille. Kertaalleen sulaneet suklaapatukat, jotka kävimme ostamassa kioskista, olivat jo aivan Suomen hinnoissa.

Lentokentällä oli seitsemisen porttia, joista lennot lähtivät. Meidän porttimme eteen oli muodostunut pitkä jono, mutta ilmeisesti siitä lähti lentoja myös muualle. Meille ei oikein selvinnyt, milloin meidän tulisi kurvata muiden ohitse lennollemme. Lopulta oli onni, että survoimme itsemme läpijoukon läpi, vaikka näyttötaulu näyttikin lentoa Hyderabadiin. Delhin-koneeseen menevästä putkesta käännytettiin vielä takaisin muutamia, jotka olivat tulossa väärään koneeseen. Spicejet-yhtiön koneilla on jokaisella oma nimensä, ja meidän lentokoneemme nimi oli Salvia. Salvian kyyti oli oikein tasaista nousun ilmakuopista huolimatta, mutta ilmaista ruokatarjoilua siellä ei ollut. Äiti ja kummitäti yrittivät haarukoida tulisia kuppinuudeleitaan, jotka eivät lentoemännän mukaan olleet lainkaan tulisia.

Delhin-kentällä oli vastassa kuski hotellistamme. Matkan varrella ihastelimme viekkaita apinoita pikkuapinoineen ja kulkusikoja. Iskä oli näköjään varannut meille oikein luksushotellin. 29-kerroksisessa hotellissamme oli vastassa kaksi turbaanipäistä ovenavaajaa ja kaksi laukunkantajaa. Metallinpaljastimen jälkeen hotellin aulassa seisoi kymmenisen muuta työntekijää tervehtimässä meitä. Huoneeseemme meidät johdatti kerroksemme oma huolenpitäjä, joka saapuisi paikalle ilmeisesti vain sormia näpäyttämällä. Illalla kävimme toteamassa, että hotellimme ravintolahinnat olivat jopa Suomen hintoja korkeammalla, mutta onneksi puljaaminen uima-altaalla oli ilmaista. Loppuillan uimme kauniissa ulko-altaassa Delhin savusumun alla pimentyneessä illassa ja pohdimme epäreilua maailmanmenoa.

Kaupustelusta illan riemuihin

Viimeinen päivämme Goalla valkeni. Kömmittyämme ylös sängyistä oli äiti jo pakannut suurin pirtein kaikki matkatavarat - paitsi parvekkeella lojuvat simpukka-aarteet. Kummitäti päätti jättää pakkaamisen vasta iltaan, joten hänellä oli urakka vasta edessä. Aamupalalla saimme jälleen seuraksemme harvasanaisen Arianin, jolle tilasimme puristettua mehua ja hillopaahtoleipää. Arian kyllä lähinnä voiteli itsensä ja kummitädin hillolla. Vauhdikkaan aamupalan jälkeen lähdimme Shoklun kyydissä vielä kerran futapaitakauppaan, koska meillä puuttui suorastamme vielä Neymarin ja Rooneyn pelipaidat shortseineen. Samalla ostimme Messin pelipaidan Lazydaysin tarjoilijalle.

Paitaostosten jälkeen lähdimme heittämään pikku-Ariania Shoklun naapurin huomiin. Shoklun luona saimme pikaisen intialaisen teenkeittokurssin ennen kuin Shoklu ryntäsi hakemaan Angelia koulusta. Hän jätti meidän vahdittavaksemme sekä kaasulevyllä kuplivan mausteisen teen että Arianin. Arianilla oli heti metkut mielessään. Hän juoksi äitiä pakoon naapuriin ja talon ympäri niin, että äidillä oli aika kova kiire pysyessään pojan perässä läpsyköissään. Tässä vaiheessa kummitäti yritti selvittää kaasulieden salaisuuksia kera kanojen, jotka kurkkivat keittiön ovesta kummitädin puuhasteluja. Kun äiti toi Arianin sisälle, tämä varasti äidin kengät ja lähti pakoon. Äiti ymmärsi, että Arianilla taisi olla pissahätä, kun tämä repi raivokkaasti housujaan naapurin pihapolulla. Äiti päätti vain pitää parin metrin turvavälin, joka ei riittänyt, kun poika lorotti äitiä sääreen ja nauroi päälle. Äiti oli aivan valmista kauraa vaihtamaan kummitädin kanssa teen ja pojan vahtivuoroja, sillä sylissä poikaa pitäessä tämä lähinnä kiljui, löi ja rimpuili. Seuraavaksi Arian raahasi pyykinkuivatustelineen ja laudanpätkän sammaloitunutta muuria vasten ja yritti kiivetä niitä pitkin pakoon. Onneksi Shoklu tuli viimein paikalle...

Hörpättyämme kauan kiehuneet ja vahvat teemme lähdimme Ritzt-ravintolaan lounaalle. Paikka oli paikallisten suosiossa, ja jouduimme odottamaan pöytää tovin. Shoklu tilasi aikuisille fish curryt ja meille pojille voikanat. Ruokailun jälkeen lähdimme viemään Äiti Teresan Panjimin hoivakotiin vihkoja, englanninkielisiä satukirjoja ja leluja. Iäkkäät nunnat pitivät huolta lapsista, joista muutama konttasi lattialla, yksi istui pyörätuolissa, yksi vauva oli syntynyt silmättömänä ja istui nunnan sylissä, yksi vauva nukkui pinnasänkyrivistössä ja yksi tyttö istui jalka kipsattuna penkillä. Eräs konttaava vauva kiipesi heti kummitädin syliin, ja Konsta leikki pyörätuolissa istuvan samankokoisen pojan kanssa helistimen heitto- ja nostoleikkiä. Äidillä oli pala kurkussa, kun nunna kertoi meille jokaisesta lapsesta jotakin. Hoivakodin keskellä ulkoilmassa oli lapsille pieni puisto ruostuneine vempeleineen.

Toisella puolella hoivakotia oli vammaisten ja vanhojen naisten puoli. Heitä olikin penkillä istumassa kolmisenkymmentä. Innokkaasti he vilkuttelivat ja kättelivät äitiä ja kummitätiä, kun kuljimme heidän ohitsensa. Ilmeisesti he odottelivat ruokaa, koska kaikki olivat tulleet jo käytävän pitkille penkeille ulkoilmaan istuskelemaan. Näimme myös pöydän, jonne lahjoitustavarat jätetään ja sitten kilistellään kelloa. Pöydälle jätetään myös lapset, joista vanhemmat eivät syystä tai toisesta voi pitää huolta.

Jatkoimme hoivakodista mietteliäinä matkaa rantaan, mutta sitten alkoi sataa. Ehdimme vain hieman polskahtaa ja käydä isossa rakettiliukumäessä. Kotimatkalla kummitädille alkoi tulla huono olo, ja jouduimme kaartamaan tien sivuun, kun hän kaaressa lennätti fish curryt sulkeutuneen kauppakojun eteen. Painelimme ostamaan vielä läksiäislahjaksi kuskillemme ja Shoklulle suklaarasioita, kun alkoi äidin naama vihertää. Hän yritti rennosti hengailla täydessä oksennusvalmiudessa kaupan pihalla kummitädin shoppaillessa herkkurasioita. Päästyämme viimein Lazydaysiin äidinkin oli pakko sananmukaisesti juosta vessaan. Äiti ei ollut tiennytkään syöneensä noin kuutta litraa, sillä sen verran hänestä näytti tulevan aika paineella. Äiti ja kummitäti uskalsivat tilata vain laihaa vihanneskeittoa ja limesoodat meidän ahmiessamme hyvillä ruokahaluilla friteerattuja banskujamme. Äiti joutui kiitämään vessaan aterian aikana kolme kertaa, ja yhdellä kerralla vihanneskeiton palasia tuli myös ratkiriemukkaasti nenästä. Lähdimme matelemaan pimeässä illassa kotiin neljä vesipulloa mukanamme. Jouduimme pysähtymään vain kerran kummitädin oksentaessa jalkapallostadikan viereen.

Yön hämärässä näimme hotellimme yläkäytävällä liskon, joka paineli viereisen huoneen oven alitse. Meno hotellissa alkoi rauhoittua, kun me katsoimme piirrettyjä ja hoidimme omat iltatoimemme sillä välin, kun äiti ja kummitäti keskittyivät pitämään itsensä kasassa. Jouduimme tekemään hieman uudenlaisia nukkumisjärjestelyjä, jotta aikuisilla olisi esteetön kulku nopeasti vessaan. Yön aikana äiti nukkui tukkina, mutta kummitäti poukkoili vessassa tämän tästä. Onnea siis meidän lentoseurueellemme! (Kone lähtee alkuiltapäivästä kohti Delhiä ja uutta hotellia...)

(Nyt nopea päivitys Delhistä: perille on päästy ja ollaan juuri lähdössä uimaan. Aikuiset eivät ole enää juuri puklailleet.)

Shoppailukiireitä!

Tänään oli toiseksi viimeinen kokonainen päivämme Goalla, joten äiti ja kummitäti ovat pikkuhiljaa alkaneet tehdä valmisteluja lähtöön liittyen. Se tarkoittaa sitä, että olemme etsineet sopivia kotiin kuskattavia juttuja ja ähränneet niitä rinkkoihin. Koska jätämme matkalaukun Shoklulle, meillä on puolet vähemmän tilaa viedä tavaraa kuin tullessa. Shoklun tulevaan matkalaukkuun on jo pakattu ainakin sadeviitat, vedenkeitin, sateenvarjot, viidet kengät, vaatteita, vihkoja, pyyhe, loput hyttysmyrkyt... Eli kaikki se, mitä emme aio enää Delhiin viedä.

Nopean aamupalan Lazydaysissä napsaistuamme aloimme odottaa ikuisuudelta kestävän ajan kyytiämme. Olimme lähdössä Panjimiin tekemään ostoksia ja pyörähtämään vielä toisen kerran Mapusan markkinoilla. Olimme pyytäneet Shoklua osoittamaan meille futavermeiden kaupan, ja niin me kaarsimmekin ilmeisesti suoraan johonkin "tehdasmyymälään" hinnoista ja lattialle pinotuista korkeista vaatepinoista päätellen. Me pojat löysimme itsellemme Messin neonkeltaisen ja sinivalkoraidallisen asun ja Agueron vaaleansinisen asun. Lisäksi ostimme muutamalle futakaverille Real Madridin asut. Kun olimme valmiit, alkoi äiti oikein urakalla sovitella itselleen sopivia vaatteita (ei siis futavaatteita). Hän ostikin aika monta aika kivaa.

Kävelimme Shoklun viittomaan suuntaan autotietä pitkin, kyselimme poliisilta suuntaa, kurvasimme bussiaseman kohdilla portista sisään ja pysähdyimme nääntyneinä (tänäänkin yli 30 astetta paahdetta) äidin vaatenyssäköitä raahaten limesoodille. Konstan mielestä hän voisi katsoa markkinoita vaikka ilmastoidusta taksista käsin, mutta päätimme mennä kuitenkin yhdestä vastarannan kiiskestä huolimatta sokkeloisille markkinakujille. (Äiti lahjoi Konstan mangomehulla.) Kummitäti osti markkinahumuissaan sekä rannerenkaan että huiveja. Kasperi shoppaili granaattiomenan ja banaaneja. Markkinoilla näimme myös hauskoja - mutta haisevia - kuivattuja kaloja, joita emme ennen olleetkaan nähneet. Äiti katseli pienten intialaisnaisten kanssa vaatteita, mutta ei uskaltanut tunkea niitä päällensä. Kasperin loistava GPS-vainu sai meidät löytämään paikalliset karkit ja saattamaan meidät vielä uloskin markkina-alueelta. Äiti ja kummitäti sen sijaan olisivat ehkä pyörineet markkinoilla vielä pimeän tultuakin.

Kuskimme saapui hakemaan meitä kreivin aikaan. Jatkoimme autolla syömään paikalliseen pikaruokapaikkaan, jota kuskimme suositteli. Kanapaikka olikin yli puolet KFC:ä edukkaampi, ja vähintään yhtä hyvä. Me pojat tilasimme lasten annokset, joihin kuului kanatikkarivarras, ranskalaiset, hampurilainen, limppari, kaksi kanapyörykkää, kerrosjälkiruoka ja lelu. Kaikki tämä maksoi euron! Kello alkoi käydä taas jo alkuiltaa, joten haimme Shoklun seuraksemme takapenkille ja lähdimme kohti veneristeilyä.

Kerrottakoon, että kummitäti hukkasi Shoklun lipun aivan viime metreillä, joten olimme myöhästyä laivasta. Lopulta lippu onneksi löytyi kummitädin lompakosta, jonka hän oli jo kertaalleen tutkaillut. Veneristeilyllä olimme kuin julkkikset paistatellessamme auringossa ylimmässä kerroksessa ihmisten valokuvatessa. Linssilude-Konstalla oli vaihteeksi vauhti päällä, joten päätimme lähteä alemman kerroksen discoon kuvaushumuun kyllästyttyämme. Mahtaapa olla mukava kiinnittää perhealbumeihin kuvia irvistelevästä ja kieroon katsovasta suomalaisviikarista...

Tanssilattialla esittettiin ensin goalaisia kansantansseja, jonka jälkeen oli miesten tanssivuoro. Me pojat kävimme myös pyörähtämässä Gangnam Stylen tahdissa. Hikisen ja riemukkaan miesten tanssikohtauksen jälkeen oli vuorossa portugalilaisia kansantansseja sekä naisten tanssit. Valtasimme tanssilattiaa myös naisten vuorolla äidin ja kummitädin ketkutellessa vieressämme. Ehdimme myös hieman tsuumailla maisemia risteilyn aikana.

Rantauduttuamme alkoi tulla pimeää, joten kapusimme autoon ja huristelimme kohti hotelliamme. Lähdimme vielä pimeässä yössä kiikuttamaan ostamaamme futapalloa Lazydaysin nuorelle tarjoilijapojalle, joka aina ihaili meidän futapaitojamme. Matkalla äiti tuhlasi loput rahansa (ja vararahansa) läheiseen kauppaan, sillä hänen silmiinsä pisti vielä muutama kivannäköinen vaaterytky. Tarjoilija oli hyvin hymyileväinen ja kiitteli kovasti saadessaan meidän futapallomme, jolla olemme täällä ollessamme treenailleet. Iltamme huipensivat hotellin pimeydessä kiitävä jättimäinen torakka ja läpikuultava lisko.

Hurjat kyydit ja vesipuisto

Ampaisimme ajoissa peittojen alta, sillä tänään olisi ihana retkipäivä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti lähteä parin tunnin päähän Ambolin viidakkoon katsomaan apinoita ja vesiputouksia, mutta suunnitelmiin tuli hieman mutkia matkaan. Istuskelimme vakiokuppilassamme aamupalasta nauttien, kun ihmettelimme, miksi hiekkatiellä näkyi muutamiakin matkalaukkujaan vetäviä ja rinkkojaan kantavia ihmisiä. Emme olleet aikaisemmin edes nähneet niin montaa turistia. Syykin selvisi Shoklun soitettua meille: tänään taksit olivat lakossa. Joutuisimme siis perumaan retkemme, joten muutimme nopeasti suunnitelmaksi vesipuistolilluttelun.

Kyyti vesipuistoon oli meille yhä arvoitus, kun vitsailimme keskenämme pyytävämme ravintolan portille ilmestyneen komean nuorukaisen heittävän meidät moottoripyörällä perille. Emme olleet täysin väärässä... Muutaman minuutin kuluttua Shoklu kaartoi paikalle skootterilla, ja kehotti kummitätiä hypähtämään moottoripyörän kyytiin. Shoklun, äidin ja meidän poikien oli puolestaan määrä päästä perille skootterilla. Pakkauduimme siis tähän äiti-lapsi -kuljetukseen niin, että Kasperi oli etummaisena, Shoklu ajoi, Konsta istui hänen takanaan ja äiti roikkui Konstasta taaimmaisena samaan aikaan, kun kummitäti viiletti tukka hulmuten moottoripyörällä. Pääsimme loistavasti perille, vaikka äitiä hieman hirvittikin tämä paikallinen kuljetusmuoto paikallisen liikenteen ja lehmien seassa.

Anjunassa sijaitseva Splashdown-vesipuisto oli aika pieni, mutta meitä se ei haitannut. Portilla suoritettavien maksujen ja meidän poikien mittausten jälkeen pääsimme liukuihin. Yletyimme pohjaan vesipuiston kaikissa altaissa, ja liukujen päissä altaiden vesi oli jopa niin matalaa, että äiti otti suoraan takapuolellaan pohjakosketuksen liukuessaan isosta liu'usta. Äiti ei myöskään lainkaan ollut huomannut, että liukumiseen käytetty matto oli lentänyt hänen altaan jo puolivälissä vesiliukumäkeä pois ja jäänyt jumittamaan meidän muiden eteen. Me pojat ja kummitäti yritimme napata laskiessamme äidin peflettiä, mutta ilmeisesti äiti oli ehtinyt liimata sen kiinni liukumäen kaarteeseen. Viiletimme myös korkeasta rengasliukumäestä alas yksin ja pareittain. Parhaat kyydit saimme, kun laskimme jonkun painavan, kuten äidin, kanssa samaa matkaa.

Ilma (ja laatat, joilla yritimme nopeasti sipsutella) oli aika tukalan kuumaa, ja lähdimmekin viilentymään isoon uima-altaaseen. Koska vesi oli 30-asteista, se ei suoranaisesti lainkaan viilentänyt, vaan tunsimme kiehuvamme. Menimme suuren aurinkovarjon alle, ja kummitäti lähti ostostelemaan 100 rupian (n. 1,30 €) kanssa ja palasi takaisin kädet täynnä sipsipusseja ja mangomehua. Koska kummitädin raha oli ollut niin iso, ei työntekijöillä ollut antaa niin paljoa vaihtorahaa. Napostelimme herkkuvälipalojamme ennen lastenaltaassa lillumista. Näimme toisiaan valokuvaajan rakastuneen (tai ainakin naimisiin menneen, koska osa liitoista on täällä vanhempien sopimia) pariskunnan, jonka vaimon jalkapohjat oli värjätty punaiseksi hennalla. Naisen käsissä keikkuivat miltei kyynerpäihin asti ulottuvat rannerenkaat osoittamassa tuoretta vihkiytymistä.

Vesipuistoilun jälkeen kuskimme tuli hakemaan meitä pikaisesti, koska hänellä oli kiire takaisin jatkamaan hautajaisia, joissa hän oli ollut aamusta alkaen. Kiiruhdimme Anjuna-rannalle ja sen suosittuun Curlie's-ravintolaan. Anjunassa on päivittäin myös suuret markkinat, mutta näin monsuuniaikana näimme vain hylätyt kojut. Curlie'sissa tilailimme ruokaa jokaisen makuun, joten tovin päästä pöytäämme koristivat kalapuikot ja ranskalaiset, friteeratut katkaravut, kanahampurilainen, kasvispiryjani, nauta-vihanneskastike ja neljä lassia. Kummitädin vesilasissa oli joitakin pipanoita, joita arvelimme pippureiksi, mutta emme olleet varmoja, joten vesilasit jäivät tyhjentämättä.

Ruuan jälkeen hengailimme rannalla ja yritimme selvittää pulputtavan hiekan arvoitusta. Kasperi löysi yhdestä kohtaa kuplivaa hiekkaa, jonne myös aallot juuri ja juuri ylsivät. Kaivoimme tohkeissamme kuplinnan lähdettä, mutta kuplinnan alkuperä ei selvinnyt meille. Kummitäti tunki myös jalkansa kuplien joukkoon, mutta onneksi rapu ei napsaissut häntä, sillä hetkeä myöhemmin kuplien seasta kaivoimme ylös sellaisenkin. Kuplinta jatkui edelleen, mutta meidän oli lähdettävä rannalta hämärän laskeuduttua. Kotimatkalla jäimme lehmien saartamaksi, joten meidän piti käyttää kiertotietä päästäksemme takaisin kotihotelliin.

Vagator-ranta sekä rapu- ja rottaralli

Aamumme alkoi sähkökatkoksella. Me muut olimme vielä umpiunessa, mutta äiti istui kätevästi pilkkopimeässä vessassa, koska ei ollut osannut varautua otsalampulla. Aamu-uinnin jälkeen lähdimme metsästämään aamupalaa ja nettiä Lazydaysistä. Koska aamupalaruokavaliomme on hyvin samankaltaistunut, saimme tilata tänään suomalaisittain friteerattua banskua jädepalloilla kummitädin vedellessä joka-aamuista masala-munakastaan ja äidin litkiessä teetään. Oi, frittibansku veikin kielet mennessään! Samalla tuijotimme Chile-Argentiina -finaalia telkkarista. Voiko aamu enää paremmin alkaa..? Muistelimme, että tänään alkaa myös Suomessa Hesa Cup, jonne toivottelimme valmennuspuuhiin jääneelle isille onnet.

Lähdimme kuskin matkassa Vagator-rannalle. Matkalla vaihdoimme loput euromme, ja kummitäti kumosi avonaisen vesipullon laukkuunsa, kun hän ei yhtään huomannut pullon olevan korkitta. Ohitimme ajaessamme pienen vesipuiston, jonne meidän on selvästi lähipäivinä päästävä. Vagator-rannan hiekka oli mustakultaisen kimmeltävää, ja hietikon pienistä koloista kurkkivat kymmenet pienet taskuravut, jotka vipelsivät rannalla. Rannan kivikkoisessa päässä pitäisi olla näkyvissä Shivan kasvot, mutta emme löytäneet niitä ainakaan kivikossa hypähdellen. Jaoimme yhdessä seitsemän muun vaalean turistin kanssa myötätuntoisesti hymyillen paparazzien vitsaukset. Tällä rannalla oli myös enemmän iholle tunkevia kaupustelijoita kuin aikaisemmilla rannoilla.

Kroolailimme rantavedessä pitkän tovin. Äidin kysyessä meiltä kelloveikkauksia Konstan arvaus oli 19, Kasperin 16 ja kummitädin 14. Oikeasti kello kävi jo puolta viittä. Emme olleet syöneet vielä lounastakaan, joten kiiruhdimme rantaravintolaan omaan loossimme, josta oli avoin kallionäkymä aaltoilevalle merelle. Tilasimme varman voikanavalinnan, joka ei tällä kertaa ollutkaan varma valinta chilisessä tulisuudessaan. Onneksi edes äidin ja kummitädin ruoka oli nieltävää. Saimme jälkiruuaksi ananasletut, joihin kaivettiin myös jonkun aamupalasuklaat päälle. Ruokailun jälkeen tarjoilija opasti meidät takapihan vessoihin, joiden vieressä asui pieni punainen käärme, jonka he olivat pyydystäneet. Tarinan kuultuamme meillä ei ollutkaan enää pakottavaa vessatarvetta - paitsi kummitädillä.

Odottelimme kyytiämme ja kiersimme ainoina potentiaalisina asiakkaina muutamia rantakojuja ja ostimme yhä nälkäiselle Konstalle maissivartaan. Äiti ja kummitäti hieroivat kauppoja myös nilkkakoruista. Yhtäkkiä kaupustelijanainen vei pussukkansa puskaan piiloon rantaan ajaneilta poliiseilta. Kyytimme saapui vinhaa vauhtia, joten oli aika lähteä ennen pimeää hotellille. Pysähdyimme matkan varrella ostamaan iltapalaksi samosoita ja wadda paw -nimisiä täytettyjä pallukoita. Ihailimme iltapalaa napostellessamme kauniita suihkulähteitä ja niihin heijastettuja valoja. Me halusimme ottaa juoksukisan suihkulähteiden ympäri, joten ampaisimme matkaan. Toisella kierroksella kisasimme voitokkaan äidin kanssa ja kolmannella kummitädin. Autoon istahduttuamme olimme hiestä märkiä ja katselimme tyytyväisenä kauniita maisemia palatessamme hotellille.

Kummitäti kävi illalla täydentämässä ala-aulasta vesivarantojamme. Hän ihmetteli, miksi respan mies teki oudon kurvauksen lähtiessään hakemaan meille vesipulloja. Sieltähän se mehevä syykin sitten paljastui, kun lattian poikki viipoitti musta jättirotta. Ala-aulaa eivät rajaa pihasta mitkään ovet tai seinät, joten olikin ihme, että näinkin kauan kesti ennen kuin bongasimme rotan kotikonnuiltamme.

Retki Murudeshwariin ja Om-rannalle (sekä autoiluvinkit)

Täällä sitä herättiin jo anivarhain klo 4.45 pitkälle retkelle. Äiti ihmetteli, miksi toisen sänkymme päällä oli paikallisen pikaruokaketjun täpötäysi muovipussi täynnä ruokaa. Tajusimme, että kummitäti oli napannut sen eilisen kyytimme takaluukusta ottaessaan omia markkinaostoksiaan. Mietimme, kuinka peittelisimme kummitädin rikoksen pilaantuneet jäljet. Otimme pussin mukaan hotellin ala-aulaan, jotta voisimme todistaa kuskillemme, ettei kummitäti ollut ahneuksissaan syönyt kuskimme ruokia. Kuski oli (intialaiseen tapaan) nelisenkymmentä minuuttia myöhässä, mutta torkuimme sen ajan hotellin ala-aulassa. Respan työntekijäkin oli käpertynyt penkille niin maittavaan sykkyrään, ettemme saaneet häntä hereille, kun yritimme jättää hänelle huoneemme avainta. Hiivimme respapöydän taakse ja piilotimme avaimemme visusti. Jätimme hänen tulevaksi ihmetyksekseen ala-aulaan myös pikaruokapussin.

Kurvailimme hakemaan Shoklua, ja pimeän turvin alkoikin yli viisituntinen automatkamme kohti maailman toisiksi suurinta Shiva-patsasta ja hindutemppeliä (Murudeshwar). Torkahtelimme äidin ja kummitädin sylissä mutkaisilla teillä. Kuskimme kuvitteli selvästi olevansa Kimi Räikkönen, joten ohitimme menomatkalla yli 300 muuta kulkuneuvoa (ja yli 700 lehmää). Olemme muutenkin tulleet autoilussa seuraaviin tuloksiin empiiristen tutkimusten perusteella:

- Mitä huonompi näkyvyys, sitä parempi ohituspaikka
- Mitä huonompi ohituspaikka, sitä enemmän kannattaa töötätä
- Tööttäys voi tarkoittaa esimerkiksi "Täältä tullaan!", "Varo/Katso!" tai "€&/$#:n idiootti!"
- Jos autossa huudetaan jo muutenkin kolmella eri kielellä, kannattaa musiikkia laittaa vielä hieman kaikkea muuta kovemmalle
- Auton ikkunoista ei kannata roikottaa mitään ruuminjäseniä, sillä ohitustilanteissa pää voi lähteä irti (äidin sanoin)
- Jos on kuuma, kannattaa avata ikkuna (paisi silloin, kun on kuuma ja sataa vettä)
- Auton voi ohittaa kiilaamalla joko ohitettava auto pientareelle (kun vastaan tuleekin auto) tai siirtymällä vastaantulijan kaistalle (huolimatta siitä, että vastaan tulee auto) ja räpsyttelemällä valoja (ja toivomalla parasta)
- Auton ikkunasta voi heittää kaiken tarpeettoman tienpenkalle
- Auton penkit eivät ime sitä kaikkea peppuhikeä, jota siellä kuumassa autossa erittyy (ilmastoinnista huolimatta)

Huvipuistomaisen ajokokemuksemme jälkeen olimme edelleen hengissä ja perillä Karnatakan osavaltiossa. Hopeakultainen patsas oli valtaisa! Sen etupuolella oli valtava 19-kerroksinen kaiverruksilla koristeltu suorakaiteen muotoinen pyhä torni, jonne pääsimme ihailemaan maisemia. Sen jälkeen kävimme hindutemppelissä katsomassa jumalpatsaita, alttareita ja munkkien elämänmenoa. Äiti ja kummitäti saivat otsiinsa punaisella jauheella merkit, ja me saimme jonkinlaiset siunaukset. Siunaukseen kuului myös pyhän veden hörppiminen, mutta me vain esitimme juovamme mallikkaasti. Shiva-patsaan sisään ei päässyt, mutta sen alle oli rakennettu tarunhohtoinen kertomus hindujumalista.

Kun olimme kuvanneet joka paikan (myös sähkötolpissa keikkuvat työmiehet), jatkoimme parituntisen matkan Om-rantaan. Om-ranta on saanut nimensä sen muodosta, ja siellä myös aallokko oli selvästi matalampaa kotirantaamme verrattuna. Polskimme nyt aika syvälläkin ja metsästimme taskurapuja. Kun keikuimme rantakivillä ja -kalliolla, näimme tosi isojakin taskurapuja piilossa kallion onkaloissa. Kasperi kaivoi rantahietikosta esiin yhden pienenpienen taskuravun, joka esitti kuollutta, mutta hetken päästä kuitenkin salamannopeasti kaivautui takaisin hiekan uumeniin. Kotihotellilla olimme vasta puoliltaöin, ja Konstalla ei paluumatkasta tainnut syntyä laisinkaan mielikuvia - niin hyvin uni maittoi takapenkin jalkatilassa.

Perjantaimarkkinat ja viidakkoretki

Heti aamutuimaan oli päidemme menoksi jo suunniteltu retkeä perjantaimarkkinoille. Ensiksi meidän tuli kuitenkin käydä aamupalalla. Shoklun piti vielä ennen retkeämme käydä töissä, joten hän toi Arienin vahdittavaksemme ravintolaan. Kun äidin sormitemput ja tyhmät viihdytykset alkoivat kenkuttaa meidän lisäksemme myös Arienia, kummitäti alkoi lapata pikkumiehelle paahtoleipähilloaan suun täydeltä. Arien kauhoikin sormillaan hymyssä suin hilloa suuhunsa. Pohdimme, mitä ihmettä keksisimme seuraavaksi, sillä konkanin sanavarastomme oli hieman päässyt ruostumaan, mutta onneksi Shoklu pelasti meidät tunnin päästä pinteestä. Olimme siihen mennessä valjastaneet jo tarjoilijatkin kyselemään harvasanaisen pikkumiehen kuulumisia konkaniksi.

Lähdimme kiireenvilkkaa matkaan ensin automaatille, jotta torivaramme olisivat kunnossa, ja se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kiersimme kolmella eri automaatilla, mutta yksikään niistä ei toiminut. Neljännestä automaatista äiti sai pumpattua noin  50 euron verran rupioina, mutta kummitäti jäi edelleen ilman rahojaan. Torilla kiertäessä oli kieltämättä 40-asteisessa paahteessa äidin ja kummitädinkin välillä vaivalloista näyttää innokkailta ja virkistyneiltä. Kiersimme isoa aluetta, jonne oli tullut satoja myyjiä. Esillä oli ainakin erilaisia hedelmiä, vaatteita, pikkusälää, huiveja, mausteita, herkkuja, kankaita, leffoja ja kaikkea muuta mitä vain kuvitella saattoi...

Kun hiki valui noroina selkiämme pitkin, äiti ja kummitäti vain syytivät rahojaan mausteisiin ja teelaatuihin. Vihdoin ja viimein he olivat valmiita, joten lähdimme ilmastoituun kahvilaan. Puri-leivän kanssa tuli yhdeksää eri soossia söpöissä pikkukipoissa, joten kaikille riitti maisteltavaa. Yhdeksän leivän, kipollisten ja kuuden euron jälkeen ajelimme viidakkoon.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli padolla, jonne oli tullut myös pyykkärinainen pesemään pyykkejään. Kuljimme kohti patoa metsäistä reittiä, ja me pojat olimme aivan varmoja, että puiden välissä olisi alkuasukas. Mies paljastui kuitenkin tavalliseksi puunhakkaajaksi. Lisäsimme läpi matkan hammastahnatuubilta näyttävästä tuubista hyvähajuista hyttysmyrkkyä, jotta saisimme olla itikoilta rauhassa. Kun olimme kahlanneet nilkkasyvyisessä, virkistävässä joen sivuhaarassa, matkasimme takaisin autolle. Autolla kaarsimme eteenpäin kohti leveitä jokia, ja niitä ylittäviä siltoja. Napsimme hienoja kuvia hikisistä pärstöistämme ja viidakkoon levittäytyvistä vesimassoista. Onneksi emme nähneet yhtään isompaa eläintä, kuten leopardeja, jotka asuivat samassa viidakossa ja kävivät kuulemma läheisissä kylissäkin silloin tällöin. Shoklu osti banaanipuiden alta vaeltaessamme eräältä mieheltä koko kepillisen (siis monta tertullista) raakoja banaaneja tosi edullisesti, nam!

Kun lähdimme ajelemaan takaisin kohti hotellia, näimme erään kylän talojen reunuksilla kiipeilevän apinoita. Meillä oli hauskaa, kun seurasimme niiden touhuja tien reunassa. Yritimme myös tarjota niille banaaneja, mutta ne olivat kovin ujoja. Yksi apinoista kiipesi sähköjohtoa pitkin parvekkeelle ja keikkui siellä huolettomana. Isommilla apinoilla oli selässään myös söpöjä pieniä poikasia.

Iltapimeällä halusimme vielä syömään kaatosateessa ja katsomaan samalla sitä eilistä rottaa, jonka päälle kummitäti oli aikonut astua. Aikuiset söivät ravintolassa herkullista hummeria, ja me kaikki saimme jälleen panna cotat jälkiruuaksi. Me pojat matkustimme reppuselkäkyydeillä samaa rottatietä pitkin, kun koira saartoi meidät. Häntä heiluen koira yritti hyppiä heiluviin jalkoihimme, joten muutama mopokuski joutui ajamaan koiran ja kantajiemme väliin useammankin kerran, jotta matkamme saattoi jatkua. Koska mopon etuvaloissa oli myös helpompi nähdä möykkyistä tietä, varsinkin äiti juoksi kikattaen Konsta reppuselässä tosi lujaa, jotta ei itse astuisi minkään päälle pilkkopimeässä. 

Kylässä herkkupatojen äärellä

Polskutusjalkojamme alkoi heti kutittaa, kun heräsimme aamulla aurinkoiseen päivään. Hotkaisimme rutiininomaisen aamupalamme vikkelästi ja molskahdimme uima-altaaseen. Äiti ja kummitäti istuivat altaan reunalla keittiöväeltä varastamillaan muovituoleilla ja lukivat kirjojaan. Heidänkin tukalaan kuumuutensa oli onneksi tulossa helpotusta, sillä siivoojat pirskottelivat likavetensä heidän päällensä ylemmistä kerroksista.

Pikaisten pesujen jälkeen meitä tultiinkin jo hakemaan hotellilta Shoklun luokse juhlimaan. Kurvailimme Calanguten keskustasta syrjemmälle ohi riisipeltojen, liikenteenjakajana toimivan kirkon sekä vihreiden kukkuloiden. Saavuimme Shoklun talon lähelle ja jatkoimme vielä jalan yli jätevetisen puron ja mango- ja kookospähkinäpuiden editse vähän matkaa. Matkan varrella näimme kaksi kaivoa, jotka olivat syviä ja täysin peittämättömiä. Shoklu kertoi, että vuosi sitten toisessa kaivossa majaili iso 1,5-metrinen lisko (varaani?), eikä sen vettä voinut juoda. Hän kertoi, että juomavesi nostettiin toisesta kaivosta, minkä jälkeen se keitettiin ja suodatettiin. Pihassa oli nähty viime vuonna myös iso kobra. Taloa ympäröivää kaistaletta rajasivat toiselta puolelta viidakko ja yhdeltä reunalta iso peltomainen ja vetinen alue, josta saisi kuulemamme mukaan napattua hyvää kalaa. Näin sadekauden aikaan polvisyvyisessä vedessä uiskenteli myös paljon käärmeitä. Koska jätekierrätystä ei ollut, roskat heitettiin joko pihan reunaan poltettaviksi tai koirille.

Shoklu oli jo etukäteen hieman nolostuneen pahoillaan kertonut, ettei hänellä ollut hienoa kotia, mutta olimme sydämellisen tervetulleita syömään lounasta heidän kanssaan. Shoklun ja hänen neljän lapsensa koti oli vanha talo, jossa oli kaksi pikkuruista ja yksi isompi, viihtyisä huone, joka toimitti ilmeisesti eteisen, makuuhuoneen ja olohuoneen virkaa. Toisella puolella taloa asuivat naapurit lapsikatraansa kera. Isoimmassa huoneessa ei ollut lainkaan huonekaluja tv-tasoa ja televisiota lukuunottamatta, joten istuuduimme lattialle, jossa hekin joka päivä ruokailevat. Hiljalleen sukulais-, naapuri- ja ystäväväkeä kerääntyi yhä enemmän paikalle, ja lapsetkin pyyhälsivät koulusta kotiin. Meteli oli aika kovaa, sillä pienimmät lapset tappelivat värikynistä, joita olimme kyllä tuoneet jokaiselle oman paketin ja aikuiset muuten vain selittivät kukin omaa asiaansa toistensa suuhun osa englanniksi, osa konkaniksi ja me suomeksi.

Shoklu oli taikonut pikkiriikkisessä keittiössään upeat herkut juhlalounaalle. Tarjolla oli chapati-leipää, maustettua ja friteerattua kalaa, maustettua riisiä, paistettuja tomaatteja, vihreää kanaisan lihaisaa ja luista kastiketta, kanapaloja sekä maustettuja katkarapuja. Shoklu kertoi maustaneensa kaiken vain miedosti, joten pystyimme hyvällä ruokahalulla rouskimaan herkkuruokaa isohkot annokset. Kaikki muut söivät lautasensa sormillaan tyhjäksi, mutta meille löytyi jostakin lusikat. Meille oli myös varattu pullovettä ja mangomehua. Jälkiruuaksi nautimme ihanan tuoreita banaaneja, mangoja ja luumuja pihamaalla. Leikimme muiden lasten kanssa ulkona piilosta ja hippaa. Ennen lähtöämme katsoimme vielä valokuvia, ja aikuiset suunnittelivat seuraavien päivien ohjelmaa varmasti yli tunnin. Samalla Shoklu keitteli mausteisen makeaa masala-teetä, jota mekin myös maistelimme.

Kun pienimmät lapset alkoivat olla väsyneitä, mekin lähdimme kohti hotelliamme. Pistäydyimme vastapäisellä futakentällä harjoittelemassa muutamaa pallotemppua ja sen jälkeen piipahdimme vielä iltapalalla ja netin ääressä. Samalla pohdimme, kuinka voisimme muistaa lähtiessämme Shoklua, koska hän ei ole suostunut ottamaan rahaa vastaan meidän ruoka- tai kyydityskuluistamme. Tiedämme kuitenkin, että hänen palkkansa on kuussa alle 200 euroa, ja meidän näkökulmastamme monesta asiasta näytti olevan pulaa. Kotimatkalla ilman valoja raahustaessamme, kummitäti laittoi juuri puhelimestaan valoa tiellemme, kun hän oli aikeissa astua valtavan, murskautuneen rotan päälle. 

Kiertolaiselämää

Aamulla meille maistui jälleen oman hotellimme perusmuonat. Hotelliaamiaisen jälkeen palasimme huoneeseemme leikkimään ja odottelemaan kummitädin heräämistä. Yhtäkkiä äiti näki vessassa ollessaan käytävän varjoista, että ulko-ovi kävi, ja äiti ihmetteli, miksi pojat olivat avanneet oven. Hetken päästä sisältä kuuluikin miesäänen huhuilua mamaa, mamaa. Äiti oli vessassa pinteessä alushoususillaan ja kummitäti pötkötti sängyssä suoraan miehen edessä ja kuorsasi - onneksi peitto päällään. Nokkela Kasperi otti pussukat siivoojamiehen kädestä ja kaivoi äidin kätköistä rahaa puhtaiden pyykkien verran.

Pyykkimiehen vierailun jälkeen päätimme ulkoiluttaa aikuisia Lazydaysissä, jotta saisimme jälleen kerran herkulliset banaani- ja mansikkalassit. Kun istuimme kukin nettivempeleemme äärellä, alkoi vettä tulvia kaduille. Odotimme yli kaksi tuntia, josko sade laantuisi. Viihdytimme tarjoilijoita YouTuben Suomi-videoilla ja kerroimme heille, mitä ovat esimerkiksi laskettelu, avantouinti ja sauna. Suomi-suitsutusten jälkeen kysyi heti eräs työntekijöistä, kuinka helposti Suomeen saisi viisumin.
Kummitäti soitteli Shoklulle, että olimme jumissa ravintolassa, joten Shoklu lupasi lähettää jonkun hakemaan meidät kaupunkikierrokselle.

Puolisen tunnin päästä ravintolalle edessä olikin valkoinen auto, jonka kyytiin hyppäsimme. Äidin huomio kiinnittyi mieskuskin valtavan pitkiin kynsiin, jotka kummitädin mukaan ovat vanhaa perua siitä tässä maassa, että kuskimiehemme ei tarvitse tehdä fyysistä työtä esimerkiksi rakennuksilla. Kuski vei meidät ensin portugalilaisten aikoinaan rakentamalle linnoitukselle, jonka keskellä on myös suuri majakka. Muinoin siellä on ollut käytössä myös maanalaisia tyrmiä, mutta niihin emme päässeet vierailemaan. Kun astelimme tiilimuurin päällä, vettä ryöppysi taivaan täydeltä. Vaikka meillä olikin käytössämme kaksi sateenvarjoa ja kaksi sadeviittaa, halusivat äiti ja kummitäti ostaa vielä isommat sateenvarjot, jotta reppumme pysyisivät paremmin kuivina. Linnoituksen kierrettyämme ajelimme rannan läheiselle muurille ja tähystyspaikalle. Kummitäti kertoi, että viimeksi käydessään siellä hän oli ajautunut matkalla rapujen saartamaksi ja joutunut kiipeämään oksista kyhättyjen tikapuiden avulla viiden tähden hotellin pihalle rapujen saksilta pelastuakseen. Meillä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, sillä pääsimme vain kurkkimaan ja vilkuttelemaan sadeasussa partioivalle luksushotellin allaspojalle. Hieman meidän kävi myös sääli sateessa kyhjöttävää ananasmyyjää, joka ei varmasti ollut saanut yhtäkään palasta myytyä vielä sinä päivänä.

Kello alkoi jo ohittaa lounasaikaa, joten pyysimme kuljetusta kuskin suosittelemaan ruokapaikkaan. Intialainen kanapaikka oli kuitenkin kiinni, joten valitsemme lähistöltä italialaisen ravintolan, jossa mussutimme lasagnea ja pestospaghettia. Herkkuruokien tultua saapuivat myös ulkoa ärsyttävät pörräävät kärpäset, joita yritimme vuorotellen huitoa.

Kun Shoklu pääsi töistä, lähdimme ajelemaan kuskimme kera Panjimiin supermarkettiin ja ostoskeskukseen. Supermarketti muistutti kaukaisesti suomalaista Hong Kong -kauppaa, mutta sen sisäiset hajut olivat paljon kovemmat. Etuovella vastaan löi aivan kuin vahvan bensiinin tuoksu, peremmälle päästyämme tuoksahtivat voimakkaat pesuaineet ja ylempiin kerroksiin mennessämme haisi kuin kuin kanalassa. Ehkä jossakin kerroksessa tosiaan lahdattiin tuoretta kanaa myyntiin. Ensimmäisessä kerroksessa oli valtavia sammioita, joista myytiin mm. erilaisia riisilaatuja, linssejä ja joitakin muita tunnistamattomia pipanoita. Meille kokemus oli aika huumaava, sillä kärpäset pörräsivät sammioiden yläpuolella, asiakkaat vetelivät punnittavaa tavaraa läpi sormiensa ja haistelivat eri laatuja, ja punnitsijapojat lappasivat mitoillaan irtotavaraa pusseihin kaikkien huutaessa konkanin kielellä ympärillä.

Ostoskeskus oli puolestaan liiankin suomalainen Vero Moda -kauppoineen kaikkineen. Joka kerta ostoskeskukseen mennessä kassit tutkitaan ja meidät piippaillaan metallinpaljastimessa. Jokaikinen kerta myös jollakulla meistä alkaa metallinpaljastin huutaa, mutta koskaan siihen ei kuitenkaan kiinnitetä mitään huomiota. Emme siis ole ihan vielä saaneet selville, mikä on tuo kaiken tutkinnan tarkoitus. Ostarin yläkerrassa oli ihana lastenmaailma, jossa ladataan korteille rahaa, joita voi pelikoneilla sitten kuluttaa. Erilaisista pelikojeista voi sitten tienata palkkioksi lippuja, joilla voi lopuksi lunastaa lelukaupasta pienen palkkion. Lastenmaailman käytännöt olivatkin meille pojille heti tuttuja, sillä olimme samankaltaisessa paikassa reilu vuosi sitten maailman suurimmassa McDonaldsissa käydessämme Floridassa. Voitimme yhdestä pelikoneesta myös sievoisen kasan karkkeja!

Hikipäisen laitteelta toiselle juoksun ja pelailun jälkeen lähdimme illan pimeyteen ja kahvilaan. Cafe Blushno oli paikallisten miinoittama, ja sillä oli myös oven plakaatissa TripAdvisorin suositukset. Valitsimme kahvilasta ilmastoidun puolen, jonka hinnat olivat hieman kovemmat (mutta silti esim. siera-jälkkäri maksoi vain 30 senttiä ja leivät maustetahnoineen 10-60 senttiä). Kuski, jota kyllä olimme alkaneet kuvitella Shoklun miesystäväksi, tilasi pöytään erilaisia kippoja, joissa oli mm. puri-leipää, jotakin makeaa leipää, samosoita, maustekastikkeita, friteerattuja jalopenoja ja sieraa, joka näytti hieman pähkinäiseltä mannapuurolta ja maistui joululta. Konsta, joka aiemmin oli pitäytynyt lähinnä voikanassa ja muissa suomalaisissa ruuissa, intoutui nyt ihmeellisesti kokeilemaan erilaisia leipiä ja tahnoja. Konsta tosin joutui kippamaan suupalojensa välissä puoli vesipullollista kitaansa. Äidin kauhuksi pitkäkyntinen kuskimme pilkkoi sormillaan täytettyjä samosoita aikuisille ja tarjoili niitä vasemmalla vessakädellään. Äidin mielikuvituksessa kuskin kynsi oli jo muuttunut käteväksi rahnutuskynneksi, joten äidin oli aika työlästä niellä palastakaan samosasta. Nälkäinen kummitäti oli tästä kaikesta autuaan tietämätön, koska hän ei huomannut mitään, ja pisteli pilkottuja samosoita poskeensa hyvällä ruokahalulla. Ruokailun päätti mausteinen paikallinen tee, jonka jälkeen palasimme hotelliimme yhdeksän maissa mahat täynnä herkkumakuja.

Sadepäivän puuhastelut

Missasimme taktisesti tänään hotelliaamiaisemme ja lähdimme suoraapäätä Lazydaysin myslin ja jogurtin makujen maailmaan. Salasanan tietävä nettimies ei ollut tänä aamuna vielä saapunut töihin, joten emme päässeetkään samalla nettiin. Aamiaista popsiessamme alkoi sataa. Mietimme, mitä tekisimme tänään, koska rannalle ei viitsisi mennä näin sateessa. Päätös oli nopeasti tehty, koska meidät oli luvattu viedä sadepäivänä Goan tiedekeskukseen.

Otimme taksin allemme koko päiväksi Panjimiin ja kurvasimme matkaan. Reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme perillä ja ensiksi meidän poikien kauhuksi pysähdyimme tavaratalolta vaikuttavaan kolmikerroksisen kauppaan. Kaupassa oli myyjiä noin neljäkymmentä ja asiakkaita noin neljä meidät mukaan lukien. Jokainen myyjä oli hyvin innokas saamaan meidät katsomaan oman pöytänsä tuotteita. Äiti lykkäsi meille tabletin käteen ja istuuduimme muovituoleille toimimaan makutuomareina. Äiti ja kummitäti survaistiin sovituskoppeihin ja heille heitettiin kasa vaatteita perään. Pienet intialaiset vaatteet kovine kankaineen eivät niin vain solahtaneetkaan päälle, vaan pikemminkin raapivat kutkuttavasti kärvähtynyttä ihoa. Äiti ja kummitäti sovittavat varmasti yli viittä paitaa ennen kuin oikeat koot löytyivät. Sitten he aloittivat kangasvalinta- ja värinvalintashown. Onneksi meillä oli hyvä peli kesken, jota pelasimme sovussa vuorotellen. Ikuisuuden päästä meidän kannatti vain hymyillä kumpaisellekin ja todeta, että nyt olivat päällä nappivalinnat. Pääsimme lähtemään leluosastolle.

Leluosaston esittelijät taikoivat eteemme mitä erilaisia leluja hyllyistään. Konstaa olisivat kiinnostaneet legot, mutta kaupassa oli vain duploja tai intialaisia legon kopioita. Kasperi viehättyi taikaboksiin, jossa oli myös muiden mielestä näyttäviä temppuja. Maksoimme ostoksemme alakerrassa ja punnersimme kantamuksinemme taksiin.

Posotimme popin pauhatessa läpi liikenteen kohti tiedekeskusta. Pääsyliput olivat hyvin edulliset, sillä neljältä koko lysti kustansi planetaario- ja 3D-esityksen kanssa yhteensä vain kolme euroa. Olimme tiedekeskuksen ainoat asiakkaat. Pääsimme kokeilemaan esimerkiksi, kuinka aallot syntyvät, kuinka kuulat kulkevat erilaisissa vekottimissa, kuinka hiekkamyrsky syntyy ja kuinka tarkasti pystymme pujottelemaan rautarengasta läpi putken siihen osumatta. Animoitu 3D-esitys kertoi maapallon ilmaston lämpenemisestä, ja äiti papatti meille englantilaisten äänten käännöstä. Eräässä kohdassa ruudulle ilmestyi suuri piirretty käärme, joka tuntui vain lähestyvän meitä niin, että Konsta vaihtoi paikkaansa kirkuen. Planetaariossa oli puolestaan makuuasentoon kaareutuvat penkit, joissa röhnötimme (ja kummitäti nukkui) katsoessamme esitystä maapallon synnystä ja avaruudesta.

Mennessämme pihalle katsomaan jättiläismäisiä dinosauruksia ja kokeilemaan kaikenmoisia vekottimia alkoivat oikein imuttelujuhlat hyttysille. Vaikka olimmekin suihkineet suomalaista hyttysmyrkkyä jalat täyteen, se ei tuntunut juuri auttavan. Siinä vaiheessa, kun äidin samassa sääressä oli viisi verenhimoisia hyttystä täydessä touhussa, äiti kiljui läiskinnän ohessa lähtevänsä juuri niiltä jalansijoilta heti taksiin. Juoksimmekin nopeasti nälkäisiltä pedoilta taksin turviin.

Kello oli jo vaikka mitä ja meillä oli kova nälkä. Kenenkään ei tehnyt kuitenkaan oikein mieli enää jäädä etsiskelemään sopivaa ravintolaa Panjimista, joten ajelimme takaisin Calanguteen. Haukkasimme syötävää ja jälkiruuaksi menimme vielä jäätelölle. Kasperi valitsi hattara-splishsplashjäden ja Konsta minttusuklaa-splishsplashjäden. Ne olivatkin herkkua!

Vietyämme ostoksemme hengähdimme hetken hotellissa ja lähdimme illalla vielä kantapaikkaamme syömään. Meille pojille maistuivat iltapalaksi hedelmäsalaatit, ja aikuiset söivät kokonaisen punaisen napsijakalan, joka tuijotti heitä lautaselta. Jälkiruuaksi saimme ilmaiseksi herkulliset panna cotat, koska olemme joka päivä ilmeisesti jättäneet tarpeeksi tippiä. Kasperi esitteli taikatemppujaan tarjoilijoille ja muutoinkin viihdyimme netin ääressä muutaman tunnin. Vettä ropisi kaatamalla, ja kellokin läheni jo yhtätoista. Meidän oli pakko lähteä koisimaan hotellille, vaikka telkkaristakin tuli juuri Argentiina-Columbia -huippufutapeli. Liihoitimme taskulampun loisteessa sadeviitoissamme ja sandaaleissamme yli polviin asti ulottuvien vesikuralätäköiden samalla mopoja ja tien öttiäisiä väistellen. Hotellille päästyämme olimmekin valmiita painumaan suihkuttelun jälkeen pehkuihin.

Rapuina rannassa

Tänä aamuna äiti ei mennytkään tulisten muonien ansaan. Hänkin pysytteli paahtislinjalla, koska vatsa oli korahdellut siihen malliin herättyämme. Tänään päätimme mennä rannalle heittelehtimään vesirajaan muutamaksi tunniksi ja sitten shoppailemaan. Äiti oli pessyt nyrkkipyykillä likavaatteitamme jo pari päivää sitten, mutta vaatteet olivat edelleen kosteita. Lisäksi ne olivat alkaneet haista märältä koiralta. Äiti uhkaili laittavansa jo pyykit kattotuulettimeen kieppumaan, mutta kummitäti sai ylipuhuttua äidin viemään pyykit pesulaan. Kysyimme pesulan sijainnista respasta, ja he ottivat ilomielin itse vastaan tiskiräteiltä tuoksahtavat housumme ja paitamme. Äiti ja kummitäti näkivät jo villeissä kuvitelmissaan, kuinka alushousumme roikkuisivat kuivatuksessa uima-altaan yllä.

Saavuimme rantaan paparazzit välttääksemme takakautta meidän poikien kokoisten monttujen täplittämää oikopolkua pitkin. Melkein heti saimme seuraksemme kaksi kulkukoiraa - onneksi emme sentään mustia kulkusikoja, joita olimme aiemmin nähneet. Saimme hyvät kyydit aalloista, sillä merenkäynti oli kovaa. Äiti ja kummitäti pelkäsivät, että uikkareihin tulisi pyllyn kohdalle iso puolikuinen reikä, kun hekin viilettivät aaltojen mukana edestakaisin. Lisäksi, jos vaatteemme varastettaisiin ylempää hietikolta, joutuisimme kävelemään hotellille peput vilkkuen...

Saimme myös hyvät hiekkakuorinnat rannalla, sillä hiekka rapsutteli pois kaiken töhnän ja ja juuttui kivasti aurinkorasvaan. Me pojat perustimme rantaan kauneushoitolan, koska Mumbain KidZaniassa emme päässeet hoitolaan töihin, sillä se oli vain tytöille (emmekä muuten päässet sairaalan vauvahoitolaankaan samasta syystä, vaikka äiti kuinka yrittikin motkottaa asiasta työntekijöille). Rannalla meidän kauneushoitolassamme oli tarjolla monta hoitoa, joita äiti ja kummitäti pääsivät kokeilemaan. Äiti tilasi usein lämpimät kääreet, joiden kuuma hiekka haettiin ylempää hietikolta. Kummitäti oli puolestaan mieltynyt huuhteluun, jota varten tuli odottaa sopivaa aaltoa. Muutaman kerran huuhtelun voimasta lensimme päistikkää koko porukka ylöspäin hiekalle ja vastaavasti muutaman kerran huuhteluvesi yritti imeä meitä mukaansa syvemmälle.

Huolimatta korkeista aurinkorasvakertoimista alkoivat äidin käsivarret ja olkapäät mukavasti punoittaa, joten lähdimme rannalta. Hotellille tultuamme meillä oli syntynyt loistava suunnitelma: päänahkaan painuneet hiekat aikoisimme huuhdella uima-altaassa pois. Molskahdimme altaaseen ja suoraan sanoen hiekoitimme sen koko pohjan. Hiekkaa oli hieman jäänyt muuallekin kuin hiusten sekaan. Konstan uimahousutkin näyttivät siltä, että hän oli pökälöinyt housuihinsa. Onneksi siellä oli kuitenkin vain hiekkaa. Lillutellessamme altaalla, alkoi nelikerroksisen hotellimme kattoputkesta ryöpytä jotakin nestettä suoraan altaaseen juuri portaiden kohdalle. Sillä aikaa, kun me olimme vankeina altaan toisessa päädyssä, neste jo sekoittui mukavasti uimaveteemme. Altaalta palasimme ilmeisesti liian varhain huoneeseemme, koska huoneessa oli vielä kaksi siivoojaa katsomassa televisiota ilmastoinnin viileästi pauhatessa. Hieman noloina he keräilevät kimpsunsa ja kampsunsa, mutta meitä vain hymyilytti.

Otimme taksin, koska emme olleet oikein varmoja uuden ruokapaikkamme sijainnista. Taksit ovat täällä viisinkerroin kalliimpia kuin Mumbaissa, joten nytkin pulitimme muutaman kilometrin matkasta pizzeriaan yli kaksi euroa. Syötyämme lähdimme vaeltamaan katua eteenpäin, koska muistelimme sen varrella sijaitsevan rahanvaihtopisteen. Onneksi törmäsimme sattumalta myös lelukauppaan, josta ostimme Lego Mixels- sarjan örkkejä. Sellaisia emme ole Suomessa nähneetkään. Äiti ja kummitäti etsiskelevät sellaista kauneushoitotuoteputiikkia, ja Kasperi löysikin kaupan, koska muisteli sen olevan jossakin lähellä.

Kun saavuimme takaisin hotellille, olivat äiti ja kummitäti kovin väsyneitä ja punaisia. Rannalla hankittu vaaleahko punakkuus oli vaihtunut ravun sävyineen helottavaan tulipunaan. Emme enää uskaltaneet poistua auringonpaisteeseen, vaan tyytyväisinä kokosimme legojamme sillä välin, kun aikuiset rasvailivat kärähtäneitä ihojaan. 

Ruokaelämyksiä

Hotellin aamupalakokki on selvästi päättänyt kokeilla, kuinka tulisesta ruuasta se äiti pitää. Pahaa-aavistamattomana äiti nappasi litteää leipää lautaselleen ja istuutui pöytään. Samalla, kun me popsimme hillopaahtoleipiämme, alkoi äidin väri muuttua punaiseksi. Kuorten väliin olikin leivottu jotakin todella tulista. Pahaksi onneksi emme vielä olleet saaneet vesipulloammekaan, joten äiti kaappasi läähättäen Konsta paahtoleivästä aikamoisen haukun viilentääkseen poltetta. 

Olimme sopineet, että lähdemme Shoklun ja hänen lapsiensa kanssa koko päiväksi eri paikkoihin, koska tänään sunnuntaina oli Shoklun syntymäpäivä. Olimme unohtaneet ostaa lahjan ja mietimmekin nyt vaihtoehtoja vedenkeittimestä ja otsalampusta matkassa rähjääntyneeseen porohuopaan ja melkein tyhjään matkalaukkuun. Tuliaissuklaat, rasvat ja hedelmänamutkin olimme jo antaneet. Päätimmekin lähteä ostamaan kakkua. Harmiksemme emme vain tienneet, kuinkakohan monta päivää kyseiset kakut olivat seisseet vitriinissä, sillä olimme ihastelleet niitä jo Goaan tullessamme. Otimme suklaisen riskin ja lähdimme takaisin hotellille taksilla. 

Eipä mennyt kuin kymmenisen minuuttia, kun Shoklu oli jo katrainensa ovellamme. Pohdimme suomeksi, miten ihmeessä mahdumme kaikki pienen punaisen auton kyytiin, sillä sisälle tuli survoa Shoklun ja meidän neljän lisäksi myös Arian (4v.), Angel (3v), Alyssa (16v) ja Cheena (7v). Kaikille näytti kuitenkin löytyvän jokin sopukka, missä istua, sillä pienimmät lapset ja Alyssa tyrkättiin etupenkille, kun taas me neljä sekä Cheena taistelimme itsemme ja suunnilleen kaikki ruumiinjäsenemme takapenkille. Ensimmäiseksi suuntasimme Panjimin akvaarioon, jossa mm. kummitäti piteli hummeria kädessään. Akvaariossa luki kyllä, ettei asukkeihin saa koskea, mutta häikäilemättömästi paikalliset silittivät kilpikonnia, nostivat käärmeitä vedestä ja poseerasivat taskurapujen kanssa. 

Seuraavaksi ahtauduimme jälleen autoon ja simpukkaiselle rannalle, jossa oli mitä ihanimpia simpukoita. Simpukoita oli huuhtoutunut rantaan niin paljon, että jouduimme kävelemään niiden päällä. Keräsimme simpukoita varmasti yhteensä nelisen kiloa matkaamme. Rannalta lähtiessämme kummitäti astui lehmänläjään varvassandaaleissaan, joten hän sai hyvää onnea, mutta myös me kaikki muut saimme tupatäyteen autoon kummitädin hyväonnista löyhkää. 

Piipahdimme hyvin paikallisessa kalaravintolassa, jonka lista määräytyy päivän saaliin mukaan. Ravintolassa ei ilmeisesti montaa valkoihoista oltu nähty, koska täydet pöydät tuijottivat meitä takaisin astuessamme pressujen alta sisään. Pressujen ulkopuolella odottivat kulkukoirat itselleen pöydistä apetta. Äiti oli aivan varma, että vatsamme olisivat kuralla tämän aterioinnin jälkeen, joten hän lotrasi sekä saippualla, vauvan peppupyyhkeillä sekä käsidesillä käsiämme. Ruuaksi saimme ensialkuun tulisesti maustettuja jättikatkarapuja sekä friteerattuja kalaa. Me viikarit onneksi löysimme kalasta syötävää itsellemme, koska Shoklu näytti jo huolestuneena, kun katkarapuihin emme koskeneet. Pääruokana oli riisiä, leivitetty ja paistettu rapu saksineen (?), oranssia kastiketta ja eri kupissa punaista lientä. Kummitäti alkoi muiden tavoin möyhätä kaikkea sormilla suuhun, kun taas äiti teki virheen kaataessaan hivenen kastiketta riisilleen. Kastike oli niin tulista, että äiti vakuutti vedet silmissä haarukoidessaan sen olevan hyvää (ja se olikin äidin ja kummitädin mielestä, mutta vain vietävän tulista...). Shoklu sekoitteli itse pienemmille lapsilleen koko kupillisen suutapolttavaa kastiketta riisin sekaan, ja he kävivätkin ahnaina ruuan kimppuun. Urheasti äiti ja kummitätikin nieleskelivät kastikkeistaan neljänneksen, kun taas pöydän toisessa päässä tilailtiin soosia lisää jo kolmatta kuppia. Ruokailun loppupuolella äiti tunsi suussaan jotakin rasahtelevaa ja pyöritti salakavalasti esiin suustaan ravun/kalan silmän ja silmäkuopan reunukset. Huomaamattomasti hän huomautti tästä kummitädille, joka oli onnistunut jo itse nielemään kaikki rasahtavat osiot annoksestaan. Emme olleet ymmärtäneet, että ravuista ja kaloista oli friteerattu aivan kaikki osat...

Ruokailun jälkeen karavaanimme lähti kohti leikkipuistoa ja rantaa. Ajaessamme ikkunat auki ja tulisesti polttavat suut auki Shoklu kertoi, että hänen lapsensa pääsevät puistoon noin kerran vuodessa, koska se on niin kaukana kotoa. Lapset olivatkin aivan pitelemättömiä riehuessaan puistossa, joka ei Suomessa olisi ihan kaikkia turvastandardeja täyttänyt. Puistossa oli kyllä kauhean kivaa! Rannalla menimme aaltoihin, ja vuorotellen kummitäti ja äiti myös noukkivat Angelia aaltojen seasta. Kun alkoi tulla jo hämärää, Angel päätti kieriä hiekkarannalla itselleen oikein kunnon hiekkakerroksen. Arian puolestaan pisutteli vahingossa aikamoisen kaaren Konstan hietikolla odottavaan sandaaliin. 

Pakkauduimme vielä kerran autoon ja lähdimme hämäränhyssyssä kohti Calangutea. Suurimmalla osalla kanssa-autoilijoista ja -mopoilijoista oli myös ajovalot. Olimme itse kyllä aika paheellisia, kun istuimme ilman turvavöitä ja heittelimme ikkunoista banaaninkuoret tielle. Pääsimme turvallisesti perille asti, vaikka ajokulttuuri täällä onkin vähän erilaista kuin Suomessa. Hotellista teimme irtioton vielä läheiseen nettiravintolaan, jonne marssimme taskulamppujen sohottaessa kulkureittiä edellämme.

Intiassa kuukin on kuumempi...

Hiivimme aamupalalle huoneestamme, kun kummitäti veteli vielä sikeitä. Aamiaisella oli tänään muhennosmaisia riisilättänöitä kahden eri tulisen kastikkeen kanssa. Äiti naposteli niitä kyllä oikein into piukassa, mutta meille ei oikein maistunut. Onneksi tarjolla oli myös paahtoleipää ja äidin raahaamaa hapankorppua. Kun tulimme takaisin murkinoimasta, herätimme kummitädinkin ja suuntasimme nettiravintolaamme. Viihdyimme jopa yli tunnin ravintolassa mango-, mansikka- ja banaanilasseja imeskellen, sillä äidin ja kummitädin piti päivittää itsensä uutiskartalle ja vähän viestitellä. Meitä se ei haitannut, koska pelasimme tabletilla ja katsoimme futaa telkkarista. Kasperi päätti ruokkia masuansa suoraan läpi paidan ja kaatoi vahingossa lassinsa suoraan kaula-aukosta sisään. Suunnitellun toriretken sijaan lähdimmekin pesu- ja paidanvaihtopuuhiin hotellille.

Operaatio putsauksen jälkeen kysyimme hotellin respasta ohjeet lauantain torille pääsemiseksi. Tällä kertaa emme aikoineet eksyä... Ulkona paahteinen ilma löi kasvoille, ja olimme läkähtyä jo sadan metrin jälkeen. Määrätietoisesti kuitenkin jatkoimme matkaa kohti toria. Kymmenen minuutin talsinnan jälkeen emme vielä olleet perillä, vaikka vesipullotkin oli jo juotu tai kaadettu päähän, mutta näimme onneksi viilentävän keitaan, ilmastoitu Kentucky Fried Chicken (ja ainoa laatuaan täällä Goalla). Päätimme, että taisikin olla jo lounasaika. Hyvä tuurimme jatkui, sillä kanahamppariannosten jälkeen näimme torin kutsuvan meitä vain sadan metrin päässä. Uskalsimme ylittää tienkin naurettavan vaivattomasti Mumbaihin verrattuna.

Tori koostui autotien varrelle kannetuista kojuista ja kankaista, joiden päällä ihmiset myivät vihanneksia, hedelmiä ja erilaisia tavaroita. Pääsimme muutaman kojun eteenpäin, kunnes vastaamme tuli futapelivermeiden myyntitiski. Myynnissä olikin vaikka mitä väriä vaikka mistä joukkueesta - ilmeisesti myös sellaisia värejä, joita ei oikeasti ole edes ikinä ollut joukkueilla
käytössään... Siinä paitoja hiplailtuamme ja katseltuamme, halusimme toki tehdä kaupat. Yritimme kysyä, olisiko myyjällä Neymarin paitoja, mutta myyjä tiesi vain Messin. Päättelimme, että hän
 kannatti kiivaammin kriketin mestareita. Konsta osti Chelsean sinisen pelipaidan ja Kasperi Brasilian. Ilmeisesti paikalliset 16-vuotiaat käyttävät joko napapaitoja tai ovat 130-senttisen kokoisia, sillä meille kaivettiin pinoista aivan sopivat 16-vuotiaiden paidat. Paitaostosten jälkeen me pojat olimmekin jo aivan valmiit lähtemään, mutta äiti ja kummitäti maanittelivat meidät vielä alueen läpi lupaamalla KFC:n punaisesta paratiisista kaupan päälle vielä smoothiet.

Raikkaita juomia imeskellessämme vaelsimme autotien reunaa kohti rantaa. Viimein ihanan raikas rantatuuli tavoitti meidät, ja kiiruhdimme loppumatkan. Aallot pauhasivat entistäkin kovemmin, mutta rannalla tuntui sentään viileämmältä. Konsta olikin jo heittänyt paitansa ja sandaalinsa hiekkaan ja hän juoksi kohti viilentävää 29-asteista merivettä. Edes äidillä ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia ja vilunväristyksiä seistessään kolmatta tuntia vedessä. Kummitäti ja kamamme piiritettiin samantien kuvaajien toimesta. Vaihdoimme siis taktiikkaa edellisestä päivästä, koska paparazzit kävivät tänään aikaisempaa kiivampina. Seisommekin (tai me pojat oikeasti makasimme, olimme
meritähtiä, suojasimme, heittäydyimme ja kierimme) koko rasvatun ryhmän voimin aalloissa sandaalit remmitettyinä kiinni repuissa. Kummitäti oli hyvä merimerkki, sillä häntä edemmäs ei saanut pulahtaa. Kun pärskeet heittivät meitä kohti rantaa ja imivät meitä mukaansa, oli kummitädin jalkoihin hyvä takertua. Muutaman kerran aallot heittivät kummitädin jalkoihin myös muutaman pienen intialaismiehen (pohdimme, mahtuisivatko hekin menemään kummitädin jalkojen välistä) ja kerran yksi turbaanipäinenkin mies yritti takertua virran voimasta kummitätiin. Äiti lähinnä räkätti vieressä ja yritti itse olla kaatumatta ja kastelematta kaikkia kamojemme. Tuo hymyilevä ja ratkiriemukas turbaanipäinen yritti saada meitä poikiakin mukaan käsipohjaleikkiin syvemmälle, mutta äiti ei antanut mennä niin syvälle. Lisäksi miehen vyötäisille oli kiedottu naru, josta roikkui puukko, joten äidin mielestä mies ei ehkä olisi ollut meille ihan parasta leikkiseuraa. Kummitäti kyllä valotti meitä, että puukko oli luultavasti tylsä ja se kuului kantajansa perinteiseen asuun.

Lähtiessämme rannalta ostimme paahdetut maissit rantakadulta. Valkoinen kulkulehmä oli samassa
jonossa ja meistä oli hauskaa, kun lehmällekin annettiin maissia. Toinen lehmä oli pää roskiksessa syömässä ja samalla kolmas lehmä nuoli sen pyllyä, yäk! Olisittepa nähneet tuon kolmannen lehmän karmivan irvistyksen (näköjään pylly oli jäänyt pyyhkimättä...) Vaikka olikin jo auringonlaskun aika, ilma oli vielä kovin kuuma. Hoilasimme kotimatkallamme laulua:


Intiassa kuukin on kuumempi, oo-hiio-hei!
Kuin aurinko meillä mutta suurempi, oo-hiio-hei!
Linnut siellä paistuvat lennossa, oo-hiio-hei!
Voi siellä myydään pulloissa, oo-hiio-hei!
Oo-hiio-hei...

Hotelliin päästyämme alkoivat vilkkuvat sähkökatkot, joihin onneksi olimme varautuneet tasku- ja
otsalampuin. Kummitädin lähetimme Shoklun kanssa yönselkään, mutta itse jäimme nauttimaan pimeydestä ja yön äänistä taskulamppujen loisteessa. 

Vesipetopäivä ja lehmätarkkailu

Aloitimme aamun ahmaisemalla hotellin aamupalaa vatsat täyteen. Aamupalalla oli murojen ja paahtoleipien lisäksi myös naan-leivän tapaisia lättyjä, joita dippailtiin tulisessa kastikkeessa. Pohdimme, milloin lehmät mahtavat astella ruokapöytään, sillä ne olivat parkkeeranneet aivan hotellin viereen. Uima-altaalla oli myös tarjolla allasjumppaa Kasperin vetämänä sekä Vinoshowta. Vinoshowssa me pojat muodostimme erilaisia kirjaimia ja numeroita kelluen äidin ohjeiden mukaan. Äiti yritti myös näyttää sporttiselta punttaillessaan altaan viereisellä kuntosalilla (=juoksumatto, kuntopyörä ja monitoimihärpäke). Samalla väännellessään itseään erilaisiin asentoihin ja irvistelessään hän tuijotti meitä herkeämättä ilmastoimattoman akvaarionsa ikkunasta muutaman metrin päästä. Sillä aikaa päätimmekin vedessä kiipeillä kummitädin palaneilla hartioilla. Meitä on ankarasti kielletty latkimasta altaan vettä vatsataudin ja muiden vesidesinfiointiaineiden pelossa. Ainakin toistaiseksi olemme säästyneet vatsanväänteiltä.

Kolmen tunnin allaslotraamisen jälkeen kävelimme kuumassa paahteessa lähistön Lazydaysiin, sillä siellä saamme aina käyttää wifiä murkinoinnin lomassa. Kohta lienee siis koko ruokalista maisteltu. Yleensä yksi ruoka-annos maksaa eurosta noin seitsemään euroon riippuen hieman siitä, onko ruoka paikallista. Kun lasku tulee, kaivavat äiti ja kummitäti kuvettaan lukuisista eri kätköistään. Illalla taksilla porhaltaessamme ruokakauppaan äidin piti jättää koko reppu vartijalle. Äiti pyöritteli päätään eikä suostunut, koska meidän passimme, kaikki rahamme ja tablettimme olivat repussa. Lopulta vartija ja äiti pääsivät yhteisymmärrykseen, kun äiti sai tyhjentää kaikki arvokätkönsä märkien sadeviittojen suojana olleeseen Citymarketin muovipussiin ja ottaa pussin mukaansa kaippakierrokselle. Silti sekä vartija että taksikuski seurasivat mahdollista äitivarasta herkeämättä. Kieltämättä ostimme niin paljon karkkipäiväksi kansainvälisten ketjujen herkkuja, että äidin olisi hintojen puolesta varmasti tehnytkin mieli survoa loput namut housuihinsa tai sinne Cittarin muovipussiin, jota ei sitten kuitenkaan edes lähtiessä tsekattu.

Ennen tätä kauppaepisodia kävimme rannalla, jossa innokkaat ihailijamme olivat jo valmiina kameroinensa kanssa. Taktiikkamme on suostua aluksi pariin yhteisvalokuvaan, jonka jälkeen me voimme rauhassa mennä leikkimään rantaveteen, koska muuten emme ehtisi leikkiä laisinkaan riehua vain hymyillessämme kuvattavina. Tällöin jompikumpi aikuisista tulee mukaamme torppaamaan seuraavat lukuisat kuvausyritykset. Toinen aikuisista jää kamojemme kera tulvavahdiksi, ja hänestä napsitaankin häikäilemättömästi kuvia antamalla vain kameran laulaa. Kun rahamme loppuvat, olemme suunnitelleet rahastavamme valokuvausmaksuilla... Taktiikkaa täytyy selvästi kuitenkin vielä hioa, koska äidin ollessa tulvavahtina (kaukana poissa aalloista) hän onnistui kastelemaan puolet kamoistamme silti jättimainingin yllättäessä. Onneksi hän ehti pelastaa veden tieltä reppumme ja kummitädin kassin sekä Konstan sandaalit, jotka roikkuivat repun sivuremmeissä. Meidän kolmen muun kengät jäivät ajelehtimaan aaltojen armoille, mutta onneksi Kasperin pikasyöksyn ansiosta meillä muillakin on vielä toistaiseksi kengät.

Tullessamme takaisin hotellille jouduimme väistelemään tiellä kulkevia lehmiä. Niillä oli selvästi menossa jokin kello kolmen vaellus hyville ruoka-apajille. Pohdimme jo tovin, pitäisikö meidän lähteä seuraamaan niitä, jotta saisimme selville jonkin paikallisen torin sijainnin. Konsta onneksi selvittää meille muille aina pää lehmän alle kurkaten, ketkä ovat poika- ja ketkä tyttölehmiä, koska sonneilla on kuulemma isommat pallit ja tytöillä roikkuvat nännit (=utareet).

Hikisen kävelymatkan päätteeksi pulahdimme jälleen hotellin melkein silmiä hivelevän (=kirvelevän) tehokkaasti desinfioituun veteen. Kun tuli pimeää, ja hotellin altaassa ei saanut enää uida, saimme napostella karkkimme. Shoklun tullessa käymään meillä olikin aikamoiset showesitykset sokerihuuruissamme. Yömyöhäisellä on äidin ja kummitädin tarkoituksena aloittaa videon editointi, jota olemme kuvanneet pitkin matkaa. Saapa nähdä, milloin ensi-ilta koittaa. Linkkaamme siitä joskus sitten tännekin :)

Vaahtopalloja, jädepalloja ja futapalloja

Äiti oli hereillä aamulla ensimmäisenä ja hänkin vasta kahdeksalta. Tylsyyksissään (kun me muut emme olleet viihdyttämässä häntä) äiti päätti lähteä ottamaan selkoa siitä, miksei hotellin wifi toimi. Ei toiminut edelleenkään, vaikka äiti kuinka yritti hiillostaa respan työntekijää. Äiti lähetettiin nettailemaan läheiseen nettikahvilaan, jonka netti oli tosin tältä päivältä kytkemättä sekin. Kytkijämies nukkui, eikä nettiä voinut ilmeisesti kukaan muu laittaa päälle, joten äiti asteli hotelliimme ilman yhteyksiä ulkomaailmaan. Eilinen junateksti saapuisi siis jälkijunassa...

Klo 11.54 alkoi äiti olla jo yksin leikkimiseen niin kypsä, että hän päätti herättää meidätkin. Ponkaisimme peittokiepeistänne uuteen päivään, ja kuuden minuutin kuluttua kuului koputus. Porukkamme näytti olevan tuolloin aika vaiheessa, sillä kummitäti oli puolipukeissa ja me pojat juuri lähdössä polskimaan altaalle. Ovella kolkutteli kummitädin tuttuja, Shoklu lapsiensa kanssa. Säntäsimme vauhdilla autoon ja huristelimme aamupalalle meille sopivaan Lazydays-nimiseen ravintolaan. Mangolassit veivät kielet mennessään, ja kupumme täyttyivät taas paahtoleipä-, muro- ja hedelmäsalaattitarjonnasta.

Aamupalan jälkeen pakkauduimme jälleen autoon, ja Shoklu viskasi meidät rannalle. Monsuuniaikana rannalla liehuvat punaiset liput pauhaavien aaltojen takia, mutta meressä saa kyllä kahlata rantavahtien silmien alla. Parasta rannalla oli pyydystää kieriviä vaahtokasoja futaveskoina. Kasperi löysi rannalle huuhtoutuneita kolikoita kahteen otteeseen, ja Konsta kävi dippaamassa kaikki vaatteensa läpimäriksi sooloillessaan rantavedessä. Saimme niskaamme myös yhden salamana alkaneen sadekuuron, jota pakoon yritimme juosta rantakahvilaan. Meidän oli pakko siirtyä rannalla hiukan syrjemmäksi, koska olimme niin suosiossa. Osa intialaisista Goaan matkanneista päiväturisteista ei ole välttämättä koskaan nähnyt ennen merta saatikka valkoihoisia, joten rannalla olemme olleet aika ihmetyksen aiheita ja valokuvauksen kohteita ihan ilman bikineitäkin ;)

Hotellimme on meistä loistopaikalla, sillä parvekettamme vastapäätä sijaitsee Calanguten futastadion. Ostimme futiksen rantakadulta ja sen jälkeen meitä ei pidätellyt enää mikään. Reitti stadikalle kulki kätevästi pyhän makoilevan lehmän (ja pyhien lehmänpaskaläjien) nurmikon läpi, sadevesiojan yli ja pienen rakennustyömaan läpi. Kentän nurmikko kasvoi läpi Goan punakasta hiekasta, joten muutaman kerran maalivahdin heittäydyttyä oli vesekin aivan punaista hiekkamutaa tulvillaan. Kannattajina meillä oli äidin ja kummitädin lisäksi pyhiä lehmiä futanurmea rajaavan aidan toisella puolella. Maaleja tykittäessämme alkoi kentällä futatreenitkin, mutta emme ainakaan vielä tällä kertaa osallistuneet niihin.

Pesujen ja juomatankkausten jälkeen läpsyttelimme nälkäisinä kohti rantaa ja ruokapaikkaa. Tilasimme pöydän koreaksi, ja kaikki me löysimme listalta jotakin herkkua. Kasperi veti nyt kolmatta päivää perätysten voikanaa ja riisiä ja Konsta tilaili listalta fish and chipsit. Ravintolamme kainalossa sijaitsi katolilainen kirkko, jossa oli käynnissä jumalanpalvelus. Saimme siis nauttia laulusta ja jytämusiikista, kellojen kilinästä, jonkinmoisesta pihalla kiemurtelevasta kulkueesta ja ilotulitepoksahduksista sapuskoidessamme. Jälkiruokana oli jäätelöä suklaakastikkeessa, ja aikuiset ahmivat bebincaa (goalainen pannukakun ja kakun risteymä) ja jäätelöä.

Ruokailun jälkeen kaipasimme hotellihuoneen rauhaa. Shoklu toi meille ison kasan juuri torilta haettuja hedelmiä, kuten mangoja, banaaneja, taateleita, omenoita ja jonkinlaisia luumuja, jotka eivät ole oikeasti lainkaan luumuja. Kummitädin luovutimme iltamyöhäksi vielä rupattelemaan, mutta me muut aloimme olla loistojutuistamme päätellen jo nukkumakunnossa.

Ten minutes!

Heräsimme kukonlaulun aikaan klo 5.30, koska junamme lähtisi hieman vaille seitsemää. Kummitäti oli sopinut, että saamme varhaisen aamupalan hotellissa ennen kuutta, mutta jostain syystä aamupalaa ei kuulunut eikä näkynyt. Painelimme siis kimpsuinemme tivaamaan mahamurinalle vastinetta, mutta toiminta oli edelleen meidän makuumme ja junan lähtöön nähden liian verkkaista. Lopulta saimme napattua paahtoleipiä ja muroja lennossa matkaan, kun jo kiidimme taksiin ja juna-asemalle. Näissä pikkuruisissa takseissa ei ole laisinkaan takaluukkua, mikä hieman vaikeuttaa matkantekoa. Matkalaukku ja rinkat kulkivat sitomattomina vain heitettynä katolle (onneksi ei satanut!), ja me tarkkailimme matkan aikana, miltä sivulta tavaramme kierähtäisivät liikenteen joukkoon.

Olimme varanneet aikaa Mumbain suurimmalla juna-asemalla, vaikka meillä olikin jo Suomesta ostetut liput valmiina. Läpivalaisun jälkeen pääsimme ihmettelemään hindinkielisiä näyttötauluja ja aprikoimaan, miltä raiteelta junamme mahtaisikaan lähteä. Kyselimme ihmisiltä ja saimme vastaukseksi muutamankin raiteen. Lähdimme siis asemapaikoillemme kohti raiteita kyselemään lisää, jottemme myöhästyisi. Meidän tulisi löytää vielä nimemme tulostetusta listasta oman junavaunumme ulkoseinästä ennen kuin pääsisimme matkaan.

Sitten alkoikin odotus... Junan lähtöaika tuli ja meni, monta pitkää junaa tuli asemalle, kaiuttimista tuli hindiksi kuulutuksia, rotat vipelsivät kiskoilla ja kaupustelijat kiskoivat kärryjään laitureilla. Meillä pojilla ei ollut huolen häivää, kun valokuvasimme rottia (Kasperi onnistui vangitsemaan yhteen kuvaan kuusi rottaa!) sillä aikaa, kun äiti ja kummitäti pyörivät epätietoisina oikeasta paikasta ja lähtöajasta. Pian joku ohikulkija valistikin meitä, että junamme oli myöhässä. Vaikka olikin lämmin, onneksi myös tuuli, sillä meillä oli niin paljon kantamuksia asemalaiturilla, ettemme viitsineet mennä kiertelemään minnekään. Muutaman tunnin odottelun jälkeen saimme kuulla, että Goasta tuleva juna olisi yhteensä ehkä viitisen tuntia myöhässä tai sitten se tulisi jo aiemmin. Äiti ja
kummitäti pitivät neuvonpitoa siitä, lähtisimmekö vielä pois asemalta. Meitä pienoinen odottelu ei haitannut, sillä laiturilla oli mielenkiintoista seurattavaa, ja lisäksi äiti kaivoi meille muutamaksi tunniksi esiin tabletin, jolla pelasimme vuorovedoin. Lisäksi kävimme juna-asemalla ostamassa juomia ja reikävessassa, jossa Konsta kysyi, pitäisikö hänen istua selällään tuossa maassa kuin lepotuolissa... Lisäksi mussutimme karkkeja. Kun yksi karkki tippui vahingossa maahan, seurasimme jännittyneinä varmasti puolisen tuntia, kuinka monta kärpästä se keräsi yllensä.

Vihdoin ja viimein tuli junakin! Kuljimme vaunujen viertä etsimässä nimiämme junan listoilta. Meillä ei ollut aavistustakaan lähtöajasta, joten rynkytimme vaunumme lukittua ovea aika montakin kertaa, kun meitä ei päästetty muistakaan vaunuista sisään. Tuntui siltä, että kaikki muut matkustajat olivat jo aikaa sitten nousseet omiin vaunuihinsa ja me vain edelleen kyykimme asemalla. Kun saimme nostettua tavaramme viimein omaan loossiimme junassa, se nytkähtikin liikkeelle. Olimme vaunumme ainoat matkustajat, jotka nousivat kyytiin ensimmäiseltä asemalta. Meidän
vaunuluokkamme oli ilmastoitu ja siinä oli 4-6 hengen verhoilla ja seinillä rajattuja loosseja. Meidän loossimme sijaitsi aivan ensimmäisenä junaan astuessa vessojen (Indian style ja western style), erillisen käsipesualtaan (josta ei tietenkään tullut vettä) ja ammottavien ulko-ovien, joista hönki kuumaa ilmaa sisälle, vieressä. Kaksi sängyistä oli selkä menosuuntaan ja kaksi sängyistä junan suuntaisesti päällekkäin. Sänkyjen välistä kulki kapea käytävä, jota käyttivät kaikki muutkin matkustajat reippaillessaan esimerkiksi vessaan. Punnersimme kapsäkkimme toiselle yläpunkista, ja me pojat saimme kapeamman laverin. Meillä alkoikin heti parituntinen salapoliisiagenttileikki, sillä vakoilimme verhojen raoista ylä- ja alasängyillä samalla kiipeillen ja temppuillen, ketkä nousivat junaan seuraavilla asemilla. Alkuperäisen aikataulun mukaan meidän piti olla perillä iltaseiskan maissa, mutta tiesimme jo nyt, että optimistisemmankin arvion mukaan emme olisi perillä vasta kuin keskiyöllä.

Junamatkan aikana ihmettelimme maisemia ja näimmekin pitkiä maata halkovia vesiputkia, härkien avustamia peltotöitä, riisinviljelyä, vihreitä vuoria, viidakkoa, vesiputouksia, valtaisan pitkiä tunneleita sekä hienoja taloja ja niiden kanssa rinta rinnan hökkelikyliä. Junan kulkureitillä riitti upeaa katseltavaa, mutta illalla alkoi tulla sysipimeää, eikä ikkunoista enää tietenkään näkynyt mitään. Sen sijaan avoimista ovista, jotka jouduimme ohittamaan useasti, kuului junan kolinan lisäksi viidakon ääniä. Olimme etukäteen sopineet, ettemme osta junasta syötävää, sillä kummitäti oli aiemmilla reissullaan vieraillut myös junan keittiössä... Silti kummitäti joutui nyt ravaamaan vessassa, sillä hän oli maistanut asemalla jotakin sopimatonta erään kanssamatkailijan eväistä. Äiti lotrasi jatkuvasti meille viikareille käsidesiä, eikä lattialla saanut sukilla tai paljain jaloin sipsutella. Olimme nimittäin junaan tullessamme nähneet kuraiset lattiat, joille siivooja vain heitti vettä päälle ja paljaalla jalallaan hieman vain hämmensi tätä soppaa. Kiehuttelimme omassa vedenkeittimessämme pullovettä ja lounaaksi söimme maukasta Suomesta raahattua retkimuonaa, pasta bolognesea, ja illalla vielä kebabpataa. Junan sähkövirta oli ilmeisesti hieman epätasaista, mutta onnistuimme saamaan kyllä kiehuvaa vettä. Käytävällä laukkasi ja kailotti valehtelematta 2-5 minuutin välein junan kaupustelijoita, joilta saattoi ostaa erilaisia ruokia kanatikkareista paikallisiin herkkuihin sekä teetä ja kahvia.

Puolenyön jälkeen Kasperi oli simahtanut laverille, mutta Konsta sinnitteli edelleen hereillä. Emme tarkkaan tienneet, milloin meidän pitäisi jäädä pois säkkipimeässä yössä. Eivätkä tienneet muutoin muutkaan matkustajat, vaikka me ilmeisesti olimmekin ainoat hermorauniot. Toistelimme englantia taitamattomille kaupustelijoille asemamme nimeä Thivim, mutta emme ymmärtäneet elekielestä tai käsimerkeistä juuri mitään. Pohdimme esimerkiksi, tarkoittiko yksi sormi pystyssä ehkäpä noin kello yhtä vai sitä, että vielä olisi yksi asema välissä. Ja mitä ihmettä tarkoittivat sorminumerot 10 ja 6, kun kello oli 00.30. Yritimme saada myös jotakuta kirjoittamaan edes arvioitua kellonaikaa, mutta ilmeisesti limumyyjä ei osannut kirjoittaa tai piirtää kellotauluun viisareita. Junassa ei tullut kuulutuksia, siellä ei ollut karttaa asemista ja välillä juna pysähteli ilmeisesti myös jossakin siten, että ihmiset jäivät vain raiteilla pois. Oli siis vain pidettävä jatkuva valmius yllä, tihrustettava avoimista ovista taskulampulla pöheikköä ja toivottava, että pitkän junamme juuri tämä vaunu pysähtyisi soten, että saisimme selkoa jonkin toisen aseman nimestä sekä luotettava tuuriin. Noin puoli kahden maissa eräs kaupustelija sanoi meille: "Ten minutes!" Olimme riemuissaimme. Nostelimme kamamme avointen ovien väliin ja herätimme Kasperin. Äiti ja kummitäti tähystivät kumpikin omalta puoleltaan ovista ohi vilistävää pöheikköä taskulampuilla ja me pojat seisomme turvassa vessojen välissä yöperhosten lennellessä kattolampun alla päämme yläpuolella. Ohitimme vielä kolmisen asemaa, aikaa kului ja kului. Kymmenen minuuttia vaihtui 45 minuuttiin ja viimein bongasimme asemamme. Meidän vaunumme ei ihan osunut laiturille asti, mutta raiteen vieressä oli sentään asfalttia, jota oli helppo kävellä asemalle. Toisin kävi joillekin muille matkaajille, jotka päätyivät pöheikön kohdalle...

Onneksi meitä oltiin vastassa ja kurvailimme Calanguten alueelle uuteen hotelliimme, joka jo yöllä näytti todella mukavalta uima-altaineen, parvekkeineen ja jättihuoneineen. Emme malttaisi millään odottaa aamua!